Kirjoitukset avainsanalla narsistin uhri

Katselin viikonloppuna Kingiä ja uusimman jakson kohdalla karvani nousivat pystyyn ja kiukku nousi mielessäni.

Näyttelijä Anna-Maija Tuokon hahmo Siru Tiainen seikkaili sketsissä kaverinsa kanssa baarissa ja he keskustelivat menneistä parisuhteistaan. "Joo siis mullakin on ollut se yks narsisti, kaikillahan meillä on", Siru selitti, kaveri nyökytteli ja yhdessä he naureskelivat päälle. Ymmärrän kyllä, että hassun hauskaa sketsiä tässä esitettiin, mutta juuri tuollaiset lausahdukset väheksyvät narsistien uhrien todellisia ja karmeitakin kokemuksia.

Narsismi on jonkinlainen muotisana.

Jokainen meistä on varmasti törmännyt somessa johonkin keskusteluun, jossa puhutaan menneistä kamalista parisuhteista. Keskustelujen perusteella voisi luulla, että joka toisella on ollut narsisti elämässään; se kamala mies tai nainen, joka on pilannut koko elämän. Tämä ei vain ole käytännössä mahdollista. Narsisteja on varsin vähän; enemmän kuin narsistin diagnooseja saaneita, mutta hyvin vähän silti. Joten meillä kaikilla ei ole voinut olla narsisti-eksää. Kaikki kusipäät ja ärsyttävät ihmiset eivät ole narsisteja. Suhde voi olla hyvinkin hankala ja vaikea, mutta ei aina narsistinen. 

Kun narsisti-sanaa käytetään vähän siellä sun täällä huolettomasti ja varsinkin noin julkisestikin vitsinä, siitä tulee tavallinen ja kulunut. Kukaan ei enää ota tosissaan, jos sanoo olleensa narsistisessa suhteessa. Niinhän ne kaikki, voi moni ajatella mielessään. 

Narsisti-sanaa käytetään väärin ja siksi todellisia uhreja ei enää uskota.

Keskustelin tästä aiheesta hiljattain ystäväni kanssa. Hän sanoi, että lähes jokainen kertoo olleensa narsistin kanssa, jos suhde on ollut vaikea, ahdistava tai riitainen. Siksi hän tahattomastikin ajattelee mielessään, ettei tuo varmaan oikeasti kuitenkaan narisistin kanssa ole elänyt. Vähän samanlaisen inflaation on kokenut myös masennus-sana. Vähän masentaa tai olen ihan masentunut kuuluu siellä täällä, vaikka kyse ei aina ole todellisesta masennuksesta. Näiden sanojen käyttö väärissä yhteyksissä saavat itse ilmiön ja sen vakavat seuraukset unohtumaan ja väheksyy näiden ongelmien kanssa oikeasti painivia.

Jotkut kuitenkin ovat kohdanneet narsistin. Ja heitä ei oteta tosissaan ja heidän kokemuksiaan ei uskota, koska narsisti-sanaa käytetään väärin. Näin vakavalla asialla ei saisi leikkiä ja minua henkilökohtaisesti vihastuttaa todella paljon tämän sanan ja käsitteen väärinkäyttö. Todellisten narsistien uhrien kokemuksia vähätellään ja heille jopa nauretaan, kun ei enää uskota, että narsistien uhreja oikeasti on olemassa.

Narsisimi on harvinainen mutta todellinen persoonallisuuden häiriö.

Minun mielestäni tervettä narsismia ei ole olemassakaan, vaikka jossain kirjallisuudessa sellaisesta puhutaankin. Terve itserakkaus ja huomion halu sekä hyvä itsetunto ovat tärkeitä ja hyviä ominaisuuksia, mutta niitä ei pitäisi sekoittaa narsismin käsitteeseen laisinkaan. Narsistinen persoonallisuushäiriö on pitkäaikainen tila, jolla ei ole mitään tekemistä terveen itsetunnon kanssa.

Jokainen tietää, miten tuhoisaa narsistin toiminta uhrilleen on. Siksi tätä sanaa ei pitäisi missään tapauksessa käyttää huolettomasti tai väärin. Tuo Kingin jakso oli minusta hyvä esimerkki siitä, miten narsismi-sanaa käytetään jopa julkisuudessa sopimattomissa yhteyksissä. Tämä johtaa siihen, että yleisessä keskustelussa aletaan käyttämään kyseistä sanaa ajattelemattomasti sekä kevyein perustein ja sen todellinen merkitys vähenee. Tämä on valitettavaa, koska narsistien uhrit eivät kaipaa kaiken muun lisäksi vielä kokemuksiensa vähättelyä.

