Itken miesystäväni olkapäätä vasten. Koetan hillitä kyyneliä, mutta ne vain tulevat, yhä vuolaammin, kunnes nikottelen ja räkä valuu pitkin poskiani epäromanttisesti romanttisen illan päätteeksi.

Minä itken, koska elämä on välillä luopumista. Se on ikävää ja surua ja menettämisen tuskaa.

Olen vielä matkalla enkä ollenkaan perillä, vaikka välillä tuntuu, että olisinkin ihan ok asian kanssa.

En minä ole. En ainakaan juuri nyt.

Tämä viikko on ollut yhtä itkua ja parkua ja rypemistä. Olen kamppailut, kun olen tajunnut, miten joudun luopumaan.

Tai olen jo luopunut, mutta se ajatus iski vasten kasvoja juuri nyt tällä viikolla kovaa.

Luovun ajatuksesta, että olisimme poikani kanssa se perhe, joka olimme joskus.

Minä ja poikani olimme kauan, todella kauan ihan kaksin ja olimme hyvin läheisiä. Olimme vain me kaksi. Ymmärsimme toisiamme vain katseesta. Tunsimme toisen läsnäolon missä vain.

Joudun luopumaan nyt tuosta. Luopumaan ajatuksesta, että olisimme poikani kanssa se perhe, joka olimme joskus. Emme me ole, emme enää.

Se itketti niin, että miesystävän paljas olkapää oli märkä räästäni ja kyynelistäni. Poikani ei ole luonani.

Ei ole vaikka joskus haluaisinkin sitä niin paljon, että tuntuu ihan mahdottomalta selvitä siitä ikävästä.

Itkin sitä, kuinka se toinen on läheisempi pojalle

Itkin sitä, kuinka se toinen on läheisempi pojalle. Toinen hoitaa kouluvaatteet, ruuat, silittämiset, arjen, ja saa poikani viestit ja läsnäolon. Toisilla on "Koti"-ryhmä WhatsAppissa poikani kanssa. En minä siihen ryhmään kuulu.

Harvoin minulle viestiäkään tulee. Kun on etälapsi joka on vielä teini-iässä, ei kai oikein voi odottaakaan vuolasta yhteydenpitoa ja kyllä minä sen ymmärrän.

Ymmärrän, mutta kyllä se silti itkettää välillä. On ikävä ja luopuminen omasta lapsesta, siitä, että olisimme me, kuten ennen olimme, on vaikeaa.

Jyllannin suomineito kirjoittaa äitipuolen roolistaan. Miten lasta rakastaa, muttei se ei kuitenkaan ole oma lapsi. On läsnä, muttei samalla tavalla kuin äiti. Hoitaa toisen lasta, mutta se äiti on kuitenkin jossain. Minä olen se äiti, joka on siellä jossain. Tuo kirjoitus kosketti. Miten näkee sen toisen puolenkin asiasta. Miten sillä toisellakin voi olla vaikeaa.

Myös Puhu muru kirjoitti samasta aiheesta, naisesta, joka hoitaa etä-äidin lasta. Varmasti tuo rooli on myös todella haastava, sen voin ymmärtää. Nämä ovat vaikeita asioita.

 

Kuivasin sen märän olkapään ja niistin nenäni. Helpotti, hetkeksi.

Kunnes tulee se toinen vaikea hetki. Toivottavasti silloinkin on se olkapää, jota vasten itkeä.

Kiitos Sinulle.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017