Muistan sen hetken, kun kuulin isäni kuolleen. Olin menossa kotiin poikaystäväni luota. Leppävaaran juna-asema oli rauhallinen, vaikka ei ollut vielä kovin myöhäinen. 

Siskoni soitti. Arvasin heti, että jotain oli tapahtunut. Jotain vakavaa. Hän ei kovin usein minulle soita; itseasiassa ei juuri koskaan. Pysähdyin Sellon ovelle ja hetken aikaa tuntui, ettei sydämeni löisi enää ikinä. Tiesin, että elämäni oli juuri muuttunut peruuttamattomasti.

Olin menettänyt ensimmäisen kerran jonkun läheiseni. Vielä edellisenä päivänä olin sopinut, että menisimme pian poikani kanssa tapaamaan sairasta isääni. Tiesin tuolla hetkellä, ettemme koskaan menisi.

Isäni oli kuollut. Hän oli kuollut kirja kädessä, rauhallisesti olohuoneessaan. Nyt hän oli päässyt sinne ylös jonnekin, rakastamiensa kirjojen luokse, ilman surua, kipua, masennusta tai tuskaa. Hän kuoli, kuten oli elänyt – Tutkien, lukien, vähän yksinäisenä, mutta ihmisten rakastamana.

*

Muistan sen hetken, kun kuopukseni syntyi. Olin odottanut häntä jo monta päivää. Tai tietenkin monta kuukautta, mutta synnytys käynnistettiin pari päivää aiemmin. Nuo viimeiset päivät olivat tuntuneet hyvin pitkiltä. Olin juuri laittanut viestiä hänen isälleen, ettei vielä ollut kiire. Ei tuntunut supistuksia.

Yhtäkkiä olikin kiire. Supistukset alkoivat yllättäen ja hyvin rajuina. Tunnin päästä minulla oli rakas poikani sylissäni.

Istuttiin lapseni isän kanssa ja katselimme toisiamme. Olimme saaneet ihmeen luoksemme. Itkin. Poikani oli täydellinen. Laitoin jo synnytyssalista ensimmäisen iloisen viestin toiselle pojalleni. "Olet saanut veljen."

Samalla laitoin viestin taivaaseen. Isä, olet saanut toisen lapsenlapsesi. Rakastaisit häntä varmasti valtavasti.

*

Tuo yksi päivämäärä merkistee minulle iloa ja surua. Menetystä ja onnellisuutta.

Tuo yksi päivämäärä syyskuussa merkistee minulle iloa ja surua. Menetystä ja onnellisuutta. Isäni kuoli samana päivämääränä kuin kuopukseni syntyi kuusi vuotta myöhemmin.

Elämä haluaa sanoa minulle jotakin. Minä menetin jotain äärimmäisen tärkeää. Kuusi vuotta myöhemmin samana päivänä sain uuden rakkauden tilalle. Elämän hauraus, sen kauneus surussakin, on jotain, joka koskettaa minua ihan valtavasti. Ikäänkuin isäni ja kuopukseni olisi sidottu ikuisesti yhteen jollain tavallista elämää kauniimmalla siteellä, joka yltää yli kuolemankin.

Usein minusta tuntuu, kuin kuopukseni ja isäni välillä olisi jokin
erityinen side, vaikkeivät koskaan tavanneet. Kuva: Pixabay

Kun yhtenä päivänä ymmärsin, että tuon yhden elämän loppu ja toisen synty olivat tapahtuneet samana päivämääränä kuuden vuoden välein, kulkivat kylmät väreet läpi vartaloni. Istuessani tuossa menettämisen ja saamisen karusellissa näin elämän kauniimpana kuin koskaan. 

Rakastan sinua isi, ja sinua, poikani. 

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017