 

Lisää narsisimista: 

Narsistien uhrien tuki ry

Oma tekstini siitä, miksi suhteesta narsistiin on niin vaikea lähteä.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Pixabay

Kommentit (2)

Vierailija

Kyllä vaan,ja sama pätee myös adhd:n kanssa. Kerrot omaavasi ko diagnoosin niin yleensä ensimmäinen vastaus "miullaki varmaa on" tai "miekii saan välillä semmosia adhd-kohtauksia ettei voi olla paikallaa". Aha,kiitti,nii oliki... Ja missää tapauksessa en nyt vertaa adhd:ta ja narsismia toisiinsa, vaan nimenomaan sitä,et miten niitä käytetää joka paikassa ja jokaisella vähäki poikkeava käytöksisellä.

Nemi

Itselläni on todella vaikea krooninen unettomuus ja unihäiriö ja kun mainitsen, että ei taaskaan tullut uni koko yönä, vastaus on usein "joo, mäkin nukun usein vähän huonosti, mullakin varmaan on joku unihäiriö". Saa tapahtui silloin, kun kärsin keskivaikeastsata masennuksesta. Tuskin sanoja siinä ajattelee asiaa sen enempää, eikä varmastikaan halua tarkoituksella loukata tai vähätellä. Kun ihmisellä ei ole tarpeeksi tietoa, tulee suusta päästettyä sammakoita.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Narsistin, narsistisen tai noita vastaavan mielenhäiriön omaavan ihmisen kanssa parisuhteessa eläminen on painajaismaista. Elämä muodostuu maanpäälliseksi kiirastuleksi, josta on todella vaikea päästä pois. Olen keskustellut useiden alistavassa suhteessa eläneiden tai elävien kanssa ja huomannut muutamia asioita, jotka toistuvat monien kertomuksissa. 

Minkälaista on elää tuollaisessa suhteessa?

Ei se alku mitään kamalaa ole, kuka siihen muutoin lähtisi mukaan. Mutta paratiisilupaukset, lirkuttelut ja rakkaudenosoitukset muuttuvat hyvin pian vaatimuksiksi, haukuiksi, alistamiseksi -niin fyysiseksi kuin henkiseksikin- ja/tai kontrolliksi, joka pitää kiinni kuin tiukkaan sulkeutunut lihansyöjäkasvi. Samanlaista elämä alistavassa suhteessakin on kuin tuollaisen kasvin sisällä. Ei pääse liikkumaan minnekään, on kuin vankilassa ja seinät tulevat lähemmäksi päivä päivältä ja lopulta tukehtuu.

Elää jatkuvassa deja vu -ilmiössä. Sama toistuu uudelleen ja uudelleen.

Kun on tukehtumassa, saa vähän liikkumatilaa. Ja sitten haluaakin jälleen jäädä. Ja kaikki alkaa alusta kuin jokin huono näytelmä, jota esitetään uudelleen ja uudelleen. Joka kerta ajattelee, että ei enää. Ja joka kerta taas uskoo lupauksiin. Ja näytelmä alkaa uudelleen. Sitä elää kuin jatkuvassa deja vu -ilmiössä. Sama toistuu uudelleen ja uudelleen. Sitä tietää jo, mihin tilanne on menossa, mutta on silti voimaton pysäyttämään tuota oravanpyörää.

Alistaja haluaa kontrolloida toisen koko elämää. Hän käskee, mitä ja milloin syödään, miten ruoka tehdään, miten saa pukeutua, hän sanoo, mihin saa mennä ja mitä sanoa. Loppujen lopuksi minulle kerrottiin, milloin saan nukahtaa. Joskus valvoin neljään asti yöllä, vaikka aamulla oli töitä ja koulua. Jos hän halusi jutella, minun piti jutella, vaikka keskellä yötä. Jos yritin päästä pois kotoa, kun ahdisti jo liikaa, hän esti oven aukaisemisen. Hän otti avaimeni, jotta en voisi lähteä pois kotoa. Kun olin nukahtamassa, minut herätettiin.

Tärkeintä alistajalle on, että hän kokee olevansa täysin tilanteen hallitsija. Jos hän ei ole, epävarmuus nousee kuin pyörremyrky ja hän etsii uusia keinoja saada toinen toimimaan hänen halujensa mukaan.

Jos hän halusi jutella, minun piti jutella, vaikka keskellä yötä.

