Pitääkö lapselle kertoa vanhemman sairaudesta? Entä jos sairaus on psyykkinen, kuten esimerkiksi masennus? Minkä ikäiselle voi näistä kertoa ja miten?

Kirjoitin aiemmin tekstin siitä, miten lapseni suhtautuvat krooniseen sairauteeni. Siinä muun muassa kerroin siitä, että teinipoikani huolehtii usein kolmevuotiaastani, kun olen huonovointinen ja kun olin pahimmassa tulehdusvaiheessa, hän huolehti ostoksista, ruuista sekä muutoinkin kotihommista. 

Tällainen on joidenkin mielestä lapselle pahitteeksi, koska hän joutuu ottamaan liikaa vastuuta vanhemmastaan ja hoitamaan pikkusisarustaankin. 

 

Jotkut ovat olleet huolissaan siitä, miten lapsille tulee masennuksesta kertoa ja minkä ikäiselle voi mitäkin sanoa.

Lisäksi olen kirjoittanut masennuksestani, joka puhkesi ensimmäisen kerran, kun esikoiseni oli kolmivuotias ja toisen kerran noin viisi vuotta sitten. Jotkut ovat olleet huolissaan siitä, miten lapsille tulee masennuksesta kertoa ja minkä ikäiselle voi mitäkin sanoa.

Tässä kirjoituksessa pohdin omista kokemuksistani käsin tätä teemaa. Jos itse pohdit samoja kysymyksiä ja kaipaat apua, voi neuvola tai esimerkiksi koulupsykologi auttaa.

 

Miten olen kertonut lapsilleni masennuksestani ja miten he suhtautuvat siihen?

Masennus on erilainen sairaus kuin fyysiset sairaudet ja siihen liittyy enemmän syyllisyyden tunteita ja ehkä halua peitellä sitä jopa kotonakin. Monet kokevat, etteivät halua kuormittaa lastansa omalla pahalla olollaan, kun taas esimerkiksi kuumeessa on helpompi sanoa, että äiti on vähän pipi, nyt pitää levätä, sitten on parempi olo. 

Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että masennuksestakin tulee kertoa lapselle. Aina huomioiden lapsen ikä tietenkin, mutta kertomatta jättäminen voi olla vahingollista. Ei lapsi ole tyhmä ja tajuaa kyllä, että jokin on huonosti. Vanhempi voi olla väsynyt, ärtynyt, vain nukkuu tai on flegmaattinen. Jos lapselle ei kerro, mikä vanhempaa vaivaa, voi hän olla hyvinkin peloissaan. 

Lapsi voi alkaa syyttämään itseään vanhemman olotilasta, jos ei tiedä, mistä on kyse.

Epätietoisuus lisää ahdistuksen tunnetta lapsellakin. Loppuuko tämä ikinä? Onko äiti aina tällainen? Ja mikä pahinta, voi lapsi alkaa syyttämään itseään vanhemman olotilasta, jos ei tiedä, mistä on kyse. 

Siksi olen sanonut lapselleni molemmilla sairastumiskerroillani, että äiti on sairas ja siksi väsyttää ja itkettää. Jos en olisi tätä kertonut, olisi hänelle voinut tullut olo, että on tehnyt jotain väärää ja olin sen takia huonossa kunnossa.

 

Poikani sanoi, että oli hyvä tietää, missä mennään.

Kysyin tänään häneltä, miten hän on kokenut masennuskauteni.

Nyt hän on 13-vuotias ja tietää, mikä masennus on. Hän tietää, että se on sairaus, sen puhkeamiselle ei voi itse mitään ja sairaus ei ole kenenkään syytä. Hän tietää, että otan sairauteni takia lääkkeitä, jotka auttavat olotilaani. Hän sanoi, että oli hyvä tietää, missä mennään. Toki hän ei muista tuota ensimmäistä sairastumiskertaani, mutta toisen muistaa ja sanoo, että olisi ollut ahdistavaa olla tietämätön siitä, miksi itkin ja en noussut sängystäni moneen päivään.

Lapsen on helpompaa käsitellä asiaa, kun tietää, mistä on kyse. Masennukseen ei kuole ja sitä voidaan hoitaa. Tämän hän halusikin tietää.

 

Miten lapseni suhtautuvat fyysiseen sairauteeni ja sen tuomiin rajoitteisiin elämässäni?

