Katsoin maistraatin muuttoilmoitusta. ”Muuttaako ketään muita mukana?” lomake tivasi minulta. Ei, vain minun poikani, ajattelin. ”Paina lähetä, kun ilmoitus on valmis”, lomake käski minua. Katsoin painiketta. Hiiri ei meinannut millään osua siihen. Käteni vapisi. Lopulta painoin.

Klik. Poikani oli virallisesti muuttanut pois kotoani. Tuijotin lomaketta. ”Vastaanotimme muuttoilmoituksesi. Voit nyt poistua sivustolta."

Noin vain, poistu sivustolta. Joka oli tehnyt minusta virallisesti etä-äidin.

Niin matkani etä-äitinä alkoi.

Niin matkani etä-äitinä alkoi. Pitkä, surullinen, opettavainen ja kaiken muuttava matka. Ei se ole vieläkään kuin vasta alussa. Ei se koskaan kai helpotu, tämä kivinen ja mutkainen tie, joka joskus ehkä tuntuukin tasaiselta ja mukavaltakin, mutta mutkan takana aina löytyy uusi mäki kiivettäväksi.

Ja niin muutti lapseni pois luotani.

Jokaiselle etävanhemmalle tuo hetki on varmasti syöpynyt mieleen ikuisiksi ajoiksi.

Olin puhunut pitkään vielä uudelleen lapsen isän kanssa. ”Niin, kyllä niin taitaa olla parempi”, oli hän sanonut. Niin taitaa olla, mietin ja itkin.

Pelkäsin kertoa pojalle. Mitähän hän ajattelisi. Kun kerroin, näin hänessä helpotuksen.

Pelästyin tuota helpotuksen ilmettä hänen kasvoillaan. Pelästyin ja ymmärsin. Ymmärsin ja tajusin, että tapahtumat olivat vääjäämättä ohjanneet meitä tähän suuntaan. Jo siitä hänen syvälle mieleeni painuneesta kysymyksestä asti olin tiennyt sen: Hän halusi muuttaa isinsä luokse.

Poika haki tavaransa luotani. Ei niitä kyllä enää paljoa ollut, olihan hän jo käytännössä asunut isänsä luona viikkoja. ”Heippa!” hän huikkasi selkeästi innoissaan. Moikka, poikani..ajattelin mielessäni ja istuin keittiön pöydän ääressä.

Ovi paukahti kiinni. Olen ihan varma, että lusikka teekupissani hypähti tuolloin yhtä rajusti tuosta pamauksesta kuin sydämenikin. Se paukahdus tuntui maanjäristykseltä sieluni sisällä ja vyörysi sieltä ulos tärisyttäen koko pöytää.

Niin hän lähti.

Ikävä jäi. Valtava ikävä. Silloin sitä ei tiennytkään, miten paljon ihminen voikin ikävöidä toista. Kuin pala itsestä olisi reväisty irti.

Ensimmäinen minuutti etä-äitinä oli mennyt.

Toinen.

Kolmas.

Ehkä se helpottaa pian, ajattelin. Ne kolme ensimmäistä vuotta hirressäkin on ne pahimmat, niinhän sitä sanotaan..

Keittiön pöydälle oli jäänyt puoliksi juotu maitolasi.

Tuo maitolasi enää muistutti siitä, että poika oli asunut täällä vielä aamulla.

Tuo maitolasi muistutti siitä, että poika oli asunut täällä vielä aamulla.

Ei asunut enää.

 

Maistraatin sivun ilmoitus oli syöpynyt mieleeni:

muuttoilmoitus on nyt vastaanotettu. Yksi muuttaja.

Sinne lähti poikani isänsä luokse asumaan.

 

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017