Elämä on täysin toisen kontrollissa. Omia mielipiteitä ei saa olla ja toisten ympärillä olevienkin varoittavat tai auttavat sanat lukitaan ulkopuolelle. Koko elämä tapahtuu kuplan sisällä, johon kenelläkään muulla ei ole tulemista. 

Miten päästä pois?

Siksi siitä onkin niin vaikea lähteä. Kun ei ole enää muita ihmisiä elämässä. Alistaja on saanut heidät kaikkoamaan alistetun elämästä, koska on äärimmäisen raskasta seurata tuollaista sivusta ja alistajan kontrolli voi ylettyä jo koko lähipiiriinkin. Ystävät ja läheisetkin voivat uupua ja he pelkäävät oman jaksamisensa puolesta. Itsekin on voinut suututtaa heidät haukkumisellaan, koska on alkanut uskomaan alistajan aivopesua. Että muut ovat meitä vastaan ja ainoa, jota kannattaa kuunnella, on hän. Monet kertovat, että katuvat juuri tätä eniten. Että ovat ajaneet suhteensa takia kaikki aidosti välittävät ihmiset pois heidän elämästään.

Tulee se yksi asia, joka pysäyttää ja ymmärtää, että näin ei voi jatkua.

Useat myös sanovat, että jossain vaiheessa tulee se yksi asia, joka pysäyttää ja silloin viimein ymmärtää, että näin ei voi jatkua. Itse ymmärsin, että olen menettämässä oman lapseni, jos jatkan tuota suhdetta. Silti lähteminen oli hyvin vaikeaa ja sain onneksi ulkopuolista apua. Toiselle herätys voi olla, että huomaa olevansa itsetuhoinen. Mikään tai kukaan ei ole sen arvoinen, että menettäisi oman elämänsä. Ei yksikään ihminen. Joillekin avunhuuto on ollut heidän oma masentumisensa tai sairastumisensa muutoin henkisesti. Heidän psyykensä kertoo, että enää ei voi jatkua näin. 

Apua on tarjolla, jos sitä haluaa ja pystyy pyytämään. Joitakin voi auttaa, jos kuulee muiden samassa tilanteessa olevien tarinoita ja keinoja selviytyä. Minulle tämä on ollut tärkeä apu ja haluan myös antaa tätä vertaistukea muille, jotka ehkä ovat akuutisti vielä tuollaisessa suhteessa. Jollekin voi olla juuri se elintärkeä apu kuulla, ettei ole yksin tilanteessa. Että toisetkin ovat lähteneet ja selvinneet. Joillekin terapia ja väkisin suhteesta poisrepäisy auttaa. Hyvä ystävä voi saada ymmärtämään, että suhde on tuhoista. Tärkeintä on kurottaa kohti apua ja ymmärtää, että tilanteen on muututtava.

Alistava suhde jättää aina jälkensä, mutta siitä voi selvitä.

Sinäkin voit selviytyä. Pyydä apua, sitä on kyllä tarjolla.

 

Katso lisätietoa: Narsistien uhrien tuki ry

Lue myös tekstini siitä, miten lapsuudessa koettu riittämättömyyden tunne voi ajaa aikuisiässä alistavaan suhteeseen.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kommentit (5)

Vierailija

Huhhuh, en ymmärrä miten tekstistä tuollaisen kuvan olisi voinut saada! Kamala kommentti tällaiseen asiaan! Onneksi Suomessa on mahdollista saada apua, kun haluaa vapautua narsistisesta suhteesta ja onneksi näistä asioista nykyisin puhutaan. Kiitos Helkalle, että jaoit kokemuksesi. Se varmasti tsemppaa muita!

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Kiitos sinulle. Julkaisin tuon kommentin ihan sen takia, että tehdään näkyväksi sitä, että joko a)ei ole mitään hajua, mistä puhuu tai b)on itse se suhteen alistaja-osapuoli ja koettaa puolustella käytöstään.

Jos itse ei ole elänyt samankaltaisessa tilanteessa, ei voi ymmärtää, miten rankaksi toisen kontrolloiminen menee. Kommentti huokuu joko todella tietämättömyyttä tai sitten melko suoraa ylenkatsetta toisten hätään.

Terveisin, Etä-äiti

Vierailija

Just näin. Itse olen joutunut alisteisessa suhteessa valvomaan öitä, monestakin syystä. On myös "juteltu" eli mua sadistisesti valvotettiin, kun haluttiin vastaus, jota loppuviimein ei saanut, kun toistuvasti sanoin, niin kuin asia oli. Keskustelua ei ole se, että yöllä kiusataan eikä anneta nukkua, kun väkisin halutaan saada toinen sanomaan jotakin, mikä ei pidä paikkaansa, että saisi sen jälkeen nukkua.

