Kuva: Terhi Koivisto

Katselen ympärilleni, kaikkialla on ystävällisiä ja kivoja ihmisiä. Näen myös poikani leikkimässä yhdessä, poikani isän vaimonsa kanssa, pojan sukulaisia isän puolelta. On mukavaa. Mutta olen vieras. Olen vieraana poikani rippijuhlissa. Illalla itken.

Meillä oli etäpoikani rippijuhlat sunnuntaina. Kaikki meni hyvin ja juttelimme lapsen isän kanssa paljon lapsemme elämästä ja tulevaisuudestakin. Se tuntui hyvälle. On mukava saada suunnitella yhdessä lapsen tulevaisuutta ja miettiä, millainen aikuinen hänestä tulee; siihenhän ei ole enää ihan hirveän pitkä aika. 

Tunsin ison kipeän möykyn kasvavan sisälläni ja minuun sattui valtavasti.

Mutta samoissa juhlissa tunsin ison kipeän möykyn kasvavan sisälläni ja minuun sattui valtavasti. Oli ihan selvä asia, että olin vieraana juhlissa. En ollut järjestänyt niitä, en ollut suunnitellut niitä, vaan minä tulin paikalle, kuten muutkin vieraat.

Kun näkee oman lapsensa läheiset –läheisemmät kuin meidän omat – välit isäänsä ja tämän perheeseen, on se tosi kova paikka. Etävanhemmuuteni sattui minuun pitkästä aikaa. Suretti valtavasti, että tilanne meillä on mennyt tähän. Tiedän, ettei asioita enää voi muuttaa, eikä sellaista kannata haikaillakaan, mutta on inhimillistä ja normaalia tuntea haikeutta menetettyä kohtaan. Menetettyä lähivanhemmuutta, läheisiä välejä lapseen, ydinperhettä ja kaikkea sitä kohtaan, mitä näin tuolloin ympärilläni: perhettä.

Kun näkee oman lapsensa läheiset – läheisemmät kuin meidän omat – välit isäänsä ja tämän perheeseen, on se tosi kova paikka.

Lähdin juhlista pois kuten muut vieraat, omaan kotiini, ilman lastani. Tuska sisällä oli suunnaton. Pitkästä aikaa olin pohjattoman surullinen. Ja myös kateellinen. Mustasukkainenkin. 

Hetken aikaa pyörin niin kipeissä tunteissa, että en uskonut selviytyväni niistä. Tietenkin selvisin, kun pakkohan se oli. Pelästyin kuitenkin tunteideni vahvuutta: murheeni oli väkevää. Ikävöin myös juhlien jälkeen seuraa, lähinnä tietenkin poikaani, mutta muutenkin. Jotakuta, jolle purkaa etävanhemmuuteni vaikeitakin tunteita. Ehkä se olisi helpottanut tuota ihanien juhlien jälkeistä tunnekrapulaa. 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu

Kodissa oli tyhjä tila, jota ei täyttänyt kukaan. Koska olen etä-äiti.

Nukuin seuraavan yön lapseni sängyssä toisen lapseni nukkuessa viereisessä sängyssä. Meni pitkään, ennen kuin sain unta. Kodissa oli tyhjä tila, jota ei täyttänyt kukaan. Koska olen etä-äiti. Lapsi oli muualla.

Etävanhemmuuden tummimmat tunteet kävivät jälleen luonani. Olen ollut tuon illan jälkeen uupunut, väsynyt ja surullinenkin. Yllättävät ja voimakkaat tunteet jättivät ikään kuin rasituksen jälkeisen väsymyksen koko kehooni. Kestää hetken aikaa jälleen palautua näistä ns. tavalliseen arkeen.

Tämä kaikki muistuttaa minua myös siitä, mikä on tärkeää: hyvät välit etälapseen. Vaikka on menettänyt paljon, ei kannata menettää loppujakin kipunsa, surunsa tai vaikeiden tunteidensa takia: tärkeää on saada mahdollisimman hyvä, yhteinen elämä lapsen kanssa, vaikka etävanhempanakin.

Lue myös:
Etävanhemmuuden monet muodot
Vanhempainiltojen musta lammas
Olen ulkopuoleni lapseni arkeen

Terveisin, Helka

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017
Sisältö jatkuu mainoksen alla