Tätäkin kysyin tänään teiniltäni. Hän sanoi, että oli hyvä, että kerroin heti, kun pystyin, mikä minua vaivasi. Alussahan emme kumpikaan tienneet, eikä kukaan oikein tiennyt, mikä minulla oli ja tämä oli hyvin ahdistavaa aikaa perheessämme. Olin huonossa kunnossa ja kipujen vallassa, mutta en tiennyt, mikä minua vaivasi. Se oli pojallenikin vaikeaa aikaa.

Lisäsikö tieto tuskaa, kysyin. No ei todellakaan! oli poikani vastaus.

Kun sain tietää, mikä minulla oli ja miten sitä hoidetaan, se helpotti meidän molempien elämää. Kuten alussa kerroin, hän myös auttoi minua arkipäivän askareissani, koska tiesi, että olin kykenemätön käyttämään käsiäni tai jalkojani. Lisäsikö tieto tuskaa, kysyin. No ei todellakaan! hän huudahti. Oli hyvä tietää, mikä äitiä vaivaa, hän sanoi.

Sanoin myös tuolloin 2,5-vuotiaalle kuopukselleni, että äidin jalat ja kädet ovat kipeät ja siksi äiti ei tee nyt normaaleja hommia. Okei, hän sanoi. Ja oli ihan sinut asian kanssa. Ei hän vaikuttanut ahdistuneelle tai itkuiselle siitä, että kerroin asiat niin kuin ne oikeasti olivat.

Lapsia ei tule sulkea elämän ja arjen ulkopuolelle.

Nykyään, kun lääkkeeni takia olen huonovointinen, kuopuksenikin jo osaa sanoa: äitiä väsyttää nyt, kohta on jo parempi. Hän osaa antaa minun levätä. En näe tätä negatiivisena asiana. Lapsia ei tule sulkea elämän ja arjen ulkopuolelle. Jos minua itkettää, kun olen niin kipeä tai sairaus ahdistaa, on parempi, että lapsi tietää, että käyttäytymiseni johtuu sairaudestani. Eikä esimerkiksi hänestä. Olisihan SELLAISEN luuleminen valtava taakka lapselle kantaa. 

 

Ole avoin lapsellekin

Lapset ymmärtävät elämästä aika paljon kertomattakin. Pikkuisetkin lapset ymmärtävät, jos jokin on huonosti. Vaikeudet myös kuuluvat elämään. Minusta heitä ei pidä suojella elämän realiteeteilta.

Jos äiti on sydänleikkauksessa, onhan se nyt kerrottava lapsellekin. On pelottavaa, jos äiti on poissa sairaalassa ja lapsi ei yhtään tiedä, mitä tapahtuu.

Pitää kertoa, mutta ei salaillen tai valehdellen.

Samalla tavalla masennuksesta tai muusta psyykkisestä sairaudesta sekä fyysisestä sairaudestakin kannattaa kertoa lapselle.Toki ikätason mukaisesti ja hellästi. Mutta ei salaillen tai valehdellen. 

 

Lisää aiheesta: Mannerheimin lastensuojeluliitto

Masentunut mutsi- blogisti kirjoittaa masennuksen kertomisesta lapselle. Mukana myös linkki oppaaseen, josta apua masennuksen kertomisesta lapselle.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Kommentit (1)

Vierailija

Oma masennukseni alkoi vuosi sitten syksyllä. Kielsin sairauden itseltäni tähän kesään asti. Olin sairaslomalla vuoden vaihteesta asti, uusiutuneen vaikean masennuksen takia. En palautunut työkuntoiseksi tuohon työpaikkaan. Syksyllä oli eka kuntoutus ja vielä kaksi kuntoutus jaksoa jälellä. Perheelleni ja puolisolle kerroin nyt syksyllä ennen kun lähdin kuntoutukseen. Kukaan ei ollut nähnyt minussa mitään outoa, koska perusluonteeni teki kotityöt itkien. Nyt loppu vuodesta oli kaksi pahempaa päivää ja itkin ja hytisin olin kuin jossain psykoosissa ollut. Joulukuun alussa menin mielenterveystoimistoon ekan kerran, hain apua jutteluun. Minulle oli monta lähetettä kirjotettu sinne mutta nyt vasta hakeuduin hoidon piiriin. Kuntoutuslaitoksesta meni viimesin lähete, minun annettiin valita joko avopuolelle menen tai sairaalajaksolle. Nyt käyn juttelee kerta viikkoon, en olekaan hullu ja minä olen vain masentunut, uudelleen ja pahemmin.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017