Muistan ne kaksi viivaa valkoisessa tikussa hyvin. Muistan sen järkytyksen, joka vyöryi ylitseni.

Vaikka olin kyllä tiennyt jo tuloksen ennen noiden viivojen ilmestymistä tuohon tikkuun. Ja tiesin heti, mitä pitäisi tehdä.

Olin kondomin rikkoutumisen jälkeen juossut suoraa päätä apteekkiin.  “Saanko niitä katumuspillereitä”, kysyin minä, 21-vuotias äiti varovasti apteekin tädiltä. Vieressäni rattaissa makoili 1-vuotias pikkuinen poika.

Nielaisin pillerin siinä, apteekin tiskillä. Täti katseli vieressä, hymyili vauvalleni.

"Katselin joka aamu toiveikkaina pikkuhousujani, olisiko niissä verta, mutta kuukautisia ei kuulunut."

Meni viikko. Toinen. Katselin joka aamu toiveikkaina pikkuhousujani, olisiko niissä verta, mutta kuukautisia ei kuulunut. Menin kauppaan. Ostin sipsiä, limpparia, karkkia, kaikkea mahdollista hyvää. En oikein tiedä, miksi. Kai se oli jokin pakoreaktio. En minä yleensä reagoi asioihin syömällä. Nyt jostain syystä piti vain ostaa tuo kaikki.

Apteekin tikku poltteli laukun läpi, tuntui iholla asti.

Naapurin täti tuli vastaan kotipihalla kantaessani noita ostoksia pussissa toisessa kädessäni ja toinen käsi työnsi lastenvaunuja. “Ollaanko sitä juhlimassa jotain?” kysyi katsellen minun herkkuostoksiani. “Joo”, vastasin heikosti. Paha olo velloi sisälläni. Poika rattaissa katseli minua sinisillä silmillään.

Kaksi viivaa tikussa. Poika sylissäni katsoi minua noilla viattomilla silmillään.

"Tiesin heti, etten voi pitää tätä lasta."

Tiesin heti, etten voi pitää tätä lasta.

Me asuimme kahden, poikani ja minä. Olin juuri jatkamassa opiskelujani, poika menisi päiväkotiin. Olimme vähitellen saaneet elämämme sujumaan tuon ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana, vaikka rahallinen tilanteeni olikin todella tiukka. Joskus söimme sitä, mitä keräämilläni pulloilla saimme. Ei se haitannut, olin onnellinen tuossa pienessä perhekuplassamme, jossa elimme kahden. Välillä itkimme, välillä nauroimme, välillä väsytti niin että meinasi pyörryttää. Mutta elämä oli. Täydellistä.

En ollut töissä, opiskelutkin oli keskeyttänyt eräät toiset kaksi viivaa tikussa. Lapseni oli halunnut tulla maailmaan läpi sitten vaikka harmaan kiven, tai tässä tapauksessa läpi ehkäisynkin. Olin tiennyt heti, että halusin tuon lapsen.

"Tiesin, etten selviäisi, yksinhuoltajana vajaan kahden vuoden ikäisestä taaperosta ja uudesta vauvasta."

Meistä oli tullut erottomattomat, lapsestani ja minusta.

Nyt nämä kaksi uutta viivaa kummittelivat mielessäni niin, etten voinut melkein hengittää. Tuskaiset ajatukset risteilivät pääni sisällä. Tiesin, etten selviäisi, yksinhuoltajana vajaan kahden vuoden ikäisestä taaperosta ja uudesta vauvasta.

Tiesin, mitä tehdä. Ei se silti helpolta tuntunut.

Itkin. Oksensin, muistaakseni. Katselin vauvaani, kohta taaperoiän saavuttavaa rakasta lastani. TÄMÄ oli minun perhe, me kaksi.

Astelin neuvolan vastaanotolle. “En voi pitää tätä lasta.”

