Tänään kaikki oli ihan väärin. Oli tyhmää, että äiti vei päiväkotiin. Oli tyhmää, että on päiväkotia, olisi kivempi olla isin luona. Miksi isi ei tule hakemaan vaan äiti? Äiti on ihan tyhmä, isi on kivempi. Äiti, miksi te ette asu yhdessä? MILLOIN ISI TULEE!

Lapselleni iski tällä viikolla eroperheahdistus, ihan selvästi. Ahdistusta lisää vielä, että hänen kesälomansa loppui tällä viikolla, päiväkoti on vieras varahoidon takia ja loma-aikojen takia hän ei näe isäänsä kertaakaan tällä viikolla. Normaalisti meillä on yksi välipäivä joka viikko, jolloin lapsi näkee toistakin vanhempaansa, jottei ikävä kasva liian isoksi.

Samaan syssyyn hän ymmärsi, että tosiaan, isi ja äiti eivät asu yhdessä, enää ikinä.

Nyt tuli pienelle lapselle liian monta muutosta kerralla, joka varmasti laukaisi hänessä ahdistuksen. Samaan syssyyn hän juuri tänään ymmärsi, että tosiaan, isi ja äiti eivät asu yhdessä, enää ikinä. Hän ei voi nähdä meitä samaan aikaan. Hänen perheensä on mennyt rikki, eikä hänellä ole ollut mitään sanottavaa asiaan.

Se on lapselle todella iso menetys ja kun pieni lapsi ymmärtää tämän ensimmäistä kertaa, on ahdinko lapsella varmasti valtava! Muistan, kuinka entisen puolisoni lapsi kysyi vihaisena isältään eräänä jouluna: MIKSI TE ETTE VOI ASUA YHDESSÄ ÄITIN KANSSA! Ei tarvitsisi päättää, kenen luona on joulun ajan. Ei lapsi haluaisi päättää, kumman luona asuu. Hän haluaisi varmasti molemmat.

On muistettava, että lapsellekin eroperheikävä on tosiasia. Jos vanhemmat ikävöivät lastaan, myös lapsi ikävöi vanhempaa, jonka luona hän ei juuri nyt ole. Ei ole itsestään selvää, että lapsi sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ei saa ajatella, että siinähän ne lapset sivussa menevät, sopeutuvat varmasti.

Kun ikävä yllättää, on äärimmäisen tärkeää, että lapsi saa ikävöidä toista vanhempaansa. 

Lapsi tarvitsee aikaa ja lohtua sopeutuakseen ja kun ikävä yllättää, on äärimmäisen tärkeää, että lapsi saa ikävöidä toista vanhempaansa. Läsnäoleva vanhempi ei saa syyllistää tästä lasta tai sanoa, että miksi lapsi ei viihdy hänen luonaan. Lapsi ei eroa vanhemmistaan eron yhteydessä. Tätä olen yrittänyt itselleni sanoa uudelleen ja uudelleen. Lapselle hänen perheensä ovat omat vanhemmat, vaikka nämä eronneet ovatkin.

Olemme koettaneet muokata lapsemme tapaamisajat sellaisiksi, että hänen ikävänsä olisi mahdollisimman pieni. Sitä kuitenkin aina on. Pienetkin muutokset, kuten tämän viikon isipäivän poisjäänti, vaikuttavat häneen heti. Hän huomaa sen. Ikävä kasvaa liian isoksi.

Silloin ikävä purkautuu kiukutteluna. Itse uuden työn juuri aloittaneena ja siitä väsyneenä koetin hokea itselleni aamulla: lapselle tämä kaikki on nyt vain liikaa. Omaa harmia koettaa peittää, jotta lapsella on tunne, että hänen ikävälleen annetaan tilaa. 

Lapsen surua on vaikea käsitellä. Se sattuu ja itkettää. Silloin tuntuu, että olisipa lapsella vielä se ydinperhe. Mutta ei ole ja meillä on kuitenkin kaikki hyvin. Kukapa ei haluaisi, että lapsi on onnellinen. Siksi hänen ikävänsä tuo surua omaankin sydämeen. Onneksi ikävä laantuu taas, kun isi tulee hakemaan.

Me emme asu enää yhdessä, mutta lapsella on kuitenkin oma perhe ja vanhemmat, jotka välittävät. Toivon, että hän saa tästä voimaa ikävän keskellä.

Terveisin, Helka

Facebookiin