-Miten teillä menee?

-No ihan hyvin.

 

-Miten jaksat?

-No ihan hyvin.

 

-Mites tuo etä-äitiys, joko oot tottunut?

-Joo, ihan hyvin menee.

 

Kun ei saa sanoa, että ei jaksa. Että en pärjää nyt enää ollenkaan. Että väsyttää. 

Niin päätyy sanomaan, että ihan ok tässä menee.

Pärjäämisenpakko.

Pärjäämisenpakko.

Se on iskostunut jotenkin vanhemmuuteen ja varsinkin äitiyteen todella lujaa. Ei saa sanoa, ettei jaksaisi. Hellitään, vaalitaan, rakastetaan sitä kiiltokuvamaisuutta hamaan loppuunsa asti.

 

Ei jaksaisi että lapsi lähtee joka toinen viikko pois.

Ei jaksaisi olla etä-äiti.

Ei jaksaisi olla lähiäiti.

Ei jaksaisi olla vuoroviikkoäiti.

Ei jaksaisi aina olla edes äiti.

 

Väsyttää.

Ärsyttää.

Ei jaksaisi.

 

Kiiltokuvamaisuus säilytettävä?

Olenko oikeassa siinä, että jotenkin äitien olisi vain pärjättävä? Ylipäätänsä vanhempien jaksettava.

Ensin on jaksettava sitä, ettei tärppää. Sitten kun tärppää, tärppäysstressi vaihtuu pahoinvointiin. Puoliso ei saa edes ajatella seksiä, kun raskaanaoleva äiti on niin väsynyt, pahoinvoiva, ärtynyt, peräpukamainen ja tissitkin on arat. Sitten synnytys ja repeämät. Ei jaksaisi edes nousta tai kävellä, mutta on pakko. On pakko imettää vaikka tisseistä vuotaa verta ja ne muuttuvat koviksi palloiksi tulehduksen takia. Ei jaksaisi herätä yöllä, mutta onhan se pakko.

Alkaa vaiheet: tulee valvomisvaiheita, kiukutteluvaiheita, hammasvaiheita, minä-vaiheita. Vaiheita vaiheiden perään. Omat harrastukset unohtuvat ja parisuhde on huonolla tolalla.  Kun viimein olisi yhteistä aikaa, kun itku silmässä ja räkä nokassa on viety lapsi ekaa kertaa yökylään, niin silloin on pakko nukkua! Kun viimeinkin saa.

Ja ai että se sisarkateus! Oliko pakko tehdä väen vängällä tähän shouhun nyt vielä toinen vauva!

Ei sitä saa sanoa ääneen. Ettei jaksaisi. On pärjättävä.

Ei sitä saa sanoa ääneen. Ettei jaksaisi. On pärjättävä.

Äitit kyllä pärjää. Ovat aina pärjänneet. Ennen oli vielä vaikeampaa, ja silloinkin pärjäsivät. Nyt on paljon enemmän tykötarpeita pärjätä, on erilaisia älylaitteita, kivoja leluja ja ties mitä keikuttimia vauvoillekin. Pärjäyslaitteita toisensa perään. Ei tarvitse edes itse keikuttaa lasta uneen kun laittaa sen vauvan vain siihen keikkuvaan sitteriin nukkumaan.

Mitä valitat, äiti?

 

Erovanhempien on vain pakko jaksaa, mitäs läksit?

Jos ero tulee. Silloin on paljon käsiteltäviä asioita.

On otettava huomioon lapsi, ettei varmasti satuttaisi liiaksi jo muutenkin haurasta ihmisenalkua.

On hoidettava uusi asunto, uudet kuviot, ehkä uusi työkin muuton takia. On käsiteltävä eron tuoma tuska ja suru, menetys.

Ja sitten se paukahtaa. Äitimyytti päin kasvoja. Jo vuoroviikkoäitiys on jotakin, jota arvostellaan. Lukijani kommentoi edelliseen tekstiini: "Olen itse vuoroviikkoäiti. Sekin on ihmeellinen, arvosteltava ja kovin kyseenalainen käytäntö joidenkin ihmisten mielestä." Jos erossa lapset eivät jää pääasiallisesti äidin luokse, on varmaa, että jostain päin jotain arvostelua kuulee.

Jos sitten kehtaa sanoa, että äitiys väsyttää joskus, ja ei jaksaisi, niin piru on irti. Kun jotkut on täysiyhäreitä, jotkut pyörittää monen lapsen rumbaa, kun mies ei auta, jotkut eivät saa edes lapsia, vaikka haluaisivat. Miten sinä kehtaat sanoa, ettet pärjäisi ja jaksaisi?

Me etä-äidit emme useinkaan kysele muiden ehkä hyvinkin arkaluontoisia asioita, koska tiedämme, miten pahalta se voi tuntua, mutta jostain syystä me olemme niin omituisen erikoinen ihmisryhmä, että meiltä kyllä saa kysyä mitä vain ja meille saa sanoa suoraan, että mitäs valitat, itsepä olet tilanteeseesi joutunut.

