Kuva: Panu Pälviä

Istun jälleen tyhjässä kodissa ja minua itkettää. Ei, ei minua edes itketä, vaan suututtaa. Ja sitten minua suututtaa, koska minua suututtaa. 

Koska minähän olen niin sopeutunut, ymmärtäväinen, mahtava malli kaikille etävanhemmille. Näin nämä asiat pitääkin hoitaa. 

Mutta lapsi ei ole täällä.
Lapsi ei tule yöksi luokseni tarvitessaan yöpaikkaa.
Ei minulle soiteta, viestitetä, puhuta tai kerrota arjen pieniä tai isojakaan pulmia.
Kun olen niin helvetin etäällä. Kaukana, ulkona kaikesta.

Ei minulle soiteta, viestitetä, puhuta, sanota mitään. 

Hei, en ole mikään roolimalli. Ei tätä kannata kadehtia. Ottaa edes mallia. Tai en minä tiedä, pitääkö? Onko tämä hyvin hoidettua vanhemmuutta, niinhän sitä minulle sanotaan. 

On varmasti, tilanteessa, jossa olimme. Ei mikään kuitenkaan sitä tosiasiaa poista, että tässä sitä ollaan, ihan ulkona ihan kaikesta. Tavallisesta perhe-elämästä, ydinperheilyistä, kouluarjesta, ihan niin kuin kaikesta. "Eikös se äiti ole se, jonka luokse ekana mentäisiin", sanoi minulle eräs. 

Tuntui ihan sairaan pahalta. Niinhän se äiti olisi. Mutta ei meillä. Ei enää.

Minulle olisi ihan sama, jos poika harrastaisi e-, f- tai jotain ö-urheilua niin paljon kuin sielu sietää, jos olisi täällä, luonani. Edes vähän enemmän. Muut vanhemmat huolehtivat eurheilun haitoista tai eduista. Minä en edes tiedä, mitä se sellainen on. No en tiedä, vaikka on teini-ikäinen poika. Jos hän sitä harrastaa, kuten varmasti harrastaa, niin hän tekee sitä isänsä luona.

Tule tänne harrastamaan sitä urheilua, tai mitä ikinä harrastatkin.

Hän seisoo muiden kanssa kuvassa, jonka alla lukee perhe.

Minä en seiso. 

Tiedättekö, miten paljon se sattuu. Silloin ei auta kenenkään sanoa, että äiti on aina äiti, olen hänelle tärkeä, ei hän unohda minua, kukaan ei minua syrjäytä. Ei niin, ja tiedän tuon kaiken. Silti yksin, pojan ollessa muualla perheensä kanssa, herää ajatus: en minä ole se hänen perheensä. En millään. En ainakaan arkiperhe.

Olen joku perhe, jossa on jokin lisäliite. Etäperhe? Jokatoinenviikonloppuperhe? Se toinen perhe?

Etuliiteäiti. En vain äiti. 

Tänä iltana tuntui, etten osaa edes kirjoittaa tähän mitään. Tuntuu, että kaikki on sanottu. Ja ei kuitenkaan mitään ole sanottu. On niin paljon sanoja, jotka ovat sanomatta. Ne huutavat sisälläni, mutta ei ole ketään, kelle sanoa niitä.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vuoroäiti

Oon vuoroviikkoäiti mutta tuon tunteen tiedän. Isän luona on perhe. Äidin luona vaan äiti. Ja päiväkodissa kun lapsen piti piirtää perhe niin ei siihen aina äiti mahtunut. Sattu ja paljon.

Kolmen etä

Lapseni valittiin oppilasparlamenttiin. Luin sen Wilmasta. Nyyh. Ilman Wilmaa en tietäisi sitä enkä sitäkään, että hänellä oli yleisurheilukisat. Soitin ja onnittelin valinnasta ja kuulin mitalista. Ilman Wilmaa en olisi varmaan tiennyt mitalistakaan. Ei äidille aina kaikkea ehdi kertoa. Ihana Wilma. Nyyh.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017

Instagram