Kuva: T-A Bech

Olen ollut kolme viikkoa teinini kanssa ja kaksi niistä on kuopuksenikin ollut kotona. Ruuan kantamisen lisäksi olen kantanut vastuun lapsestani lähestulkoon yksin näiden viikkojen ajan. Nyt poikani lähti takaisin isänsä luokse.

Olen pelännyt sanoa tätä ääneen. Vaikka tiedän, että se on totta.

Ja minä tajusin erään asian. Minä en jaksaisi tätä. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen. En jaksaisi olla lähivanhempi, joka on suurimman osan ajasta lapsen kanssa.

Olen pelännyt sanoa tätä ääneen. Vaikka tiedän, että se on totta. Olen tiennyt ehkä jo kauan. Tiedän senkin, että tottuisin ja oppisin, jos tätä jatkuisi enemmän kuin nämä kolme viikkoa. Mutta tähän liittyy paljon muutakin: ne kaikki kuluneet vuodet, kun olen ollut etä-äiti. Ja juuri nyt ymmärsin, mitä poikani isä on tehnyt nämä vuodet. Hän on jaksanut. Hän on hoitanut poikaamme. Hän on hoitanut tämän koulunkäynnin, kasvattamisen ja vastuunottamisen.

Juuri nyt ymmärsin, mitä poikani isä on tehnyt nämä vuodet. Hän on jaksanut.

Miten? Miten hän on tehnyt sen, kun minä olen aivan loppu jo viikkojen jälkeen? Tällä hetkellä kunnioitukseni yh-vanhempia, lähivanhempia ja yksin lapsistaan vastuun ottajia kohtaan on valtava. Te teette upeaa työtä ja jaksatte älyttömän hyvin.

En tiedä, pitäisikö tätä myöntää ääneen. Olen kuullut blogivuosieni aikana niin paljon haukkuja siitä, etten ole oikea äiti, mitä oikeaa vanhemmuutta tuollainen on ja enhän minä hoida lastani oikeasti ollenkaan. Tiedän, etteivät nämä kommentit ole (aina) oikeassa, mutta ehkä olen viimeinkin avannut silmäni niiden antamaa viestiä kohtaan: on paljon, josta en selviäisi.

Kuinka haastavaa on ollut olla lähivanhempi usean vuoden ajan välillä niin, ettei minusta ole ollut kovinkaan suurta apua.

Kuinka haastava onkaan ollut olla lähivanhempi usean vuoden ajan välillä niin, ettei minusta ole ollut kovinkaan suurta apua. Isä on saanut olla poikamme kanssa tämän tärkeät nuoruusvuodet, mutta on samaan aikaan joutunut ottamaan täysin vastuun tästä nuoresta ihmisestä. Juuri nyt tuntuu tyhmältä, että olen valittanut omasta tilanteestani. 

Sattuu ihan helvetisti sanoa nämä asiat. Etten osaisi tehdä asioita niin hyvin kuin toinen on tehnyt. Samaan aikaan olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että hän osasi. Meidän lapsi on upea nuori ja en osaa olla ajattelematta, että suurin kiitos tästä kuuluu hänen isälleen.

Minä otin aikoinaan sen vastuun, että myönsin olevani kykenemätön hoitamaan lastani.

Viimein ymmärrän, mitä hän on tehnyt lapsemme eteen. Hänestä tuli isä hyvin nuorena, ja hän on ottanut vastuuta isänä enemmän kuin moni muu. En ota tätä kaikkea itsestäänselvyytenä, en enää, jos joskus olisinkin ottanut.

Minä otin aikoinaan sen vastuun, että myönsin olevani kykenemätön hoitamaan lastani. Tuo akuutti tilanne on tietenkin jo ohitse, mutta koska olen ollut jo monta vuotta etä-äitinä, en enää osaisi välttämättä olla lähivanhempi; se joka ottaa vastuun joka päivä yksin. Onneksi lapseni isällä on ollut ja on puoliso auttamassa. Olen tästäkin äärimmäisen onnellinen. Minulla ei ole ketään, ja yksin kaikesta huolehtiminen tuntuisi tällä hetkellä vaikealta, jopa mahdottomaltakin.

Haluan uskoa, että on myös vahvuutta sanoa, ettei pystyisi hoitamaan kaikkea ilman apua.

Lapseni isä ansaitsee kaiken kiitoksen. En tiedä, missä olisimme ilman häntä. Nämä viikot opettivat minulle niin paljon, etten tiedä, olenko ikinä ollut näin alastomana totuuden edessä. Se sattuu, mutta myös lohduttaa. Olemme selvinneet, monien avulla ja toisten jaksamisella silloin, kun itse en jaksanut.

Onko suurempaa lahjaa olemassakaan?