Pelastunut

"Jos ei ole valmis muutoksiin/kompromisseihin parisuhteessa, niin kannattaa unohtaa koko juttu." Minä yritin, mutta mikään ei riittänyt. Eikä narsisti pahemmin itse tee kompromissejä. Olisikin vain ollut voimaa lähteä ja unohtaa koko juttu! Mutta minä jäin ja kärsin. Ja kun ulkopuolisen puuttumisen jälkeen vihdoinkin pakenin ja jätin pahan taakseni, se vaikutti elämääni silti vielä pitkän aikaa. Olin ahdistunut pitkään ja se sama ahdistus palaa mieleen, kun lukee tuollaista palautetta, jota sait kirjoitukseesi. Kolikolla on todellakin kaksi puolta, mutta narsistisessa parisuhteessa se toinen puoli on aina alaspäin.

SamaNainen

Ei tätä tiedä kun sen eläneenä. Eihän tähän elämään kukaan lähde jos tietäisi jo alkuunsa mitä elämä on. Aluksihan se on vaan pelkkää unelmaa ja sitä et sua pidetään kun prinsessaa. Sitten ku tämä ihminen huomaa et olet sen vallassa sitten se alkaa. Ensin henkisenä sitten fyysisenä. Sitten ku lähdet soitetaan itku puhelu et rakastan sua ja tule rakas takasin ja taas on ihanaa ja tämä ihminen saa sut unohtamaan kaiken pahan ja taas hengität helpommin niin sitten se alkaa ja tuntuu et sä tukehdut ja happi loppuu. Multa on viety puhelin, hajoitettu yks puhelin jota ei koskaan korvattu, olen nukkunut lattialla vaan koska sanoin vastaan ihmiselle, mut on pahoinpidelty useaan otteesseen, en syöny melkein viikkoon ku en vaan uskaltanu. Ja en tästä hullusta koskaan eroon pääse kun meillä on yhteinen lapsi. Mutta pitää sanoa et ilman häntä on helpompi hengittää.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Se rikkoi minulta ihanan suhteen.

Se vei minulta lapseni.

Se vei minulta itsetuntoni.

Se vei minulta terveyteni.

Se sai minut säikyksi.

pelokkaaksi.

Itkin, pelkäsin, ahdistuin.

Halusin kaiken loppuvan.

Mutta se ei loppunut. Ei moneen vuoteen.

Se on se ainut asia, mitä kadun elämässäni.

Se suhde.

 

Lapseni muutti isälleen

Poikani halusi muuttaa isänsä luokse.

Olin elänyt kaksi vuotta helvetillisessä suhteessa. Lapseni näki sen. Näki ahdistukseni, näki juomiseni, ahdinkoni ja masennukseni. Ja hän pelkäsi. Pelkäsi, millaista kotona olisi.

Isän luona oli parempi.

Se suhde rikkoi suhteeni lapseeni.

Se suhde rikkoi suhteeni lapseeni. Voiko mitään oikeasti katua enempää?

Palasimme toki takaisin vuoroviikkoiseen asumiseen, kun pääsin eroon tuosta myrkyllisestä suhteesta. Mutta silloin isä ja poika olivat se kaksikko, joka äiti ja poika oli ennen ollut. Sen tajuaminen on ollut tuskallisin asia elämässäni, ehdottomasti ja ilman epäilyksen häivääkään. 

Nyt olen etä-äiti. Vaikka minulle se on varmasti helpompaa kuin monelle muulle, on se silti todella vaikeaa. Nuo kaksi vuotta elämässäni muuttivat ihan kaiken. Kenties poikani ja minä voimme kunnolla käsitellä tapahtunutta vasta, kun hän on aikuinen. Niin traumaattista se varmasti on meille molemmille ollut.

Olen ikionnellinen, että hänen on hyvä isänsä luona. Olisi tuhat kertaa vielä vaikeampaa, jos joutuisin huolestumaan ja huolehtimaan, miten poikani voi, siellä jossain, muualla kuin luonani.

 

Mielenterveys järkkyi

Minulla on taipumusta masennukseen. Ei ollut ihmekään, että masennuin vakavasti tuon suhteen aikana ja sen jälkeen. Pelko, ahdistus ja suru olivat niin käsinkosketeltavan arkipäiväistä, ettei mieleni jaksanut sitä enää sairastumatta.

