Kuva: Panu Pälviä

Kun sanoin, että tarvitsen omaa aikaa (kyllä, erovanhempanakin) sain kovan someraivon aikaiseksi. Kun kirjoitin, etten jaksaisi tai varsinkaan osaisi enää olla lähivanhempi vanhemmalle pojalleni, sain someteilauksen.

Miten voin ensin kirjoittaa vuosia, että ikävöin lapsiani, mutta sitten sanoa, etten jaksaisi heitä? Miten voin kirjoittaa, etten haluaisikaan olla lähiäiti? Että etä-äitiydessä on hyviäkin puolia? Miten voin sanoa, että vuoroviikkovanhempana väsyn lapsiviikoilla? Enkö saa jo ihan tarpeeksi lepoa? Miten voin olla näin itsekäs?

Sanoin ääneen, etten jaksa. Että tarvitsen omaa aikaa. Että uuvun. Ja BUM! sain leiman otsaan: olen väkisinkin huono äiti, minulta puuttuu äidinvaisto ja miten tällaiselle edes annetaan lapsia.

Minua pelottaa, millainen pakkosinnittelyn yhteiskunta meille on kasvamassa.

Olin järkyttynyt tästä reaktiosta, mutta ennen kaikkea alkoi pelottaa. Minua pelottaa, millainen pakkosinnittelyn yhteiskunta meille on kasvamassa. Me elämme edelleen siinä sodan jälkeisessä pakkojaksamiskulttuurissa, kun ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa. Minulle on sanottu monta kertaa, että ennenkin äidit jaksoivat, mutta sinä muka et jaksa. Meitä verrataan niihin vanhempiin, jotka elivät vaikeissa olosuhteissa, rikkoutuneessa yhteiskunnassa, yrittäen pitää huolta perheistään ja käydä töissä sodan runtelemassa maassa, jossa sotatraumat lamaannuttivat perheitä sisältä päin.

Eli kuka voi sanoa, että ennen oli paremmin? Että nyt pitää jaksaa kuin ennenkin jaksettiin? Eikö ole vain hyvä, että nyt voi sanoa, etten jaksa ja saada siihen apua? Onko pakko sinnitellä siihen asti, että romahtaa?

Ei ole. Työskentelin vuosia perheiden parissa, joissa on ollut pakko hiljentää vauhtia, kun ei enää oikeasti jaksettu. Entäpä, jos perheet olisivat osanneet sanoa jo aiemmin, että nyt tarvitsemme apua? Silloin olisi säästytty paljolta. Varsinkin siltä kamalalta loppuunpalamiselta, josta on paljon vaikeampi parantua kuin pienestä väsymyksestä, jonka voi levätä pois. Olen nähnyt perheitä, jotka ovat ymmärtäneet tämän ja he ovat äärimmäisen kiitollisia saamastaan avusta ja siitä, että he ymmärsivät: ei ole pakko jaksaa sinne asti, ettei enää vain yksinkertaisesti pysty jaksamaan.

Me elämme edelleen siinä sodan jälkeisessä pakkojaksamiskulttuurissa, kun ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa.

Minä olin monta vuotta nuorena äitinä yksin lapseni kanssa. Minä jaksoin, vaikken oikein olisikaan jaksanut. Nyt kun olen vanhempi, minä olen armollisempi itselleni: osaan myöntää puutteeni ja heikkouteni, vaatia omaa aikaa ja palautumista. Jopa aikaa nukkua, vaikken olekaan huonosti nukkuvan lapsen lähiäiti tai aina valvova vauvan vanhempi. Saan silti haluta levätä. Saan silti kaivata rauhaa.

Se ilmiö, minkä tekstini aiheuttivat, pelottavat siksi, koska moni voi nähdä ne ja pelästyä: tuo sanoi, että haluaa omaa aikaa ja uupuu ja hänet lynkattiin. En kestäisi tuollaista. Minäpä jaksan siis valittamatta. Mihin se johtaa? Seuraukset voivat olla katastrofaaliset. Silloin ei enää pienellä nukkumisella ja päivän omalla ajalla selvitäkään.

