Kirjoitukset avainsanalla nuori äiti

Kuva: Panu Pälviä

Olen ollut esikoiselleni sekä yksinhuoltajaäiti että etä-äiti. Mitä eroja ja yhtäläisyyksiä etä- ja yh-äitiydessä on?

Etävanhempana ei ole osallinen lapsensa arkeen.

Yksinhuoltajana on täysin vastuussa lapsestaan. Jos hän herää yöllä, ei ole muita, jotka hänen kanssaan heräisivät. Sitä suunnittelee arkensa yksin ja jokaikisessä asiassa on otettava huomioon, että on yksin lapsensa kanssa. Voinko tehdä näin, pääsenkö lähtemään, mihin lapsi menee hoitoon?

Etävanhempana ei ole osallinen lapsensa arkeen eikä myöskään tee hänen arkiasioitaan koskevia päätöksiä. Vastuu on toisella. Toisaalta on vapaa menemään miten haluaa.

Etävanhempana yksinolo on arkipäivää, yhdessäolo juhlaa.

Yksinhuoltajana yksinolo, vapaus mennä ja tehdä mitä haluaa, pitkään yksin nukkuminen ja lomat ilman lasta ovat jotain, mitä usea odottaa tai mistä vain haaveilee.

Etävanhempana lapsen kanssa vietettyä aikaa odottaa kuin hullu puuroa. Yksinolo on arkipäivää, yhdessäolo juhlaa.

Yksinhuoltajana voi tuntea olevansa riittämätön. Saako lapsi tarpeeksi virikkeitä, kun olemme kahdestaan? Tarvitseeko hän isän ja miehen mallia? Mistä sellaisen hänelle saisi? Olenko epäonnistunut, kun en voi tarjota lapselleni ydinperhettä?

Tässä etävanhemmuus on täysin samanlaista kuin yksinhuoltajuus. Epäonnistumisen tunne voi olla hurjan vahva. Olenko huono äiti, kun en asukaan lapseni kanssa? Olenko hylännyt lapseni? En voinut tarjota lapselleni ydinperhettä, kärsiikö hän siitä?

Yksinhuoltajana olet lapsesi koko maailma.

Yksinhuoltajana olet lapsesi koko maailma.

Etävanhempana olet lapsellesi se vanhempi, joka asuu muualla, eikä häntä tapaa välttämättä kovin usein.

Yksinhuoltajana on vaikea treffailla, koska on niin kiinni lapsessaan. Yksinhuoltajaäidit eivät myöskään ole sitä kuuminta hottia treffimarkkinoilla.

Etä-äitinä on vaikea treffailla, koska voi kohdata niin paljon ennakkoluuloja. Etä-äiti, huono äiti siis, moni ajattelee. Etä-äiti ei välttämättä ole kuuminta hottia treffimarkkinoilla.

Yksinhuoltajana voi turhautua arkeensa, joka on jatkuvaa lapsen kanssa oloa eikä itselle jää aikaa ollenkaan. Voi hävittää koko minuutensa äitiyteen.

Etävanhempana turhautuu arkeensa, kun kaipaa lastansa, muttei voi olla hänen kanssaan. Aikaa on itselle välillä liikaakin. Kuka minä oikein olen, voi kysyä, kun on kyllä vanhempi, muttei lapsensa elämässä jokapäiväisesti mukana.

Oli mikä oli, rakastaa joka tapauksessa lastansa yli kaiken.

Yksinhuoltajana rakastaa lastansa yli kaiken.

Etävanhempana rakastaa lastansa yli kaiken.

Terveisin, (Etä-)äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistatko kun kirjoitin, että halusin pitää yllätyslapseni, vaikka olin teini-ikäinen? En aiemmin ole tullut ajatelleeksi, mutta nyttemmin olen ihmetellyt, miten neuvolassa, lääkärissä ja jopa synnytyslaitoksella koin tuen riittämättömäksi tilanteessani.

Miksi neuvolassa minun annettiin ymmärtää, että olisi parasta olla pitämättä tätä lasta?

