Kohta on äitiblogit ja perheblogit ja ties mitkä blogit täynnä juhannushehkutusta. Perheet tekevät sitä ja tätä, lapset leikkivät näin ja noin, tehtiin juhannustaikoja ja katseltiin tulevan puolison kuvaa vedestä. Vedettiin örvikännit ja nautittiin. Oltiin yhdessä ja grillailtiin. Kokko ei meinannut syttyä kaatosateen takia. Juostiin mökin suojiin.

Ja niin edelleen.

Kirjoitin jo äitienpäivän yhteydessä siitä, miten joillekin juhlapyhät voivat olla todella vaikeita. Eroperheissä ne voivat olla jokavuotinen painajainen. Kumman luona lapset viettävät joulut, juhannukset, pääsiäiset, uudet vuodet?

Jotkut perheet sopivat joka toinen vuosi- rytmistä, toiset sopivat, että lapset ovat joulut meillä ja juhannukset teillä. Joillekin perheille sopii se, että katsotaan tilanteen mukaan mikä parhaimmaksi nähdään. Tämä viimeiseksi mainittu käy vain silloin, jos vanhempien välit ovat asialliset ja asioista voidaan sopia rauhassa, toisia kuunnellen, toisen tarpeita kunnoittaen ja ymmärtäen. Joissain tilanteissa juhlapyhien vietosta sovitaan ihan lastenvalvojan luona, jos itsenäisesti ei saada sopua aikaan. Äärimmäisissä tilanteissa oikeus ratkaisee, missä lapset juhlapyhänsä viettävät. Valitettavasti tämäkin on joillekin arkipäivää.

Eroperheissä jompikumpi vanhempi on joka tapauksessa juhlapyhinä ilman lapsiaan. Se nyt vain on tosiasia. Helpommaksi päivät tekee, jos on uusi kumppani, uusi perhe, kavereita tai ystäviä, keiden kanssa viettää aikaa. Mutta omia lapsiaan ikävöi kuitenkin ja iloisetkin päivät voivat tuntua surullisilta ilman niitä omia rakkaimpiaan.

Etävanhemmilla on jo ihan arjessakin ikävä lapsiaan. Juhlapyhät tuovat ekstraa tuohon ikävään, jos ei lapsiaan saa luokseen silloinkaan. Äitienpäiväkin meni usealla etä-äidillä ilman lapsiaan, jolloin paha mieli ja ikävä olivat käsinkosketeltavan ilmeisiä. Ei sitä oikeastaan pysty selittämään ihan kokonaan, miltä tuollainen tuntuu. Sen tietävät vain he, joilla tilanne on samanlainen. Silloin vertaistuen merkitys kasvaa entisestään. Ei tarvitse selittää, miltä tuntuu. Voi vain sanoa, että on paha mieli. Ja toinen ymmärtää. Sain todistaa äitienpäivän aikaan monia ihania tilanteita, kun etä-äidit tukivat toisiaan. Ikäväähän se ei poista, mutta siihen tunteeseen, että on ihan yksin, saa kuitenkin apua. Äitien ryhmässä on voimaa. Se on kaunista ja arvokasta.

Meillä ensimmäisen kerran tänä vuonna tuli taaperon isän kanssa tilanne, jossa tuli vähän kiistaa, kumpi saa lapsen luokseen. Koska olin viime juhannuksen taaperomme kanssa, sai isä nyt puolestaan lapsemme luokseen. Onneksi saimme ihan rauhallisesti asiasta sovittua ja kummallekaan ei jäänyt pahaa mieltä asian tiimoilta. Minulla onneksi on ystäväperhe, keiden kanssa olla tämä juhannus. Heillä on lapsia, joten ihan lapsetonta juhlaa ei minunkaan tarvitse viettää. Mutta toisaalta silloin voi tulla kova ikävä juuri omia lapsiaan. Etäpoikani on aina juhannukset isänsä kanssa mökillä, joten siihen olen osannut jo varautua. Ja osaan varautua siihen, että paha mieli vähän tulee. Mutta siihenkin on jo tottunut.

Nyt on taas juhlapyhäviikko. Kaikilla se ei tarkoita iloista loma-aikaa. Voimia meille kaikille, ketkä vietämme tämän juhannuksen ilman omia lapsiamme. Halauksia.

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facenbook-sivujani?

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017