Haluan uskoa, että on myös vahvuutta sanoa, ettei pystyisi hoitamaan kaikkea, olla avoin ja myöntää, että tarvitsee apua. Haluan sen olevan juuri sitä riittävän hyvää vanhemmuutta, jota toivon toteuttavani.

Lue myös: Loppuuko etä-äitiyteni ja siirrymmekö jälleen vuoroviikkoisuuteen?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (11)

Vierailija
1/11 | 

Ihanaa että on olemassa ihminen joka uskaltaa kirjottaa tästä aiheesta. Olen tilanteessa, jossa minusta tulee ihan kohta etä-äiti. Tätä ei moni ymmärrä. Miksi ja miten voin hylätä lapseni? Enhän minä heitä hylkää. Myönnän vain että näin on parasta lapsille, isi osaa ja jaksaa paremmin kuin minä, äiti.

Sariiiii
2/11 | 

Rehellistä . Kunnioitan suuresti. Tiedätkö mitä, olet hyvä just tuollaisena, ihan paras etä-äiti ❤ Ja kun isä ymmärtää oman arvonsa, samoin kuin äiti JA vielä kunnioittavat toisiaan, olivat sitten lähihuoltajia tai etähuoltajia, lapsen on ihan paras kasvaa ja kehittyä ❤

Narppu
3/11 | 

Anteeksi nyt, mutta tämä ”kolahti” nyt ehkä vähän huonolla tavalla olosuhteitten pakosta lähivanhemmuutta suurimman osan vuodesta ypöyksin toteuttavaan.
Sanot tekstissäsi lähivanhemmista, että ”jaksatte älyttömän hyvin”, vaan ei me kyllä aina jakseta!!!!!
Uupumus, yksinäisyys, kireät hermot, stressi jo pelkästään vaativan kokopäivätyön takia jne jne......
Vaan minulla ainakin vallitsee vahvana tämä kliseinen ”itse olen lapseni maailmaan saattanut, itse haluan heidät hoitaa ja kasvattaakin”.
Minä olen perheessä se aikuinen, jonka on jaksettava, vaikkei jaksaisikaan, vaikka sitten illalla uupumuksesta itkien.
Aika aikaa kutakin ja kaikesta huolimatta tiedän, että jostain käsittämättömästä syystä tulen näitä rankkaakin rankempia aikoja haikeudella miettimään sitten, kun minulla muuta olekaan, kuin aikaa itselleni.

Vierailija
4/11 | 

Olen itse vilkkaan kolmevuotiaan pojan 100% yh-vanhempi ja toki arki on intensiivistä mutta se rakkaus lapseen on paljon suurempaa! Olen suosiolla jättänyt muut asiat ja menot vähemmälle koska haluan nyt olla eniten poikani kanssa. Jos olen yhdenkin yön poissa niin ikävä on ihan fyysinen...haluan edelleen silittää poskea, pitää sylissä ja lukea iltasadun. Itse en siis koe tätä kuitenkaan niin raskaana. Minun suuri pelko olisi joutua erossa luopumaan 50% ajasta. Eri asia ehkä olisi jos pieniä lapsia olisi monta, se voisi uuvuttaa, sen takia en toisesta uskalla unelmoidakaan <3

Manta-78
5/11 | 

Kerron omaa kokemusta.. Noin 7 vuotta sitten olin vuoroviikko-bonusäiti 3-vuotiaalle. Eli minä hoidin lasta, kun tämän isä kävi töissä. Joka toinen viikko meni palautumiseen. Olin niin puhki.. Nyt olen ollut oman kanssa tämä ensimmäiset 3 elinvuotta ja hoitanut kotona. Ja vaikka mulla ei ole aikaa palautua ja biologinen lapseni on temperamenttisempi, olen silti jaksanut paremmin. Niin ja siis olen myös saman verran vuosia vanhempi itsekin. Mutta alleviivaan sen, että tottumisella on suuri merkitys. Olen tottunut.

Vierailija
7/11 | 

Tärkeintä on, että äidillä (tai isällä) on kuitenkin tunneside ja keskusteluvälit lapseen, vaikkei lapsi kokoaikaisesti eläisikään äidin (isän) kanssa. Siinä et käsittääkseni, Etä-äiti, ole lainkaan epäonnistunut. Tarinoita ja kohtaloita täydestä hylkäämisestä riittää, ja ne ovat usein katkeria. Toisaalta tuntuu, että sinulla on nyt tässä kasvun paikka henkisesti, ihmisenä ja äitinä. Hyvä kun huomasit itse. Mitä on vastuu lapsen hyvinvoinnista, entä kun lapsen kanssa ei olekaan hauskaa? Esimerkiksi juuri murrosikäisen kanssa voi vaihdella päivittäin päivän mieliala aina lempeästä ihanasta yhdessäoleilusta aggressiiviseen huutamiseen, joka ei lakkaa rauhoittelevalla keskustelulla. Kaiken se antaa, kaiken se kestää.  