Äiti on äidille susi. Välillä. On todella helppo arvostella toista. Ja sitten sen arvostelun takia päätyy sanomaan, että ihan hyvin tässä menee. Ei vain jaksa sanoa, mitä oikeasti kuuluu.

 

Saa sanoa, että on raskasta

Minusta saa ja pitää sanoa, jos on raskasta. Oli vanhemmuuden tilanne mikä tahansa. Ei auta hautoa jaksamattomuutta sisällään. Silloin se vain pakkautuu ja muuttuu pahemmaksi.

Olen puhunut paljon siitä, miten etä-äitiys ja vuoroviikkoäitiyskin on välillä todella raskasta. Ei ehkä samalla tavalla kuin muilla. Ei tarvitse joka päivä herätä aikaisin viemään lapsia hoitoon ennen töitä, ei ehkä tarvitse hoitaa arjen kaikkia rutiineita yksin joka päivä, ei kuunnella uhmaakaan ihan joka sekunti.

Ehkä se erovanhemmuus onkin raskasta enemmän henkisellä puolella. On aina vähän hälytystilassa. Huolehtii, miten se lapsi voi siellä jossain. Miettii, laittaisiko viestiä, vai tuleeko lapselle vain enemmän ikävä, jos muistuttaa omasta olemassaolostaan. Ja jos ei laita viestiä, miettii, onko sitä huono äiti. Ja kun lapsi tulee käymään, haluaisi, että aika olisi tosi super yhdessä. Ja jos ei olekaan, on pettynyt ja tuntuu epäonnistuneelta.

 

Pärjäämisenpakko.

Pitäisi vain pärjätä.

Olla se kiiltokuva.

Minä en ole kiiltokuvaäiti. En lähelläkään. Enkä aina pärjää. En todellakaan.

 

Blogiyhteisömme bloggari Lellivauva kirjoitti Keski-ikäisen miehen pohjattomasta ahdingosta. Hän uskalsi sanoa, ettei aina pärjää. Joskus liika on liikaa. Minusta se on ihanaa. Että sen voi sanoa.

Ettei aina pärjää.

Myös MormuskaMutsi tunnusti kerran: Tänään ei jaksa: "Tänään en jaksa olla se "pullantuoksuinen" kotiäiti. En jaksa puunata, pilkkoa, putsata ja pestä. En siistiä, en siivota. Minua ei kiinnosta, huvita, hotsita eikä nappaa ". Ihana, rohkea MormuskaMutsi.

 

Useimmiten kuitenkin me pärjäämme aika hyvin, eikö vain? Olkaamme ylpeitä siitä.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

Kommentit (2)

Vierailija

Tulipa tämä postaus niin tarpeeseen! En ole äiti, en lähiäiti enkä etä-äiti. Mulla ei ole tuota korkea-arvoista ja pyhää nimitystä. Olen se vuoroviikkoisän uusi nainen, tyttöystävä ja uusi kumppani. Asun kolmen alle 10v lapsen kanssa joka toinen viikko, teen ruokaa, siivoan, pesen pyykkiä viisi kertaa enemmän kuin mitä ennen, kuskaan harrastuksiin, tarkastan läksyt, haen päiväkodista ja otan syliin ja komennan. Yhtäkään lasta ei ole minusta tullut mutta elämässäni heitä nyt se kolme on, koska rakastuin mieheen, joka on vuoroviikkoisä, lähivanhempi. On koulua ja töitä ja nyt joka toinen viikko tämä perheralli, mihin olen ihan itse lähtenyt. Lapset ovat minulle rakkaita ja perhettä ja minäkin ilmeisesti heille. Ei ole siitä kyse etten tätä haluaisi tai että inhoaisin arkeani. Joskus vaan en jaksa. En jaksaisi kuulla raivoa kuinka en ole heidän äitinsä, kun käsken laittamaan kypärän päähän. Kun ruokaani moititaan, sääntöjä vastustetaan aina verukkeella "et ole meidän äiti". En ole heidän äiti. En yhtään kenenkään äiti. Silti vaan olen asemassa, jossa minulta ne äidin hommat vaaditaan. Vaadin itse, mieskin varmasti, lasten äiti ja muu ympäristö. Kuitenkaan minulla ei ole oikeutta sanoa etten aina jaksa. Alusta asti on tullut kommentteja ihan joka suunnasta että "toi on nyt tota", jos puolella sanalla heitän vitsiäkään siitä, että välillä oon aika väsynyt kahden työn, tutkinnon suorittamisen ja lapsiarjen kanssa. Mutta kiitos tästä postauksesta! KIITOS!

Vierailija

Ihme ruikuttamista kaikki kirjotukset.
Jos on nii vaikeeta niin pitäskö keskittyy elämän hallintaan eikä blogissa ruikuttamiseen?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017