Esimerkiksi miksi neuvolassa minun annettiin ymmärtää, että olisi parasta olla pitämättä tätä lasta? Luonnollisesti pitääkin kertoa, miten toimia, jos päättää, ettei lasta halua vaikeaan elämäntilanteeseen, mutta sitä ei pitäisi tuoda esille ainoana oikeana vaihtoehtona. Olin kuitenkin niin jääräpäinen, että abortin ehdottelu jäi nopeasti. Tein selväksi, että aion pitää tämän lapsen.

 

Miksi en saanut käytännön neuvoja avuksi yllätyslapseni kanssa? En tiennyt kotiavusta tai perhetyöntekijöistä, jotka ovat olemassa juuri tällaisia tilanteita varten. Niistä olenkin kuullut vasta nyt viime vuosina. Mielestäni minut jätettiin yksin selviämään. Olisinko saanut konkreettista apua, jos olisin sellaista osannut vaatia? Ehkä. Mutta minusta terveydenhuollon ammattilaisten tulisi tarjota apua ja neuvoja ihan niitä pyytämättäkin eikä jättää vastuuta avun ehdottamiselle nuorelle ja tietämättömälle äidille.

Ja miksi missään ei kerrottu, että yllätyslapsen pitäminen voi aiheuttaa ristiriitaisia tunteita lasta, syntymätönkin, kohtaan? Vaikka rakastuin tähän lapseen heti, kun sain tietää hänestä, olisi ollut tarpeellista saada tukea neuvolasta.  Miksi tunsin, ettei minua autettu riittävästi kehittämään suhdettani syntymättömään lapseeni tai käsittelemään niitä tunteita, joita teininä yllätyslapsen saaminen toi tullessaan? Kiintymyssuhteen muodostuminen on oleellinen asia, ja minä odotin lastani vieläpä lähes yksin. 

Minusta terveydenhuollon ammattilaisten tulisi tarjota apua ja neuvoja ihan niitä pyytämättäkin eikä jättää vastuuta avun ehdottamiselle nuorelle ja tietämättömälle äidille.

 

Edes synnytyksen jälkeen sairaalassa ei missään vaiheessa kysytty tilanteestani. Muistan, että kätilö, joka toi minut synnytyssalista synnyttäneiden osastolle sanoi vain osaston työntekijälle: tässä tulee sitten aika nuori äiti. Koin tilanteen epämiellyttäväksi, että minun tärkein piirteeni oli nuoruuteni. No, ehkä otteeni vauvan kanssa olivat varmat ja kontakti häneen löytyi heti, joten henkilökunta ei huolestunut. Tuntuu silti oudolta, että he päästivät minut kotiin vauvan kanssa, vaikka en esimerkiksi edes ollut tajunnut, että vauvoja syötetään yölläkin. 

 

Neuvolassa synnytyksen jälkeen ei kysytty, että miten me pärjäämme. Käytiin kyllä läpi syökö, nukkuuko tai itkeekö vauva, mutta minulta ei koskaan kysytty, miltä tuntuu olla nuori äiti yllätysvauvan kanssa. Lisäksi jäin melko heti yksinhuoltajaksikin. Olihan siinä riskitekijöitä kerrakseen: olisin voinut romahtaa ja ollut siten kykenemätön hoitamaan lastani.

Nyt olen lähestulkoon katkera siitä, mistä kerran olin ylpeä. Selvisin kaikesta ihan yksin.

 

Tajuan näin nyt vasta jälkikäteen, että olisin toivonut tukea enemmän terveydenhuollon puolelta. Ei niin nuorena tullut ajatelleeksi, mihin kaikkeen tukeen ja apuun olisi ollut oikeutettu.

Nyt olen lähestulkoon katkera siitä, mistä kerran olin ylpeä. Selvisin kaikesta ihan yksin: raskaudesta, aborttipainostuksista, voivottelusta, ihmettelystä, opiskelusta ja tuomitsemisestakin – ja aika köyhänäkin.

Mutta minä selvisin – ja enemmänkin! Minä pärjäsin hyvin, todella hyvin. Tuo aika esikoisvauvani kanssa on yksi elämäni onnellisimmista.

 

Toivon että nuorten äitien tukemiseen panostetaan nykyään enemmän. Onko sinulla kokemusta tästä?