Tuo sanoi, että haluaa omaa aikaa ja uupuu ja hänet lynkattiin. En kestäisi tuollaista. Minäpä jaksan siis valittamatta. Mihin se johtaa?

On paljon parempi koko perheen hyvinvoinnin kannalta sanoa mieluummin etu- kuin jälkikäteen, että nyt muuten en jaksa. Nyt sen voi sanoa. Yhteiskunta menee eteenpäin, kasvaa, kehittyy ja muuttuu meille monella tavalla paremmaksi paikaksi elää. Me elämme Suomessa yhteiskunnassa, jossa saa apua, jos sitä uskaltaa pyytää. SE on oikeaa rohkeutta ja jaksamista.

Minä olen erovanhempi ja paljon yksin. Erovanhemmuus ei poista kuitenkaan sitä, että voin väsyä ja tuntea itseni riittämättömäksi. Erovanhemmuus tuo toisenlaisia paineita ja stressiä elämään kuin ydinperhevanhemmuus. Siksi ei kannata sanoa, että sinähän olet jo paljon yksin, miksi sinä kaipaisit mitään omia aikoja. Jokainen tilanne on erilainen, mikä me olemme toisten tilanteita arvioimaan, kun emme tiedä.

Hypätään pois tästä pakkosinnittelyn ja -uupumisen oravanpyörästä. Apua saa. Sitä saa pyytää.

Minut someteilattiin, mutta jokaisen teilauksen pariksi sain yksityisviestejä ja kommentteja. Rohkaisevia: ihanaa, että joku uskaltaa sanoa, ettei olekaan täydellinen äiti. Että väsyy. Että on vaikeaa olla eroäiti. Että haluaa olla yksin. Että on ok sanoa näin. Ja ettei lapsi siitä kärsi. 

Ja NUO merkkaavat minulle enemmän kuin sata teilausta.

Hypätään pois tästä pakkosinnittelyn ja -uupumisen oravanpyörästä. Apua saa. Sitä saa pyytää. Saa olla rohkeasti riittämätön. Kuka meistä aina jaksaisi? Eikä tarvitsekaan.

Terveisin, Helka

Facebook II Instagram

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Tanja
1/2 | 

On upeaa että kaikkien kommenttien jälkeen uskallat vielä rehellisesti puhua näinkin aroista asioista. Olet rohkea (ja hyvä äiti!). Sinulla on lupa tuntea ja olla juurin niin miten tuntuu sinulle oikealta. Asun ulkomailla ja olen äitiyden myötä huomannut Suomessa outoa marttyyri/uhrautumis kulttuuria vanhemmuutta kohtaan. Pitää jaksaa ja kestää ja apua ei pyydetä. Kun taas ystävillä ulkomailla (useissa maissa) on säännöllistä apua esim. isovanhempien muodossa ja monet pariskunnat jättävät lapset hoitoon lähteäkseen joka vuosi kahdenkeskiselle lomalle. Meidän pitäisi Suomessa ymmärtää että taukojen puute vanhemmuudesta ei välttämättä ole terveellistä ja jaksaminen hinnalla millä hyvänsä ei tee meistä parempia vanhempia.

Kiitos vielä kirjoituksistasi, on ihana seurata ja oppia uutta sinulta vaikka ydinperheen äiti olenkin.

Laureliini
2/2 | 

Maailma on muutenkin erilainen kuin sodan jälkeisenä aikana. Silloin oltiin yhteisöllisempiä ja autettiin kysymättä läheisiä, että selvittiin. Nykyään on paineita sekä urarintamalla että yksityiselämässä, ja mikä pahinta suunta on muuttunut siihen, että on pärjättävä yksin. Kun tosiaan se ei riitä tueksi että silloin tällöin somessa läheiset kysyy mitä kuuluu.
Ja nykyään tosiaan pitää itse oma-alotteisesti sanoa ettei jaksa kun ennen se nähtiin heti alkuunsa, koska oltiin läsnä. Itse näen sen siis niin että nykyään on oikeasti paljon haastavampaa jaksaa kuin ennen vanhaan, ainakin henkisesti.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017