Eräänä päivänä halusin kaiken loppuvan. Onneksi ei loppunut. Tuo hetki oli se, joka herätti minut viimein todellisuuteen. Elämä on kuitenkin elämisen arvoista. Ei kukaan ole sen arvoinen, että kannattaisi takiaan sitä lopettaa.

Traumatisoiduin, joka vaikutti voimakkaasti seuraaviin vuosiini. Jätin käsittelemättä tämän tapahtuneen, koska terapia alkoi liian aikaisin, liian lähellä tuota suhdetta. Kun olisin ollut valmis sitä käsittelemään, olin jo unohtanut koko asian.

Se maksoi minun suhteeni kuopukseni isään.

Mutta mieleni ei ollut unohtanut. Muistot ja traumat nostivat päätänsä silloin kuin niitä vähiten odotti. Asiat on pakko käsitellä mielessään, jotta niistä pääsee eroon ja eteenpäin. Sen opin, kantapään kautta. Se maksoi minun suhteeni kuopukseni isään.

Itsetunto oli aivan nollissa. Pelkäsin kaikkea, pienintäkin ääntä, vähäisintäkin rapsahdusta, äkkinäisiä liikkeitä. Edelleen olen äärimmäisen säikky ja pelkään, että teen jotain väärin. Se vaikuttaa käyttäytymiseeni yhä vain. On vielä pitkä matka siihen, että luottaisin täysin itseeni ja siihen, kuka olen.

 

Epävarmuus

Nykyinen kumppanini kysyi kerran, miksi olen koko ajan niin huolissani siitä, viihtyykö hän, onko hänellä kivaa kanssani, miksi olen niin epävarma.

No, siksi. Kun lyötiin lyttyyn, syyllistettiin, tukahdutettiin koko minuus. Siitä on äärimmäisen vaikea päästä eroon. Suhde kesti kaksi vuotta mutta tervehtyminen siitä kenties vie kaksikymmentä.

Voidaanko minua oikeasti rakastaa minuna, Helkana, ihan vain tällaisena, epätäydellisenä ja epävalmiina mutta minuna?

Epävarmuus siitä, onko riittävästi sellaisena kuin olen. Voidaanko minua oikeasti rakastaa minuna, Helkana, ihan vain tällaisena, epätäydellisenä ja epävalmiina mutta minuna?

 

Minä pääsin irti, mutta sillä oli hintansa

Hinta, minkä maksoin tästä erehdyksestä, oli iso. Isompi kuin monella muulla, pienempi kuin joillakin.

Opin paljon. En enää ikinä tee samanlaista virhettä. Hintaa maksan edelleen. Summa on vähentynyt, mutta ei ole vielä nollassa.

Kaikki eivät pääse irti narsistisesta suhteesta. Kehtotan kuitenkin vakavasti miettimään, onko se sen arvoista. Jäädä siihen.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

Kommentit (7)

Vierailija

Se ei ole sen arvoista, mutta siitä on niin helv**in vaikea päästä irti.

Olen kokenut saman, ja onneksi, voi onneksi ei ollut lasta vielä silloin. Vain minä menin rikki, pienen pieniksi sirpaleiksi. Olin myös äärimmäisen lähellä lopettaa kaiken, mutta onneksi tulin järkiini. Aika parantaa, mutta tuskallisen hitaasti. Vieläkin näen tuon ihmisen kaikissa saman oloisissa miehissä, mutta huomaan etten enää säiky niin paljon. En tiedä tulenko enää koskaan ehjäksi, mutta parhaani teen ja sen on riitettävä.

Tsemppiä sinulle! <3

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Kiitos paljon <3 

Minä myös huomaan tuon saman, että samanoloiset miehet saavat välittömän reaktion aikaan.

Paraneminen vie aikaa. Usko on kova, että silti vielä joskus on ihan terve!

Jaksamista sinullekin.

Terveisin, Etä-äiti

Vierailija

Silläkin uhalla että minut lynkataan kirjoitan tämän. Tai no paskat, varmaa se on. Linkkasit tuolta mufasoiden facebook-ryhmästä tämän enkä muuta sinulta ole lukenut ja näin varmasti on monen viimeaikaisen lukijan laita joten keskittynen vain tähän postaukseen.

Tykkään ajatella asioilla olevan aina kolme puolta: kahden osapuolen ja totuus. Tässä on pakko ajatella myös sitä toista osapuolta ja pakottaa näkemään asiaa myös sieltä suunnalta jotta ei kaikki uppoaisi ilman pientä pureskelua.

