Kuva: T-A Bech

Vaikka osasin odottaa, että jossain vaiheessa en enää jaksaisi sitä, mitä elämässäni juuri nyt tapahtuu, silti katkeamishetki tuli yllättäen. Minä, joka jaksaa kyllä. Minua kehutaan siitä, miten jaksan, vaikkei kukaan muu enää jaksaisi. Ja juuri tuo odotusten taakka painaa viimeisenkin jaksamisen rippeen maahan. Aika parantaa ja huominen on parempi ovat lauseita, joita ei enää jaksa kuulla.

Se, että yhdelle ihmiselle ei anneta enempää kuin tämä jaksaa kantaa, on paskapuhetta.

Se, että yhdelle ihmiselle ei anneta enempää kuin tämä jaksaa kantaa, on paskapuhetta. Kukahan sen on keksinyt? Jotkut kärsivät ihan liikaa ilman omaa syytään. Jotkut sairastuvat, menettävät perheenjäseniään, menettävät työnsä, kohtaavat ihmisiä, jotka käyttävät heitä hyväkseen. Heillekö ei anneta enempää, kuin he jaksavat kantaa?

Tuo sanonta syyllistää. Se sanoo, että tämä minun kuuluukin kestää, ikäänkuin ansaitsisin tämän kaiken. Ja jos ei jaksakaan: omaa syytä. Joskus liika on vain liikaa. Sonta ei muutu kukkasiksi vaikka kuinka haluaisi. 

Minä romahdin. Itkin kaikkea epäoikeudenmukaisuutta ja vaikeuksia, joita olen kohdannut. Myös kaikki ihanat asiat itkettivät, yksinäisyys itketti ja lapsen hoitaminen yksin ahdisti. Kaikkea oli liikaa ja ne vyöryivät yli laidan. Miksi kaiken pitää tulla samaan aikaan?

Niin paljon tuskaa ja surua, vaikeuksia, onnistumisia, sairauksia, odotusta ja onnistumista, pettymistä ja uudelleen aloittamista.

Mutta onneksi ymmärsin, että on ihan ok romahtaa. Koska minulle on sattunut ihan liikaa. Osa omaa syytäni, osa ei, osa ihan sattumaa. Yhtä kaikki, ne painavat mieltäni ja muodostavat menneisyyteni, jota on joskus vaikea katsoa itkemättä. Niin paljon tuskaa ja surua, vaikeuksia, onnistumisia, sairauksia, odotusta ja onnistumista, pettymistä ja uudelleen aloittamista.

Joskus on hyvä antaa uupumisen tulla. Oppia siitä, antaa sen jalostaa. Silloin siitä sontakasasta saattaa kasvaa maailman kaunein kukka.

Silloin siitä sontakasasta kasvaa se kaunein kukka.

Sen kukan ajatteleminen auttoi jaksamaan tuon vaikean hetken yli. Ja tuntui jo paremmalta. Ja lause “tuu meille kahville” sinetöi kaiken. Sain oksentaa tämän kaiken ulos. Olkoon se lannoite siinä sontakasassa. Huomenna siitä voi tulla jo pikkuinen verso.

Lue myös: Sinähän olet aina niin iloinen ja reipas

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Mulle tulee sun tekstistä mieleen laulut Haloo Helsingin Vapaus käteen jää ja Westlifen Rose. Omakohtaisesti mulle ei olisi kuulunut se kaikki p***a, mitä kohdalle on osunut. Työn takana on ollut kaikki, mitä ikinä olin halunnut ja yhtäkkiä vaan kaikki tempastiin pois, ilman omaa syytä. Ihan sama mitä tein tai en, ennen tai jälkeen sen, niin mikään ei olisi asiaa muuttanut. Mut mun oli pakko jaksaa, ei itseni vaan lasten takia ja se antoi voimia näyttää sille paskiaiselle, et tuli mitä vaan, niin mua ei nujerra. Ja sitä kaikkee p***aa vaan tuli lisää ja lisää ja aivan varmasti tulee vielä jatkossakin, kun vähiten sitä odotan. (Ja jos ei niin pessimisti ei pety.) Muitakin vastoinkäymisiä, yhdestä kun on selvinnyt niin toinen on tullut tilalle. Mut jos totta puhutaan, niin oon saanut ajan myötä jotain sellasta, mitä aiemmin ei ollut.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017