"Voi kun sinä olet kasvanut!" huudahtavat yleensä pikkaisen nolostuttavat tädit ja sedät sukulaistapaamisissa. Nuori hymyilee. Päänsä sisällä ajattelee, että no shit sherlock, yleensä lapsella on tapana kasvaa.

Mutta minäkin haluaisin huudahtaa noin. Lapselleni. Omalle lapselleni. En tajua, missä vaiheessa hän kasvoi. 

 

Missä vaiheessa hänestä tuli teini?

Missä vaiheessa hän kasvoi pidemmäksi kuin minä? 

Missä vaiheessa hänen vessareissunsa alkoivat kestää kymmeniä minuutteja, kuten kunnon miehellä?

Missä vaiheessa hän alkoi käyttämään hajuvettä?

 Milloin hiusten muotoilu alkoi kiinnostamaan?

Missä vaiheessa kännykkä kasvoi hänekin käteensä kiinni. Viestejä vaihdellaan kiivaasti. Posket punottavat. Ei kai vain..

 

Vastahan hän pukeutui joihinkin ihan randomkuteisiin. Nyt yhtäkkiä se on niinku mun suurin unelma tollane, 160 euroa maksava tavallinen huppari. Tai tavalliselle se minun silmiin näyttää. Teinien maailmassa se on kova juttu just nyt.

Missä vaiheessa hän kasvoi? Minä en tiedä. Koska en ollut paikalla.

Muistelen omaa nuoruuttani, sitä yläkoulun aikaa. Silloin ne suurimmat muistot tehtiin. Ne kaikkein tunnerikkaimmat ja jännittävimmät. Ne kutkuttavan ihanat ja suloiset ihastumiset ja niin raskaat ja elämää suuremmat rakkaussurut. En varmaan ikinä voi elää enää! ajatteli tuskissaan. Tuon ajan musiikkikappaleiden soidessa nykyään tulee ah ihana nuoruus -olo . Voi kuinka silloin olikaan nuori ja naivi! Voi kuin olisikin vielä nuori!

Ja minä en ole mukana nuoreni arjessa juuri nyt kun hänen elämänsä isoimmat ja ensimmäiset merkittävimmät muistot syntyvät. Muistatko mutsi kun tää kappale tuli hän saattaa joskus myöhemmin kysyä ja en minä muista. Kun ei hän ollut minun luonani kertomassa, että tämä kappale on just niin in.

Miten paljosta minä jäänkään paitsi!

Katsoin viime viikonloppuna häntä.

Hän oli muuttunut. Niin. Hänestä oli tullut nuori. Milloin se tapahtui?

Eilenkö? Vai viime viikolla? En tiedä.

Minä en tiedä.

Sattuu. Voi piru kun sattuukin. En yleensä käytä teksteissäni emojeita, mutta nyt kyllä helvetti tekisi mieli laittaa suruemoji tähän. Se kertoisi ehkä paremmin kuin nämä sanat, mitä juuri nyt tunnen. Tiedättekö, minua ahdistaa. Minua itkettää, haluaisin huutaa ja itkeä. Olla se  teini taas, joka ei osannut hallita tunteitaan, ne tulivat, juuri niin vahvoina kuin halusivat. Haluan repiä seinistä tapetit irti ja raivota. MIKSI!

Minä haluaisin niin olla mukana katsomassa tuota kasvua!

Kasvua lapsesta teiniksi, teinistä nuoreksi aikuiseksi, siitä aikuiseksi. Ei siihen riitä joka toinen viikonloppu. Noiden kahden viikon aikana voi tapahtua se hänen elämänsä siis siistein juttu ikinä. 

 

Älä pliis kasva noin nopeasti lapseni. 

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuvassa poikani 6-vuotiaana. Nyt hän on 14-vuotias.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017