 

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kommentit (1)

Vierailija

Tosi harmillista, että olet jäänyt ilman tukea esikoisesi kanssa. Uskon että paljon on muuttunut jopa siitä, kun olet saanut ensimmäisen lapsesi, mutta luulen että vuosien saatossa samantapaisia tuntemuksia ja kokemuksia on ollut monella muullakin. Kohtaan hoitotyössä kaikenikäisiä ja hyvin erilaisia äitejä ja perheitä, ei lasten määrä tai äidin ikä, ei näennäinen suvun läheisyys tms. seikat voi koskaan paljastaa onko äidillä tai perheellä riittävästi voimavaroja tai läheisten tukea ympärillään. Niinpä niitä pyritään aktiivisesti kartoittamaankin. Lakikin on muuttunut, lapsiperheillä on oikeus ennaltaehkäisevään perhetyöhön jo silloin, kun varsinaisia ongelmia ei ole näkyvissä mutta on tarve tukeen tai vaikka rinnalla kulkijaan. Parhaimmillaan työ opettaa tekijäänsä ja antaa intuitiota ja herkkyyttä kohdata toisia, sitä toivon kaikille hoitotyön tekijöille ja uskon että meistä useimmilla sellaista onkin. Kiire on huono kumppani, tässä työssäkin, toivon ettei kukaan asiakas "huku" sen alle.  Luottamuksellinen suhde, sen rakentaminen, ei aina synny hetkessä, aikaa pitäisi useinkin olla enemmän. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

En ole aina asunut erillään lapseni kanssa.

Joskus asuimme yhdessä. Joskus olimme vain me kaksi.

 

Ja ihan aluksi. MINÄ taistelin hänen puolestaan.

Minä halusin hänet. Minä sanoin:

tämä lapsi pidetään.

 

Hän sai alkunsa vähän yllättäen. Viisitoista vuotta sitten se tapahtui.

Ja minulle sanottiin:

-tee abortti

-et tule selviämään

-olet hullu jos pidät tämän lapsen

-tulette niin pilaamaan elämänne tällä lapsella

-varmaan vaan unohditte ehkäisyn, teinit on just noin holtittomia.

 

Näitä kuuli. Paljon. Ja hyvinkin lähipiiristä. En minä mistään juuri saanut tukea, en edes kotoani.

Lapsi oli mahassani ja oli kaksi vaihtoehtoa: pitää tai ei pitää. 

 

Ja minähän pidän hänet, päätin.

 

Teiniäidit! huokailtiin minun ympärilläni. Juuri noin vastuuttomia ja piittaamattomia. Pilaamassa koko elämäänsä.

Tämä teini kuitenkin päätti pitää lapsensa.

En hetkeäkään miettinyt, pitäisinkö. Hän oli minulle kaikki kaikessa jo tuolloin. 

 

Ehkäpä uhrasin alkavan parisuhteen siinä. Niin siinä saattoi käydä. Mutta olin sokea. Sokea millekään muulle kuin sille tiedolle, joka oli päässäni, tiedolle, että tämä lapsi oli jotain erityistä ja erikoista, hän haluaa tähän maailmaan.

Ja minä halusin hänet tähän maailmaan. Enemmän kuin mitään muuta. Koko nuoren naisen tarmollani taistelin tämän lapseni puolesta. Pitäköön muut puheensa, aivan sama minulle. Tämä lapsi oli minun.

Huokailut jatkuivat neuvoloissa, synnytyssairaalassa, synnyttäneiden osastolla, kotona, lähipiirissä, perheen sisällä. Ihan joka paikassa.

Siinä olin. Huokailujen keskellä vauva sylissäni. Juuri täyttämässä 20 vuotta.

Ei kaduttanut sitten yhtään.

 

Minäpä selvisin. Minäpä en pilannutkaan elämääni. Minä pidin huolta tästä lapsesta.

Minä halusin hänet tähän maailmaan.