Vierailija
8/11 | 

Onhan se totta, että lähivanhemmuus vaatii paljon. Etenkin pienten kanssa, kun jokainen ylimääräinen meno vaatii suunnittelua ja lapsen hoidon järjestelyä. Siksi omia ylimääräisiä menoja ei hirveän paljon voikaan olla. On myös jaksettava pitää kiinni rajoista, siedettävä kiukuttelua jne.

Toisaalta en kyllä itse ajattele että lähivanhemmuus olisi erityisen rankkaa. Kaikkeen tottuu ja kun jostakin tulee tuttua ja rutiinia, sitten se on ihan luonnollinen osa elämää. Kolme viikkoa on kuitenkin tosi lyhyt aika, ja siinä ei rutiineja ehdi muodostua. Ja kun mukaan laskee vielä "yliyrittämisen", ja sen, että varmasti sekä äiti että poika ovat joutuneet käytännössä koko kolmen viikon ajan etsimään omaa paikkaansa, ei tilanne mielestäni vastaa lähellekään normaalia. Pidemmässä juoksussa varmasti helpottuisi.

Lisäksi, jos olisit lähi-äiti, tuskin hoitaisit lasta kuitenkaan 100 % yksin. Lapsi olisi todennäköisesti osan ajastaan isällään, tai jos syystä tai toisesta olisit totaaliyhäri, loisit todennäköisesti jonkinlaiset muunlaiset verkostot, joiden avulla saisit hengähdystaukoja. Lähivanhemmuuskaan ei (yleensä) ole pelkkää viikosta tai kuukaudesta samana jatkuvaa rutiinia,  vaan myös siihen kuuluu vanhemman omaa aikaa. Toki vähemmän kuin etävanhemmuudessa, mutta kuitenkin.

En siis itse lähtisi tekemään vielä hirveän pitkälle meneviä johtopäätöksiä kolmen viikon kokemuksen pohjalta. Toki itse tunnet itsesi ja voimavarasi parhaiten.

Coccailija
9/11 | 

Ymmärrän hyvin. Olin itse 3 lapsen yksinhuoltaja 20 vuotta. Jo ensimmäisestä jäin yksin, isä ulkomaalainen. Sitten tulivat 2 ja 3 ja avioero. Mies muutti toiselle paikkakunnalle. Oli aikoja jolloin olin valmis laittamaan lapset huostaan ja kirjautumaan itse mielisairaalaan. Minulla ei ollut edes sukulaisista koostuvaa turvaverkkoa, olin yksin. Rahat loppu, jääkaapissa margariinia ja kaapissa kaurahiutaleita ja makaronia. Kävin tosi pohjalla ja sairastuin masennukseen. Tyttäreni ( nyt 30v.) puhuu tästä ajanjaksosta " niinä vuosina joista äiti ei muista mitään". Traumatisoiduin niin niistä koettelemuksista että aivoni ovat blokanneet osan ajasta ja tapahtumista kokonaan pois. Nyt kun lapset jo 10v. olleet omillaan olen alkanut toipua ja löytää itseni uudelleen. Sen ihmisen joka olin ennen lapsia.

Totaaliyhmamma
10/11 | 

Yhtään en enää ihmettele, miksi suomalaisilla lapsilla ja nuorilla on niin paljon mielenterveysongelmia. Vanhemmuus on aivan hukassa. Surullista.

Ihmettelevä
12/11 | 

Ei siitä ole pitkä aika, kun hehkutit, että palaatte ehkä vuoroviikkosysteemiin. Lapsikin sitä toivoi. Nyt kolmen viikon päästä et enää jaksakaan. Miltähän tästä lapsesta tuntuu nyt?

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Moikka, juuri näin! Vuoroviikkosysteemihän on eri asia kuin se, mistä tässä kirjoitan, eli että olisin suurimman osan aikaa lapsen kanssa. Olemme tästä lapsen että lapsen isän kanssa keskustelleet. Hän on ollut pitkään noin 80% ajasta, ja tällaiseen tuntuu, etten enää osaisi. Ja tästä kirjoitan. Olemme puhuneet, että vuoroviikkoisuus voisi toimia tässä tilanteessa jälleen. Näillä on iso ero kuitenkin! Mutta jos tietenkin tilanne olisi, että huoltaisin suurimman osan ajasta, kyllä siihen me kaikki sopeutuisimme. Jokainen perhe tekee niin kuin hyväksi katsoo, me teemme näin.

Terveisin, Etä-äiti

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017