Katselin neuvolantätiä, täti puhui jotain, en kuullut ihan kaikkea, mitä hän sanoi. Mieleen jäi kuitenkin lämmin ymmärrys. Ei pelottanut. Oli jotenkin helpottunut olo.

Viikon päästä kävelin sairaalaan. Siinä samassa sairaalassa oli syntynyt esikoiseni, vain vuosi sitten. Se oli ollut elämäni onnellisin päivä. Nyt sairaalan seinät näyttivät erilaisille. Mutta eivät pelottaville, vain erilaisille. Osasto näytti tutulle. Olikohan se melkein ihan sama kuin vuosi sitten.

Makasin sairaalan sängyssä. Tabletit kahdessa paikassa, suun kautta otettu matkalla mahaani ja alakautta laitettu matkalla kohtuuni.

Tiesin, etten voi pitää tätä lasta.

Kotona seuraavana päivänä katsoin nukkuvaa vauvaani. Helpotuksen tunne kulki läpi koko vartaloni. Hymyilin.

Elämä on yllätyksiä täynnä. Eivät aina sellaisia, mitä toivoisimme tai odottaisimme. Sellainen kuuluu elämään.

 

Lue lisää tarinaani:

Kun sain lapseni parikymppisenä ja jäin yksinhuoltajaksi

Äiti, saanko mennä isin luokse asumaan?

Elämäni tärkein rakkaussuhde

Minä haluan olla etä-äiti

 

Terveisin,  Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?

Kommentit (9)

Liianmontakertaaäiti

Itkin lukiessani tätä blogitekstiä.
Olen itse ollut tänä vuonna lähes identtisessä tilanteessa. Sillä erotuksella, että kotona asui (ja asuu edelleen) lapsen lisäksi avomies. Lapseni oli myös noin 1v, kun toinen olisi halunnut päästä syntymään ehkäisyn läpi. Tiesin, mikä oli paras ratkaisu kaikille, mutta ei se helppoa ollut. Olen kuitenkin edelleen 100% varma, että tein oikean ratkaisun. On raskasta, ettei asiasta voi puhua kun se on niin tabu. Kiitos, että kirjoitit siitä.

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Kiitos ihanasta kommentistasi. Tabuista pitää puhua, että ne eivät enää olisi tabuja. Elämä ei ole mustavalkoista. Ja asioista pitää voida puhua ääneen, vaikka ei olisi samaa mieltä asiasta puhujan kanssa. Sitähän se elämä on, parhaimmillaan, jos pahimmillaankin välillä.

Terveisin, Etä-äiti

Saman läpikäynyt

Minä olen käynyt tuon saman läpi. Lapseni oli suht pieni, kun ehkäisy petti ja tulin raskaaksi. Tuo oli shokki. Mieheni olisi pitänyt lapsen. Itse tiesin, että mieleni ei kestä toista raskautta. Ensimmäinen oli jo koettelemus, lapsen syntymä oli suunnaton helpotus.
Keskustelimme tästä ja minulle abortti oli ainoa vaihtoehto. En kokenut tekeväni mitään väärää, eteenkin kun olin huolehtinut ehkäisystä. Lääkäri vielä sanoi, että ko. ehkäisyvalmiste on pettänyt muillakin.
En ole koskaan katunut päätöstä. Se oli oikea meidän perheen ja oman hyvinvointini vuoksi. Sinulla tapaus on vielä tuore, mutta tuo unohtuu vuosien myötä. Tsemppiä ❤

Nina__

Minullekin on käynyt noin, tosin minulla oli jo tuolloin aviopuoliso. Ainokaisemme oli 9kk vanha, maailman ihanin vauva. Tiesimme kuitenkin että perheemme oli siinä, nyt ja aina. Ei siihen olisi mahtunut ketään muuta, ei silloin eikä koskaan. En syytä itseäni tapahtuneesta sillä se oli vahinko ja tekemämme ratkaisu oli meidän kaikkien parhaaksi. Niinkuin sinunkin ratkaisusi oli parhaaksi teille ❤

Vierailija

Ei heru ymmärrystä täältäkään. Mielestäni abortti sosiaalisista syistä pitäisi kieltää. Suomessa yhteiskunnan tuki varmistaa sen, että taloudellisesti jotenkin pärjää ja rakkaus ei jakamalla lopu. Minun silmissäni olet murhaaja. Ja moni lapseton pari olisi tosiaan mielellään ottanut sen adoptiovauvan.

