Jokainen lapsi ansaitsee ehdottoman rakkauden vanhemmiltaan. Tunteen, että on tärkeä juuri sellaisena kuin on, ilman suorittamista tai "oikein" käyttäytymistä. Rakkautta ei tarvitse ansaita. Ei tämä tarkoita sitä, että lapsen pitäisi saada asua kuin pellossa ja käyttäytyä miten sattuu. Mutta lapsi ei saa tuntea olevansa arvokas vain, jos tekee jotain, mitä vanhemmat odottavat; suorittaa jotain, miellyttää ja olla jotenkin oikeanlainen. 

"Rakkautta ei tarvitse ansaita."

Elin itse aika haastavassa ympäristössä lapsuuteni ja nuoruuteni. Minusta tuntui, että ympäröivä todellisuus oli jonkinlaista suorittamista ja piti tehdä sitä, mitä meiltä lapsiltakin jo vaadittiin. En sano, että lapsuuteni olisi ollut onneton tai etten arvostaisi sitä, mitä vanhempani ovat meidän lasten eteen tehneet. Ei ole siitä ollenkaan kysymys. 

Mutta meiltä lapsilta vaadittiin paljon, monista eri syistä. Piti hoitaa nuorempia sisaruksia, huoltaa kotia, tehdä yhteisömme vaatimia asioita. Jo pienestä asti opin, että olen arvokas, jos teen näin tai noin. Jos kiukutti tai en olisi halunnut tehdä, koin epäarvostusta ja arvostelua monelta eri suunnalta. Isommaksi kasvaessani vanhemmat sisarukseni odottivat minun toimivan samoin kuin he. Tunsin painetta olla samanlainen, kun hekin kerta olivat ja heidän tekojaan arvostettiin ympärillämme. Jospa minuakin arvostettaisiin, jos olisin samanlainen.

"Jo pienestä asti opin, että olen arvokas, jos teen näin tai noin. Jos kiukutti tai en olisi halunnut tehdä, koin epäarvostusta ja arvostelua."

Muodostui rikkonainen mieli. Tunsin, etten ole hyvä tällaisena minunlaisenani minuna. Sellaisena kuin minä olen, kiukuttelevana, tempperamenttisena, omapäisenä. Suoritin lisää, mutta sisällä tuntui pahalle. Kun en ollut oikeasti sellainen. Olin erilainen, miksei kukaan nähnyt sitä? Miksei saisi olla erilainen? Enkö olisi silti ihan yhtä hyvä kuin muutkin? Vaikka ajattelisinkin asioista vähän eritavalla kuin muut?

Kapinahan siitä nousi. Koetin olla sitten oikein ekstraerilainen ja omalaatuinen. Liittyikö sitten nuoruudenkin identiteettikriisin osittain, varmastikin näin. Mutta suorittamisen pakko ja pelko siitä, ettei ole tarpeeksi, vahingoittivat. Tunne-elämä jotenkin varmasti vaurioitui. Halusin miellyttää, mutta en osannut. Omapäisyyteni nosti tuolloin jo päätänsä. Sitten tuli vielä enemmän paha olo. Miksi olin tällainen erilainen! Olisinpa samanlainen kuin muut!

Olin kriisissä itseni kanssa jo lapsena. Miten tästä nyt jatkaa, hyväksytäänkö minua ikinä? Luottamusta aikuisiin oli enää vaikea saada, tai kehenkään ylipäätänsä. Turvattomuuden tunne kasvoi isommaksi ja isommaksi, vaikka ympärillä sanottiin, että tässä pitäisi olla hyvä olla, meillä on kaikki hyvin. Kasvoi epävarma nuori nainen. Tuo nainen on löytänyt sisäistä muotoansa vasta nyt, 35-vuotiaana, monenlaisten vaikeuksien kautta. Matkaa vielä on ehjään minuuteen, se on silti vielä pakko myöntää.

"Tunsin, etten ole hyvä tällaisena minunlaisenani minuna."

Nyt etä-äitinä kipuilen samojen asioiden kanssa, mutta eri roolissa. Millainen äiti oikein olen? Helposti odotan pojaltani paljon, kun hän tulee luokseni. Me näemme niin harvoin. "Kai sinä nyt haluat tehdä minun kanssani tätä ja tuota, kun niin harvoin edes olet täällä?" lipsahtaa usein suustani. Eikö tämä ole juuri sitä suorittamisen pakkoa, mitä vaadin pojaltani? Eikö hän olekaan arvokas minulle juuri sellaisena kuin on?

Hänen pitää saada olla oma itsensä täällä minunkin kotonani eikä odottaa viikonloppuja luonani pelolla. Pelätä, että mitä se äiti nyt vaatii minulta. Entäs jos onkin huono päivä ja ei huvita? Entäs jos haluaisinkin olla nyt ihan rauhassa enkä olla läsnä joka minuutti?

