Joskus vain ei osaa pysyä paikoillaan.

En osaa aina kuunnella loppuun. On vaikea istua paikallaan. On pakko naputtaa sormilla pöytään. Ajatukset harhailevat kesken pitkän puheen, ja ei vain pysty keskittymään. Asioita unohtuu, tavarat häviävät. Kirjan lukeminen on välillä vaikeaa.

Tässä muutamia juttuja, joita koen päivittäin. Välillä ne ovat niin arkipäivää, etten aina niitä huomaakaan. Mutta varsinkin minuun vasta tutustuva henkilö huomaa ne aina. Ihan joka kerta. Miksi tuo puhuu niin paljon? Miksi hän pyörii penkillään, on levotottoman oloinen? Kuuliko hän edes, mitä minä sanoin? Miksi se keskeytti minut, eikö sitä kiinnosta mun jutut?

Koulussahan tämä tietenkin johti siihen, että olin vähän väliä nurkassa seisomassa tai pulpettini siirrettiin erilleen muista.

Minulla on ollut ihan pienestä asti keskittymisongelmia. Koulussahan tämä tietenkin johti siihen, että olin vähän väliä nurkassa seisomassa tai pulpettini siirrettiin erilleen muista. Olin jäähyllä joka päivä. Olin se ärsyttävä oppilas. Se liian puhelias. Minua haukuttiin ja minulle naurettiin, kun seisoin siellä nurkassa. Kuin häpeämässä.

Ja kun aloin huomaamaan esikoisessani näitä samanlaisia piirteitä, tiesin heti: hän on perinyt minulta tämän ominaisuuden.

Nykyään kouluissa, ja jopa jo päiväkodeissa, osataan suhtautua tällaisiin piirteisiin jo hieman paremmin kuin vielä minun lapsuudessani. Rangaistuksen sijasta yritetään keksiä keinoja, joilla tarkkaavutta voisi parantaa niin, että oppitunnit ainakin suurimmalta osin sujuisivat ilman keskeytyksiä.

Välillä kuitenkin on ihan pakko nousta seisomaan, kävellä, puhua, näprätä jotain. Tämä leimataan nopeasti huonoksi käytökseksi ja siitä voidaan rangaista.

Välillä kuitenkin on ihan pakko nousta seisomaan, kävellä, puhua, näprätä jotain. Tämä leimataan nopeasti huonoksi käytökseksi ja siitä voidaan rangaista. Parempi ratkaisu olisi kuitenkin keksiä lapselle jotain oheistekemistä, joka helpottaa keskittymistä.

Meidän molempien on välillä vaikea hyväksyä näitä meidän vähän erilaisia piirteitämme. Me molemmat ahdistumme, minä aiemmin ja poikani nyt, kun käyttäytymisnumerot ovat ehkä huonommat kuin muilla. Tunnemme huonommuutta ja erilaisuutta. Ja välillä kysymme ihan ääneenkin: miksi me olemme tällaisia? Miksi en osaa olla hiljaa?

Miksi me olemme tällaisia? Miksi en osaa olla hiljaa?

Tärkeämpää kuin jokin diagnoosi onkin se, että ymmärtää omat piirteensä ja hyväksyy ne. Tätä me molemmat olemme yrittäneet tehdä. Olen sanonut pojalleni, etteivät nämä piirteet estä meitä tekemistä juuri niitä asioita, mitä haluamme. Keskittymistä vain joutuu harjoittamaan vähän enemmän kuin muiden tarvitsee.

Tämä on asia, joka yhdistää poikaani ja minua ja ymmärrän häntä tässä asiassa paremmin kuin kukaan muu. Siksi se jopa lähentää meitä, kaiken tämän muun etäisyyden keskellä, jota silloin tällöin koemme. Tiedän, minkälaista on elää päivittäin tässä myllerryksessä, joka välillä valtaa mielemme. Silloin on vaikea pysyä paikoillaan.

Haluan opettaa lapsilleni, että erilaisuus on rikkaus ja jokin piirre ei tee meistä parempia muttei huonompiakaan kuin muut.

Haluan opettaa lapsilleni, että erilaisuus on rikkaus ja jokin piirre ei tee meistä parempia muttei huonompiakaan kuin muut. Muiden, varsinkin aikuisten, suhtautuminen lapsen käyttäytymiseen ja erilaisiin piirteisiin on oleellista siinä, minkälaiseksi meidän oma mielikuva itsestämme kasvaa. Siksi koetan rohkaista lapsiani olemaan sellaisia kuin he ovat ja olemaan siitä ylpeitä.

Minulle sanottiin lapsena, että olen hölösuu, häiritsijä, liian levoton ja liian vilkas. Ja nyt sitten aikuisena häpeän sitä, kun en vain aina osaa olla rauhallinen, hiljaa tai keskittyä pitkään. Koetan rikkoa aktiivisesti ja tietoisesti tämän negatiivisen palautteen kierteen ja viestiä lapselleni, että on ok olla sellainen kuin on, vaikka aina voikin koettaa kehittää itseään ja vähitellen yrittää parantaa keskittymiskykyään. 

Me emme ole huonompia, me olemme erilaisia.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Tiina/ Fit Fat Mama
1/1 | 

Niiiin samaistun tuohon! "Onks siulla joku ad/hd?" kysymystä olen kuullut varmaan yläkoulusta asti. No, kävin testeissäkin ja sitä miulla ei kuulemma ole, koska ahdistuneisuushäiriö lääkitys on auttanut osittain keskittymisongelmaan. Välillä oma itse raivostuttaa niin paljon ja vertaa muihin, että olisikohan elämä helpompaa jos osaisi käyttäytyä rauhallisemmin ja liibalaa. Mutta; se on kuitenkin myös iso rikkaus olla vähän härvä :)

Kirjotin itsekin vähän aikaa sitten keskittymisongelmasta; http://fitfatmama.fitfashion.fi/enta-jos-syy-onkin-add/

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017