"Oho. Olen raskaana."

Tämä lause on painunut mieleeni, ja muistan vieläkin sen tunteen. Kun sain tietää olevani ensimmäistä kertaa raskaana.

 

Opiskelin Haaga-Heliassa Pasilassa tradenomiksi. Olin parikymppinen ja juuri löytänyt tosi kivan pojan Lidlistä, olimme tuolloin molemmat siellä töissä. Päivät menivät opiskellessa, illat töissä ja uuden seurustelukumppanin kanssa. Elämä oli tavallista nuoren aikuisuuden kynnyksellä olevan naisen elämää.

Poikaystäväni oli lähtenyt juuri iltavuoroon. Itse irkkasin (huh, silloin oli viellä irkkaamista!) kanavalla, jossa oli paljon tuttujani. Juttelin niitä näitä. Olin käynyt ostamassa raskaustestin, kuukautiset olivat olleet myöhässä pari viikkoa. Olin unohtanut tehdä testin, kun keskustelu irkissä oli imaissut minut mukanaan. Jossain vaiheessa muistin, että pitäisi tehdä se testi. Kävin pissimässä tikkuun ja jätin tikun lavuaarin reunalle.

Menin takaisin irkkaamaan. Pari tuntia myöhemmin muistin, että siellä se tikku vielä oli lavuaarin reunalla. Kävin hakemassa ja menin istumaan takaisin tietokoneen ääreen.

Kaksi viivaa.

Hengitys lakkasi hetkeksi. Käteni jähmettyi ja silmäni tuijottivat tuota valkoista tikkua.

Okei. Mitä nyt kuuluu tehdä?

Katsoin viivoja siinä tikussa. Irkissä keskustelu jatkui. Minua huhuiltiin, minne olin mennyt. Minä istuin siinä, tietokoneen ääressä tikku kädessä ja tiesin. Nyt se elämä sitten muuttuisi kertaheitolla.

Elämäni muuttui tuolla hetkellä lopullisesti. Se ei tulisi olemaan ikinä enää samanlainen kuin ennen.

Soitin kaverille. Nyt on pakko tulla käymään. Kaveri arvasi heti mistä on kysymys. Tuosta kaverista tulisi myöhemmin esikoiseni kummitäti. Odottelin siellä, tikun kanssa kaverin luona poikaystävääni töistä palaavaksi. Olin soittanut, että hän tulisi kaverini luokse töiden jälkeen. Taisi hänkin arvata, että jokin oli nyt vinossa. 

Oli ollut vappu. Olimme nauttineet nuoruudesta, toisistamme ja keväästä. Olimme ollleet varovaisia ja ehkäisy oli kyllä kunnossa. Mutta näin vain esikoisemme päätti, että maailmaan oli tultava.

Odottelin siellä, kaverin luona. Jännitti todella paljon. Poikaystävä tuli ja arvasi heti, mistä oli kyse. 

Ja jossain siinä niiden viikkojen aikana päätös oli kypsynyt mielessäni.

Seuraavat pari viikkoa menivät vähän sumussa. Juttelimme asiasta ja emme kertoneet vielä muille. Jatkoin koulunkäyntiä normaalisti, pahoinvointia ei tullut ja raskautta ei nähnyt ulospäin. Ja jossain siinä niiden viikkojen aikana päätös oli kypsynyt mielessäni.

Minä aion pitää tämän lapsen.

Tästä alkoi matkani äitiyteen ja aikuisuuteen. Tätä päätöstä en ole katunut kertaakaan, en hetkeäkään enkä sekuntiakaan.

Esikoiseni syntyi tammikuussa 2004. Nyt hän on 13-vuotias komea nuori miehenalku. Olen hänestä todella ylpeä. 

Luethan myös aikaisemman tekstini siitä, miten minusta tuli nuori yh-äiti.

 

Miten sinä sait tietää esikoisesi tulosta?

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?

 

Kommentit (2)

Mom

Ai miten...Olin 25v. takana kiihkeä suhde joka loppui ikävästi ja hain lohdutusta yhden illan suhteista, baareissa pyörittiin parin ystävän kanssa paljon. Sitten aloin ihmetellä miksi olin niin väsynyt, työpäivän jälkeen meinasin usein nukahtaa bussiin. Sitten tajusin että kuukautiset kolmisen viikkoa myöhässä. Tein testin ja järkytys oli suuri... Muistin hämärästi että  kondomin kanssa oli ollut jotain sähläystä ja lopputulos tämä... isäehdokkaan nimeä en muistanut edes; yhdentekevä baarituttavuus. Pohdintavaihe oli rankka; totaali yksinhuoltajuus vai abortti... Lopulta tein elämäni rankimman päätöksen; en voi tätä lasta tappaa. Tästä on vaan selvittävä. Haluaisin sanoa että loppujenlopuksi kaikki meni hyvin . Mutta valehtelisin jos sanoisin niin.  Ei elämä ole helpolla päästänyt. 27 vuotta olen tämän päätöksen kanssa elänyt, en sitä kadu mutta helpolla en ole todellakaan päässyt. Viimeksi pari kuukautta sitten minulle kerrottiin että "olisit mut tappanut, ei minusta mihinkään ole..." Lapsen mielenterveysongelmat...voiko kukaan vanhempi olla tuntematta syyllisyyttä?? Saati sitten että vaikka lapsella on ollut ympärillä useita muita rakastavia ihmisiä niin se toinen  tärkeä on aina puuttunut...

Ja mitä etä- äitiyteen tulee; sitä elän tällä hetkellä, myös minun 8 vuotias nuorin lapseni halusi kolmen vuoden vuoroviikko asumisen jälkeen muuttaa isälleen, katkera hetki mutta koska totesimme että luultavasti kuitenkin lapselle parasta niin (minulla siihen aikaan kotona myös kaksi kapinoivaa murkkua jotka veivät voimat...) Niin näin nyt menty 5 vuotta ja kohtuullisen hyvin mennyt vaikka tietty välillä huono-äiti syndrooma iskeekin...

Tsemppiä sinulle ja ihanaa syksyn jatkoa :)

Eeva

Tsemppiä teille molemmille, sinulle etä- äiti sekä nimimerkille mom. Olette mielestäni elämän sankareita.

Elämä ei tosiaan mene suunnitelmien mukaan, ja toisille tulee eteen raskaampia haasteita kuin toisille. Äitinä oleminen on iso tehtävä kenelle tahansa, ja yksin jäädessä se vasta voimia vaatii. Joskus niitä voimia vaatii erityisesti lapsen isän käytös eikä niinkään lapsi ... Kenenkään ei pitäisi kasvattaa lasta yksin, muttei ne isät aina ole niitä parhaita kasvatuskumppaneita kuitenkaan7, ikävä kyllä.

Ja tuo syyllisyys ... se on katala energiasyöppö! Onneksi koko ajan voi suhdetta lapseensa parantaa, myös vanhana äitinä, jos ei nuorena ole ollut mahdollisuutta. Äiteinä olemme aina tärkeitä lapsille, sanovat he mitä tahansa suutuksissaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017