"Eikö tämä ole juuri sitä suorittamisen pakkoa, mitä vaadin pojaltani? "

Luonko liian suuria odotuksia meidän viikonloppuihimme? Entä jos poikaa ei huvitakaan pelata kanssani tai katsoa juuri tuota elokuvaa, minkä valitsin meille? Ei hänen tarvitse olla aina parhaimmillaan luonani vain siksi, kun näemme niin harvoin. Hänen pitää saada olla oma ihana itsensä täällä. Kohtasin omat pelkoni silmästä silmään. Vaadinko lapseltani suorittamista?

Haluan, että lapseni kokee olevansa hyväksytty juuri sellaisena kuin hän on. Silloin hän pystyy tuntemaan olevansa arvostettu ja omakin arvostus itseään kohtaan kasvaa. Olen hyvä juuri näin. Minä riitän. Olen tärkeä äidille, vaikka nyt ei juuri jaksaisi hoitaa taaperoveljeä, käydä kaupassa, tiskata tai siivota. 

Ei se sitä tarkoita, etteikö minunkin luonani olisi rajoja tai sääntöjä, tai ettei tarvitsisi tehdä kotitöitä. Mutta ne eivät saa muodostaa tärkeintä asiaa, jonka kautta hyväksyn poikani. Hän on arvokas minulle ilman mitään suorittamista. Se, miten sen voi osoittaa, on jo vaikeampi asia.

"Entä jos lapsi ei olekaan sellainen, mitä toivoin, tai käyttäytyy eri tavalla kuin ajattelin lapseni käyttäytyvän."

Vanhemmuus on myös pettymysten kohtaamista; entä jos lapsi ei olekaan sellainen, mitä toivoin, tai käyttäytyy eri tavalla kuin ajattelin lapseni käyttäytyvän. Onko hän silloinkin minulle arvokas? Minusta tuli tällainen tyttö, synnyin omalaatuiseksi, äkkipikaiseksi tapaukseksi, jolla oli oma tahto jo pienenä. Olinko pettymys ympäristölleni, kun en ollutkaan säyseän isosiskoni kaltainen? Miten nyt äitinä osoitan pojalleni: olet juuri ihana noin, sotkuisena, äkkiarvaamattomana, huimapäisenä mutta niin lempeänä ja empaattisena kuin olet.

Vanhemmuus on todella haastava juttu. Tässä ollaan oppimisen tiellä ihan jatkuvasti. Mutta haluan sen sanoa nyt molemmille pojilleni: olette rakkaita, juuri tuollaisina kuin olette. Älkää vain muuttuko.

 

Lue koskettava tarina blogistilta Heinähattu, Valto ja Viljo: Kasvoin sisarusteni kasvattajana ja kasvattamana: "Työtä riitti aina ja lisänä kaiken päälle uskonyhteisön vastuutehtävät. Kaikessa piti olla mukana."

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?

 

Kommentit (4)

Eeva

Tuttuja pohdintoja minullekin tämä, mistä kirjoitat, tosin vuosikymmenten takaa. Minäkin olen kokenut etä-äitiyden, eikä se vielä kaksi-kolmekymmentä vuotta sitten ollut ollenkaan tavallista, ei taida olla kyllä nykyisinkään. Se on haasteellista, ei mitenkään yksinkertaista tunnetasolla, jos ei käytännön tasollakaan. Lapsen tapaamisissa ja varsinkin niissä eron hetkissä on tunteet pinnassa, molemmilla.

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Ei, ei ole vieläkään tavallista, siksi yksi syy, miksi blogini perustin.

Etävanhemmuus, oli sitten isä tai äiti, on varmasti aina haasteellista ikävineen ja yksinäisyyden kanssa. Vanhemmuus on aina tosi kimurantti juttu. Kiitos jälleen Eeva kommentistasi.

Terveisin, Etä-äiti

Vierailija

Lauseet "jos lapsi ei ole sellainen kuin toivoin/odotin" ja "älkää vain muuttuko" olivat vähän vastaan tuota kirjoituksen yleistä tarkotusta. Minä näkisin, että sinä olet läsnä lapsellesi, kun hän tulee luoksesi. Avoimena sille mitä hän haluaa jakaa sinulle. Tutustumassa häneen ja hänen maailmaansa. Lapsen tarkoitus on olla oma itsensä. Sinä voit ihmetellen katsoa kuka hän on , millainen hän on, mikä on hänelle tärkeää ja olla hänelle tukena hänelle tärkeissä ja vaikeissa asioissa. Ja tietysti hän muuttuu ja kasvaa. Voit joka kerta hänet tavatessasi ihmetellä ja ihastella hänen kasvuaan.

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Tuo lausahdus "jos ei olekaan sellainen kun toivon" olikin yleistä pohdintaa sekä sitä että itse olin erilainen lapsi kuin ehkä toivottiin.
En viitannut omiin mietoksiin lapsistani.
Kiitos ihanasta kommentista ❤

Terveisin, Etä-äiti

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017

Kategoriat