Kuva: Panu Pälviä

Näin uuden vuoden alkaessa monet tekevät lupauksia laihtua, lihoa, syödä terveellisemmin, liikkua enemmän. Jos päätös lähtee itsestä ja on terveellisellä pohjalla, ovat nämä päätökset hyviä.

Jos kehonsa muokkaaminen johtuu toisten ilkeistä huomautteluista, haukkumisesta johtuvasta huonosta kehoitsetunnosta tai vääristyneestä kehokuvasta, ollaan ongelman edessä.

Jos taas kehonsa muokkaaminen johtuu toisten ilkeistä huomautteluista, haukkumisesta johtuvasta huonosta kehoitsetunnosta tai vääristyneestä kehokuvasta, ollaan ongelman edessä. Minulle kehorauha tarkoittaa nimenomaan sitä, ettei toisen ulkoiseen olemukseen saa puuttua. Vaikka olen myös sitä mieltä, että liiallisuus syömisessä, lihavuudessa tai laihuudessa tai ylipäätänsä missä tahansa on epäterveellistä, on toisen keho ehdoton rauhoitettu alue.

Siihen ei vain puututua. Ei ikinä. 

Minä tunsin olevani iso ja pullea, varsinkin, kun opettajakin sanoi, että olin isokokoinen.

Minä harrastin balettia yli kymmenen vuotta. Olen aina ollut ruumiinrakenteeltani kevyt ja laiha, mutta baletissa olin yksi isoimmista tytöistä, osittain pituuteni vuoksi. Siksi koin itseni vielä enemmän kömpelöksi ja rumaksi. Ryhmän paras tyttö oli hento ja pikkuinen. Minä taas luulin olevani iso ja pullea, varsinkin, kun opettajakin vielä sanoi, että olin isokokoinen ja siksi minusta tuskin tulisi balettitanssijaa. Olin herkkä arvostelulle, ja sanat tuntuivat minusta ilkeille. Menin kotiin ja katsoin itseäni peilistä ja minusta näytti, että olin liian iso. 

Koska olin kokenut itseni jo etukäteen liian isoksi, tuntui minusta, että minun pitäisi pudottaa painoa. Siksi aloin laihduttamaan, 12-vuotiaana. Minusta tuli lähes luuranko. Kuvat tuolta ajalta ovat huolestuttavia ja itkettäviä. Olen niin sairaalloisen laiha. Mutta näin itseni lihavana. Näin sanat, joita ei varmasti oltu tarkoitettu haukuksi, muodostuivat kohtalokkaiksi, koska ne lisäsivät tunnetta, että minun laihdutettava, jotta voin jatkaa balettia ja olla tarpeeksi pieni.

Aloin laihduttamaan, 12-vuotiaana. Minusta tuli lähes luuranko.

Lapsi saa olla lapsi, juuri sellainen kuin on. En olisi voinut muuttaa pituuttani tai ruumiinrakennettani, vaikka kuinka olisin laihduttanut. Kun katson voimistelijatyttöjä, minulle tulee paha mieli. Kuinkahan moni heistä on syömättä, laihduttaa, sairastaa anoreksiaa? Jotta olisi tarpeeksi pieni, tarpeeksi hyvä lajissaan, kelpoinen valmentajilleen?

Minun anoreksiani ei ollut vakavimmasta päästä ja loppui onneksi ennen kuin siitä tuli hengenvaarallista. Ymmärsin kuitenkin, millainen voima aikuisten sanoilla lapsiin on. En sanoisi omilleni ikinä mitään sellaista. On väärin ajatella, ettei se vaikuttaisi poikiin samalla tavalla; aivan varmasti vaikuttaisi, varsinkin herkkiin, kuten minun poikani ovat.

Lapsien, aikuisten, kaikkien kehot ovat omanlaisiaan ja arvostelun yläpuolella. Niiden täytyy antaa olla rauhassa. Aina. Sanat voivat haavoittaa todella paljon. Muistetaan myös, että oma kehopuheemme voi olla haavoittavaa, itseämme kohtaan. Arvostetaan omaa kehoamme, vaikka se onkin epätäydellinen. Arvostava puhe kehoja kohtaan alkaa aina itsestä.

Lue myös: Olen hyvin pienitissinen nainen

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

Vierailija

Nää on vaikeita juttuja. Yhden tutun pieni tytär tanssi balettia, käytti kaiken vapaa-aikansa siihen ja sitten murrosiässä sai itse todeta, että hänen vartalollaan ei kerta kaikkiaan ammattimaiseen balettimaailmaan ole menoa. Ja on yhä vihainen kaikille, kun kukaan ei sitä hänelle koskaan sanonut ja hän tyhmänä tuhlasi aikaansa sellaiseen, mistä ei sitten tullutkaan mitään. Olisi kuulemma tehnyt jotain muuta, jos olisi tiennyt

Vierailija

Minäkin sairastuin anorexiaan 14-vuotiaana, lihava kouluterkkari kutsui minua 10-vuotiaana "tanakaksi" ja 12-vuotiaana luokallani ollut poika sanoi minua "vähän pulleaksi". Olin normaalipainoinen tuolloin.
Muistan nämä kommentit yhä ja ne vaikuttavat edelleen kehonkuvaani. Vihaan mahamakkaroitani ja haluan olla vaatekokoa 34. Olen 3 lapsen nelikymppinen äiti. Kuinka pitkälle kantavat seuraukset näillä kommenteilla 30 vuoden takaa olikaan.

Vierailija

En oikein usko että tällaisesta, urheiluharrastukseen liittyvästä, kehon arvioinnista on mahdollista päästä täysin eroon. Fakta kun on, että kaikista ei ole ruumiinrakenteen tai taitojenkaan puolesta ammattiballeriinaksi, ihan samalla tavalla kuin kaikista ei tule huippufutaria. Olisi mielestäni outoa jos sitä ei saisi lapselle kertoa, karsinta kun tulee eteen kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Enemmän mielestäni kyse on siitä miten sanat asetellaan ja asia lapselle kerrotaan.

Vastuuta on myös meillä vanhemmilla, että osaisimme hoitaa kasvatuksen niin että lapset osaisivat suhtautua tällaisiin takaiskuihin oikein, sillä niitä on ihan varmasti tiedossa. Jos ei ruumiinrakenteeseen liittyen, sitten johonkin muuhun, kuten taitoihin liittyen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017

Instagram