 

Joten nyt kun kuulen, että olen hylännyt lapseni, en rakasta häntä, olen huono äiti kun olen etä-äiti, tekisi mieli haistattaa paskat. Kuulkaa, minä olen taistellut tämän lapsen puolesta, taistelen edelleen ja tulen aina taistelemaan. Kaiken mitä teen, haluan tehdä hänen hyväkseen.

Minä halusin hänet tähän maailmaan ja minä saatoin hänet tähän maailmaan.

 

Se teiniäiti halusi pitää lapsensa. Onneksi halusi. Ja onneksi piti.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva:Pixabay

Kommentit (4)

Teiniäiti myös

Täällä on aivan samanlaisia aatoksia ja kokemuksia!
Siinä sitä 16-vuotiaana ihmeteltiin käärö sylissä että miten tästä selviää kun kaikki mmuisti sen kertoa etten varmasti selviä. Nyt 9 vuotta myöhemmin minulla on ihana ja vilkas pieni miehen alku ja on selvitty!

Kysympävain

20v ja teiniäiti? Ennenvanhaan tuo oli melkein jo vanhan piian ikä.. Harva laskee tuota kyllä enään teiniksi..😀 Ymmärtäisin jos puhuttaisiin, jostain 16-vuotiaasta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Oho. Olen raskaana."

Tämä lause on painunut mieleeni, ja muistan vieläkin sen tunteen. Kun sain tietää olevani ensimmäistä kertaa raskaana.

 

Opiskelin Haaga-Heliassa Pasilassa tradenomiksi. Olin parikymppinen ja juuri löytänyt tosi kivan pojan Lidlistä, olimme tuolloin molemmat siellä töissä. Päivät menivät opiskellessa, illat töissä ja uuden seurustelukumppanin kanssa. Elämä oli tavallista nuoren aikuisuuden kynnyksellä olevan naisen elämää.

Poikaystäväni oli lähtenyt juuri iltavuoroon. Itse irkkasin (huh, silloin oli viellä irkkaamista!) kanavalla, jossa oli paljon tuttujani. Juttelin niitä näitä. Olin käynyt ostamassa raskaustestin, kuukautiset olivat olleet myöhässä pari viikkoa. Olin unohtanut tehdä testin, kun keskustelu irkissä oli imaissut minut mukanaan. Jossain vaiheessa muistin, että pitäisi tehdä se testi. Kävin pissimässä tikkuun ja jätin tikun lavuaarin reunalle.

Menin takaisin irkkaamaan. Pari tuntia myöhemmin muistin, että siellä se tikku vielä oli lavuaarin reunalla. Kävin hakemassa ja menin istumaan takaisin tietokoneen ääreen.

Kaksi viivaa.

Hengitys lakkasi hetkeksi. Käteni jähmettyi ja silmäni tuijottivat tuota valkoista tikkua.

Okei. Mitä nyt kuuluu tehdä?

Katsoin viivoja siinä tikussa. Irkissä keskustelu jatkui. Minua huhuiltiin, minne olin mennyt. Minä istuin siinä, tietokoneen ääressä tikku kädessä ja tiesin. Nyt se elämä sitten muuttuisi kertaheitolla.

Elämäni muuttui tuolla hetkellä lopullisesti. Se ei tulisi olemaan ikinä enää samanlainen kuin ennen.

Soitin kaverille. Nyt on pakko tulla käymään. Kaveri arvasi heti mistä on kysymys. Tuosta kaverista tulisi myöhemmin esikoiseni kummitäti. Odottelin siellä, tikun kanssa kaverin luona poikaystävääni töistä palaavaksi. Olin soittanut, että hän tulisi kaverini luokse töiden jälkeen. Taisi hänkin arvata, että jokin oli nyt vinossa. 

Oli ollut vappu. Olimme nauttineet nuoruudesta, toisistamme ja keväästä. Olimme ollleet varovaisia ja ehkäisy oli kyllä kunnossa. Mutta näin vain esikoisemme päätti, että maailmaan oli tultava.

Odottelin siellä, kaverin luona. Jännitti todella paljon. Poikaystävä tuli ja arvasi heti, mistä oli kyse. 

Ja jossain siinä niiden viikkojen aikana päätös oli kypsynyt mielessäni.

