"Olet aina niin iloinen!"

"Olet kyllä tän työpaikan piristysruiske!"

"Miten ootkin noin hienosti selvinnyt kaikesta!"

"Sä oot niin reipas!"

"Sä se selviät sitten mistä vain!"

 

Ei mene melkein päivääkään, ettenkö kuulisi tällaisia tai samankaltaisia lausahduksia. 

Kerran oli aivan kamala päivä. Siis aivan kamala. Jotenkin ahdisti, ärsytti, olin alakuloinen. Keittelin kahvia työpaikallani. Moikkasin keittiöön tulevaa sisarjärjestön työntekijää. Olin ajatuksissani. Sitten hän ihan noin yhtäkkiä vain sanoi:"Sinä se olet kyllä aina niin iloinen ja reipas, että piristyy ihan itsekin!"

Katsoin häntä ja olin ihan hämmästynyt. Mutisin jotain kiitokseksi, hymyilin. Menin toimistohuoneeseeni istumaan. Minäkö? Iloinen? Reipas? Jotenkin ahdisti. Sellaisen kuvanko minusta saa? No, ei kai se huonokaan asia ole. Kai minä olenkin sellainen. Mutta en aina.

Ja yhtäkkiä tunsin taakan hartioillani. Tajusin, millaista tuskaa kannan sisälläni. Ja se tuska näkyy ulospäin iloisuutena. Se muodostaa jonkinlaisen kuoren ympärilleni. Sen alle on mukava kätkeytyä. Mutta sisällä on surullinen ja sirpaleinen sielu.

Näkeekö sitä kukaan? Miksi minä sitten olen niin iloinen ja reipas, kun sisimmässäni huudan että ahdistaa ja joskus minäkin haluaisin vain itkeä ja parkua! Olisi ihanaa, että joku pitäisi kiinni ja sanoisi: "Minä ymmärrän. Sinä saat olla heikko."

"Sisällä on surullinen ja sirpaleinen sielu."

Mutten minä voi olla heikko. Olen vahva ja oman tieni valinnut nainen. Olen erilainen, ylpeä siitä ja selviän ihan mistä vain! Puhun etä-äitiydestä, puolustan meidän oikeuksiamme, taistelen tasa-arvon puolesta, hoidan lapsiani yksin, kun he ovat minun luonani, käyn töissä ja pyöritän arkeamme yksin. Ei tässä passaa romahtaa, mitä mistään sitten enää tulisi? Korttitalo on pystyssä, vahvan näköisenä, mutta oikeasti aika hatarana. Kunpa ei alkaisi tuulla liian kovaa. Sitten kolisee.

Olen kertonut vaikeasta vaiheesta elämässäni. Kun olin sen partaalla. Kuoleman. Kirjaimellisesti. Kun ei enää vain jaksanut. Ja samaan aikaan kävin koulua ja töissä. Selvisin järkytyksestä, että lapseni asui enemmän isänsä luona kuin minun. Ei se mitään, sanoin. Hyvä hänen on siellä olla. Mutta oliko äidin hyvä olla? Kyllähän se oli elämäni kovin järkytys. Mutta arki se jatkoi kulkuaan ja minä eloani. Juuri ja juuri.

"Olit aina niin iloinen, reipas, puhelias, naurusi oli niin tunnistettavissa! Kaikki tunsivat sinut, olit koulun ilopilleri."

Jälkeenpäin olen kuullut muutamaltakin tuttavaltani, jotka ovat saaneet kuulla, millaista yksityiselämäni tuolloin oli: "Herran jumala jos olisin tiennyt! Ei olisi kyllä ikinä uskonut! Olit aina niin iloinen, reipas, puhelias, naurusi oli niin tunnistettavissa! Kaikki tunsivat sinut, olit koulun ilopilleri."

Se pilleri raahusti kotiin koulusta joka päivä ja meni peiton alle itkemään. Halusi hävitä. Silloin helpottaisi. 

