Kun hetkeksi hiljentää vauhtia ja istahtaa. Kun sen uskaltaa tehdä, tai tekee vahingossa. Se kysymys nousee pään sisältä ja voimistuu kuin lähenevä ukkonen, kunnes se jylisee niin kovaa, ettei sitä voi enää sivuuttaa:

Missä minun perhe on?

Oli näennäisen tavallinen ilta. Lapsettoman viikon sellainen. Puuhailin jokapäiväisiä juttuja. Yhtäkkiä istuin sängyn laidalle ja purskahdin itkuun. Minun perheeni ei ollut luonani. Miten tässä on käynyt näin?

Tyhjässä lastenhuoneessa on jotain surullista ja väärää.

Ei se tarkoita, että olisin surullinen tai pettynyt itseeni, tilanteeseeni tai ylipäätänsä mihinkään. Mutta välillä se iskee: tyhjän huoneen syndrooma. Niin minä sitä kutsun. Kun menen lastenhuoneeseen, sen seinät jotenkin heräävät henkiin, puhuvat minulle. Joskus ne jopa huutavat. Se tuntuu fyysisenä äänenä sisälläni, kipuna vartalossani. Tyhjässä lastenhuoneessa on jotain surullista ja väärää.

Siellä tuoksuu lapsi, joka ei asuta sitä juuri nyt. Se lapsi leikkii ja ihastuttaa jotain toista jossain muualla. Pelästyin omaa huutavaa kysymystäni. Se iski niin yllättäen, etten ollut varautunut. Yleensä osaan varautua, selittää rationaalisesti, miksi tilanne on mikä on ja hyvinhän meillä kaikki on. Nyt se ilmestyi eteeni ilmoittamatta etukäteen. 

Jalkani eivät mahdu suoriksi, joten käperryn pieneksi mytyksi siihen pikkuruiseen sänkyyn.

Asettelen kuopukseni unipupun takaisin hänen sängylleen. Se on jäänyt aamusella minun sänkyyni. Mitenhän pikkuinen selviää isänsä luona ilman unipupuaan. Tuo pupu oli jo liikaa. Otan sen syliini ja itken hänen sängyssään. Jalkani eivät mahdu suoriksi, joten käperryn pieneksi mytyksi siihen pikkuruiseen sänkyyn. Avaan silmäni ja tämäkin oli virhe. Teinin sänky vastapäätä; sekin tyhjä, mutta sekainen. Teinin kädenjälki näkyy siinä yhä. Hän on lähtenyt pyörremyrksyn lailla edellisellä kerralla liikkeelle. Siinä ei jouda petailemaan sänkyjä. 

Kuopuksen pupu on jäänyt luokseni. Miten hän pärjää ilman sitä?

Minä joudan. Minulla on kaikki maailman aika. Lapsettoman viikon ensimmäisenä päivänä ehtii. Jos ei ehdi, otetaan toisena päivänä lisää. Aikaahan minulla on.

Missä on minun perheeni, sydämeni kuiskaa hiljaa. Mutta perhe tuntuu silti lähellä, se tuntuu siellä, sydämessäni. He ovat lähelläni. Odotan täällä. 

Lue myös:
Vuoroviikkovanhemmuus ei ole mitään lomailua 
Riittämättömyys ja suru etävanhemman tuttuja vieraita

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kuva: Panu Pälviä

 

Kommentit (1)

Vierailija

Niin tuttu tunne. Siksi on helpompaa olla kaikkialla muualla lapsettomalla viikolla.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017