Seuraavat pari viikkoa menivät vähän sumussa. Juttelimme asiasta ja emme kertoneet vielä muille. Jatkoin koulunkäyntiä normaalisti, pahoinvointia ei tullut ja raskautta ei nähnyt ulospäin. Ja jossain siinä niiden viikkojen aikana päätös oli kypsynyt mielessäni.

Minä aion pitää tämän lapsen.

Tästä alkoi matkani äitiyteen ja aikuisuuteen. Tätä päätöstä en ole katunut kertaakaan, en hetkeäkään enkä sekuntiakaan.

Esikoiseni syntyi tammikuussa 2004. Nyt hän on 13-vuotias komea nuori miehenalku. Olen hänestä todella ylpeä. 

Luethan myös aikaisemman tekstini siitä, miten minusta tuli nuori yh-äiti.

 

Miten sinä sait tietää esikoisesi tulosta?

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?

 

Kommentit (2)

Mom

Ai miten...Olin 25v. takana kiihkeä suhde joka loppui ikävästi ja hain lohdutusta yhden illan suhteista, baareissa pyörittiin parin ystävän kanssa paljon. Sitten aloin ihmetellä miksi olin niin väsynyt, työpäivän jälkeen meinasin usein nukahtaa bussiin. Sitten tajusin että kuukautiset kolmisen viikkoa myöhässä. Tein testin ja järkytys oli suuri... Muistin hämärästi että  kondomin kanssa oli ollut jotain sähläystä ja lopputulos tämä... isäehdokkaan nimeä en muistanut edes; yhdentekevä baarituttavuus. Pohdintavaihe oli rankka; totaali yksinhuoltajuus vai abortti... Lopulta tein elämäni rankimman päätöksen; en voi tätä lasta tappaa. Tästä on vaan selvittävä. Haluaisin sanoa että loppujenlopuksi kaikki meni hyvin . Mutta valehtelisin jos sanoisin niin.  Ei elämä ole helpolla päästänyt. 27 vuotta olen tämän päätöksen kanssa elänyt, en sitä kadu mutta helpolla en ole todellakaan päässyt. Viimeksi pari kuukautta sitten minulle kerrottiin että "olisit mut tappanut, ei minusta mihinkään ole..." Lapsen mielenterveysongelmat...voiko kukaan vanhempi olla tuntematta syyllisyyttä?? Saati sitten että vaikka lapsella on ollut ympärillä useita muita rakastavia ihmisiä niin se toinen  tärkeä on aina puuttunut...

Ja mitä etä- äitiyteen tulee; sitä elän tällä hetkellä, myös minun 8 vuotias nuorin lapseni halusi kolmen vuoden vuoroviikko asumisen jälkeen muuttaa isälleen, katkera hetki mutta koska totesimme että luultavasti kuitenkin lapselle parasta niin (minulla siihen aikaan kotona myös kaksi kapinoivaa murkkua jotka veivät voimat...) Niin näin nyt menty 5 vuotta ja kohtuullisen hyvin mennyt vaikka tietty välillä huono-äiti syndrooma iskeekin...

Tsemppiä sinulle ja ihanaa syksyn jatkoa :)

Eeva

Tsemppiä teille molemmille, sinulle etä- äiti sekä nimimerkille mom. Olette mielestäni elämän sankareita.

Elämä ei tosiaan mene suunnitelmien mukaan, ja toisille tulee eteen raskaampia haasteita kuin toisille. Äitinä oleminen on iso tehtävä kenelle tahansa, ja yksin jäädessä se vasta voimia vaatii. Joskus niitä voimia vaatii erityisesti lapsen isän käytös eikä niinkään lapsi ... Kenenkään ei pitäisi kasvattaa lasta yksin, muttei ne isät aina ole niitä parhaita kasvatuskumppaneita kuitenkaan7, ikävä kyllä.

Ja tuo syyllisyys ... se on katala energiasyöppö! Onneksi koko ajan voi suhdetta lapseensa parantaa, myös vanhana äitinä, jos ei nuorena ole ollut mahdollisuutta. Äiteinä olemme aina tärkeitä lapsille, sanovat he mitä tahansa suutuksissaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017