Masennus tuntuu raskaalta peitolta, joka on päälläsi. Se lamaannuttaa, et voi liikkua, vaikka haluaisit. Kylmät lonkerot hiipivät ja kiipivät ylös vartaloasi ja kuristavat kurkkuasi. Hengitys salpautuu. Silti heitin tuon peiton joka aamu menemään ja riensin töihin tai kouluun. Aikataulut pitivät, tentit tuli tehtyä, monet iltavuorot töissä hoidettua. Arki pyöri ympärilläni kuin karuselli ja hyppäsin kyytiin tajuamatta todella, millaista elämäni oli. Elin kuin jonkun toista elämää. Ei se minun elämääni ollut. En tunnistanut enää sitä.

Vähitellen kaikki on helpottanut. Tunnen jo oikeastikin välillä olevani ihan vahva. Ja iloinen. Ehkä vahvimmat meistä onkin sirpaleista tehty, kuten Tabermann sen kauniisti on sanonut. Ehkä elämäni sirpaleisuus on tehnyt minusta sittenkin oikeasti vahvan. Ehkä olenkin sellainen, millaisena minut nähdään. Nyt pitää itse vain nähdä itsensä samanlaisena. On vaikea luopua ajatuksesta, että on huono ja epäonnistunut ja että elämä on sarja vaikeuksia, jotka eivät lopu ikinä. Ehkä elämä onkin aika ihanaa. Ehkä saankin olla onnellinen?

"Ehkä vahvimmat meistä onkin sirpaleista tehty."

Olen taistellut taisteluja, joista kukaan ei ole tiennyt mitään. Tein ne salassa. 

En enää. Nyt uskallan jo puhua niistä. Ja ottaa vastaan apua. On vahvuutta sanoa, että on heikko ja tarvitsee apua. On vahvuutta sanoa, että joskus etä-äitiys ahdistaa niin, että itkusta ei ole tulla loppua. Tai että vuoroviikkotaaperoni on rasittavassa iässä ja on ahdistavaa hoitaa häntä yksin ilman apua. Tai että ikävä lapsia kohtaan on joskus vaikea kestää. Sanon sen ääneen.

Ja se helpottaa.

 

En kuvitellut kolmea- blogisti kirjoittaa masennuksestaan: "Se itsesyytöksen määrä, jäytävä pelko painajaismaisista ajatuksista ja häpeän tunne olisi varmasti ollut vähäisempi, jos joku olisi ymmärtänyt tai huomannut millaisissa vesissä seilasin. Ja jos olisin itse ymmärtänyt." En voisi olla enempää samaa mieltä.

Heinähattu, Valto ja Viljo- blogisti on kirjoittanut paljon masennuksestaan. Hän esimerkiksi kirjoittaa tekstissään:  "Sisimpääni on salakavalasti hiipinyt ikävä vieras nimeltään alakulo. Siellä se heiluttelee edelleen. On toki hetkiä, jolloin helpottaa. Mutta enimmäkseen tunnen oloni voimattomaksi ja saamattomaksi. Ja se on kurja tunne se. Varsinkin energisten lasten äidille." Äidin on vaikea olla masentunut. Kun olisi pakko hoitaa se perhekin. Samaistun.

 
Tämän blogitekstin kuva on otettu minusta, kun elin elämäni vaikeinta kautta. Yhden hetken ajan uskalsin näyttää sen. Surun. Silmistäni paistaa se tuska, jota koin. Mutta sitten pyyhin tuon ilmeen kasvoiltani ja riensin naurusuin takaisin muiden seuraan.

 

Energistä päivänjatkoa kuitenkin toivotellen: Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?

 

 

 

Kommentit (1)

syksyjalehdet

Voiii miä niin löysin itseni sinusta 🌸🌸! Kaiken tämän lankakerä sotkun keskellä on hei joku toinenkin "minä" 😌😌. Itse käyn tuota ns vaihetta juuri läpi ja koitan löytää tähän lasten ja minun arkeen voimaannuttavia tekijöitä, vaikka elän henkisessä totaalisessa helvetissä kunnes pääsen irtaantumaan tästä. Tiedän, että se helpottaa oitis, minullekkaan tämä tilanne ei ole ensimmäinen kerta, ja sekös laittaa miettimään onko ns vika aina minussa kunnes kuulin että vastapuolen edelliset suhteet ovat täydellinen kopio meidän nykyisestä.. Ei tämä pallo voi kantaa kolmea aivan täysin samanlaista naista.. Vai voiko ✌

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017