Kuopukseni juoksee auton perään ja itkee sydäntäsärkevästi isiä. Sanoin, ettei tarvitse itkeä, pian taas näette. Sanoin, että hän on äidin kulta. Hän tokaisi takaisin, että isinpäs kulta.
Tuo ikävän hetki ja hänen vahva surun tunteensa lävisti minut ja meni suoraan sydämeeni.
Itku jatkui pitkään, kunnes hiipui ja neljävuotias oli jälleen oma itsensä ja alkoi leikkimään. Tuo ikävän hetki ja hänen vahva surun tunteensa kuitenkin lävisti minut ja meni suoraan sydämeeni.
Olen kokenut hyvin paljon vaikeita hetkiä eron jälkeen ja erovanhempana oleminen on välillä todella vaikeaa. Mikään ei kuitenkaan valmista siihen tunteeseen, kun näkee lapsensa kärsivän noin voimakasta ikävää. Valtavat itsesyytöksen aallot kulkevat läpi vartalon kun samaan aikaan koettaa lohduttaa omaa, itkeävää lastaan.
Kun tietää, etten itse ole sitä, mitä hän nyt tarvitsee. Voin vain tarjota lohduttavaa syliä ja vakuuttaa, että hän kyllä saa pian taas nähdä isäänsäkin.
Tämä puoli unohtuu meiltä vanhemmilta usein, kun kamppailemme omien erokipujemme kanssa. Lapsi kärsii myös. Ja vielä paljon enemmän kuin me aikuiset. Lapsi on aina syytön vanhempiensa eroon ja siihen, että joutuu asumaan erillään toisesta vanhemmastaan ainakin joka toinen viikko, joissain tilanteissa enemmänkin.
Lapsen maailma muuttuu silmänräpäyksessä, kun hänen vanhempansa eroavat. Lapsemme oli sen verran pieni, ettei sitä silloin ehkä niin osannut käsitelläkään. Mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä enemmän hän kuitenkin ymmärtää, että hänellä tosiaan on kaksi kotia ja hän on erillään toisesta rakkaasta vanhemmastaan tahtomattaan.
Lohdutuksessa oli mukana pientä tuskaa. Lapsi ei kärsisi näin, jos emme olisi eronneet.
Nämä ajatukset risteilivät mielessäni, kun lohdutin isäänsä ikävöivää poikaani. Kaikki kokemani vaikeudet ja tunteet painuivat taka-alalle. Nyt olin vain äiti ja äidin tehtävä on lohduttaa lastaan. Lohdutuksessa oli mukana pientä tuskaa. Lapsi ei kärsisi näin, jos emme olisi eronneet. Vaikka en vienyt tuota ajatusta pidemmälle, on se siellä kuitenkin. Ei lapsi halua erota perheestään ja vanhemmistaan.
Erovanhemman tärkein tehtävä on osoittaa lapselle rakkautta ja antaa hänelle mahdollisuus rakastaa ja olla kummankin vanhempansa kanssa. Tämä meiltä vanhemmilta joskus ehkä unohtuu. Nyt se on mielessäni kristallin kirkkaana, yhtä kirkkaana, kuin poikani kyynel oli hetki sitten hänen poskellaan.
Lue myös: Vuoroviikkolapsemme arjen järjestelyt
Terveisin, Etä-äiti
Meidän tuollaisissa tilanteissa auttaa se, että lapsi (3v.) voi Whatsappin kautta laittaa ikävöimällensä vanhemmalle ääniviestin, ja myös kerrottaan, että aina jos on ikävä niin voi soittaa Whatsapilla videopuhelun. Vaikka toki se ei poista sitä ikävän tuskaa vaihtohetkissä, mutta selvästi lievittää sitä. Meillä usein myös vaihdot päiväkodin kautta, jolloin eron hetket helpompia. Tsemppiä ja toivottavasti vinkeistä oli apua, jos ei ollu teillä vielä käytössä. <3
Mulla eron jälkeen lapsen ikävä isäänsä kohtaan tuntui kiukkuna ja katkeruutena. Miksi minä olen se, jonka pitää ilta toisensa jälkeen vastata miksi-kysymyksiin ja ottaa vastaan lapsen tunnekuohut aikuismaisesti hammasta purren. Joskus tiuskaisin "Kysy isältäs" , kun en parempaan pystynyt. En onneksi sanonut mitä ajattelin, että parempi vaan kun lähti, en jaksaisi puhua koko asiasta kun ärsyttää koko ukon ajatteleminenkin, että mulla ei todellakaan ole ikävä eikä huvittaisi olla missään tekemisissä mutta kun on yhteishuoltajuuden nimissä vähän pakko. Vaati todella paljon tahdonvoimaa olla lapselle tukena ja hyväksyä (ja oppia arvostamaan) se, että hän rakastaa isäänsä edelleen ehdoitta, vaikka omat tunteet tippui miinukselle jo aikapäiviä sitten.