Jenny In a boho home
Liittynyt2.9.2014

Ei lasten adoptointikaan tuosta vaan onnistu, että senkus hakee synnäriltä jonkun jota omat vanhempansa eivät voineet tai halunneet pitää.
Ja mietin kyllä näitä asioita ihan sen syntymättömän lapsen kannalta. Millaisen elämän hän saisi? Haluaisinko itse synnyttää lapsen vain luovuttaakseni sen koneiston kynsiin? Huostaanotot ja adoptiot kun eivät välttämättä tuota elämäänsä tyytyväisiä ja mieleltään vahvoja aikuisia.

In a boho home -blogi Vanha talo, värikäs koti. Remonttia, sisustamista, vegaaniruokaa, diy juttuja ja lapsihaaveita.
Instagram
Facebook

Tuore äiti

Kirjoittaja ja muut samassa tilanteessa olleet ei millään tavalla kommentoi harkitsivatko adoptiota. Ihmettelen onko sekin jotenkin tabu. Tekevätkö naiset abortteja, koska häpeävät ei toivottuja raskauksiaan. Raskausaikakin voi toko ottaa fyysisestikin koville mutta jos joku tekee abortin siksi, että kukaan ei saisi tietää raskaudesta, niin se on väärin, mm. abortin tekevää äitiä kohtaan. Ei toivottu raskaus voi sattua kenelle tahansa. Sitä ei pitäisi joutua häpeämään. Ottaen huomioon millainen pula adoptiolapsista on, ihmettelen miksei adoption puolesta kamppanjoida missään. Suomessa tehdään paljon abortteja. Se on raskasta asianomaisille ja terveydenhuoltohenkilökunnalle, joka joutuu avustamaan. Miksei muista vaihtoehdoista puhuta enemmän? Moni ihminen voisi sen myötä voida paljon paremmin.

Kahden äiti

Sinä joka ehdotat abortin sijaan lapsen antamista adoptoitavaksi: voisitko itse kuvitella antavasi juuri synnyttämäsi lapsen pois? Ei toivottu raskaus voi sattua kenelle tahansa. Abortti on huomattavasti vähemmän raskas asianomaiselle -eli äidille- kuin adoptio. 

Adoptiolapsi

Olen onnellinen että synnyin vuonna 1969 - ennen abortin laillistamista. Koska jos abortti olisi ollut silloin laillista, minä en tässä kirjoittelisi. Sain uuden kodin kolmikuisena ja elin aivan samanlaista elämää kuin kuka tahansa muu lapsi. Ja biologiseen sukuunikin olen tutustunut eli juuretkin minulla on, vaikka hataratkin. Minulla on siis adoptiovanhemmat, adoptioveli ja oma perheeni, jossa minulla on neljä biologista tytärtä. Mitä kaikkea olisikaan jäänyt puuttumaan ja elämättä, jos biologinen äitini olisi tehnyt abortin tai kävellyt junan alle (niin kuin hän joskus kertoi ajattelevansa tehdä). Kaikki kiitollisuus biologiselle äidilleni elämän lahjasta. Ja kiitollisuus adoptiovanhemmilleni hoitamisestani ja huolehtimisestani kun olin lapsi. Moni tänäkin päivänä kärsii lapsettomuudesta ja olisi ikionnellinen, jos saisi adoptiolapsen itselleen. Suomalaisista adoptiolapsista -jos kohta lapsista ylipäätään- on nykyään huutava pula.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017