Tiedän mitä masennus on minussa, tiedän mitä ja miltä se näyttää toisessa ja tiedän miltä toisen masennus tuntuu minussa. Se on hirveää, siinä tuntee olonsa turhaksi ja mitättömäksi, ei miksikään. Rakas, miksi sinulle ei kelpaa mikään. Miksi taas yritit tappaa itsesi. Miksi kaikki mitä sanon on väärin. Miksi taas huudat minulle. Miksi hermostut lapsellemme noin pienestä. Miksi on kysymys jota toisinaan miettii aivan liian pitkään vaikka tietää vastauksen: se vain on koska masennus ja ahdistus. Vastaus joka ei tyydytä yhtäkään osapuolta eikä muuta mitään paremmaksi.

On helppo ymmärtää jos ero tapahtuu tuossa tilanteessa ja on myös helppo ymmärtää miksi molemmilla osapuolilla on hyvin erilainen kuva tilanteesta jossa ero on tapahtunut. Kuten myös siitä mitä on sanottu ja tehty.

Tältä minusta tuntuu tämän postauksen jälkeen.

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Itse taisit sanoa sen tärkeimmän, et ole muita tekstejäni lukenut, tai tiedä mitä tuossa tapahtui. Ymmärrän, ettei voi purematta niellä, että kaikillahan se narsisti on ollut. Mutta joillakin on.

Masennuksesta ei tässä ole kysymys ollut, edellisestä masennuksestani oli tuolloin ollut jo monta vuotta. Ja jos olisit tosiaan lukenut enemmän tekstejäni, tietäisit ehkä paremmin, en tietenkään sano, että luepa 400 tekstiäni niin tietäisit paremmin. Mutta sitten miksi kommentoida yhden tekstin perusteella, jos ei tiedä taustoja? 

Tietenkin tilanteen tiedän vain minä ihan kokonaan, mutta silti. Tässä esim lisää suhteestani: https://www.vauva.fi/blogit/eta-aiti/lopulta-en-saanut-edes-nukahtaa-ilm...

Masennus aiheuttaa paljon, sen tiedän, itse kolme kertaa keskivaikean kokeneena, mutta on väärin vedota siihenkään, ettei tuo totta ole, masennus puhuu. Joskus on niin, ei aina.

Ehkä kommentoinnilla on enemmän pohjaa, jos tietää asioista enemmän :)

Terveisin, Etä-äiti

Feeniks

Ei ole kyse masennuksesta, vaan siitä mihin narsisti kykenee. Ilmeisesti sinulla ei ole narsisteista kokemusta ja peilaat tätä tekstiä ihan johonkin muuhun asiaan? Esim. kirjasta "Sata tapaa tappaa sielu" löytyy enemmänkin kokemuksia mitä narsisti saa aikaan ja mihin sellainen kykenee. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olimme perhe. Mies, minä ja kaksi tyttöämme; pikkuinen ja isosisko. Olimme naimisissa 12 vuotta ja elimme näennäisesti tavallista perhe-elämää, jollaista olin aina toivonutkin. Mutta kaikki ei ollut hyvin.

Ei ollenkaan.

Avioliittoamme varjostivat äärimmäinen mustasukkaisuus, sairaalloinen kontrollointi ja syyttely, vaikka kenellekään ei saanutkaan puhua vaikeuksistamme. Kulissi oli pidettävä hyvänä. Ja aina uudelleen ja uudelleen silti uskoin, että tässä oli onni, tässä oli aito elämä, kaikki muuttuisi hyväksi. Uskoin ja luotin. Mies oli ihana ja hyvä. Kaikki muuttuisi vielä.

Elämämme herrana hallitsi sairaus. Sairaus nimeltä narsismi.

Elämämme herrana hallitsi sairaus. Sairaus nimeltä narsismi.

Tämä herra kontrolloi kaikkea. Mies haukkui kaikki läheiseni; osansa saivat ystäväni, perheeni, sukulaiseni, jopa työkaverini ja hänen omat sukulaisensakin. Vika oli aina kaikissa muissa mutta ei hänessä. Ei ikinä hänessä. Hän oli täydellinen, hän oli ihana. Ei meidän luona edes käynyt loppujen lopuksi ketään. Ei kukaan uskaltanut. Ei kukaan jaksanut kuunnella herramme puhetta. Minusta tuli sisäänpäinkääntynyt, hiljainen ja  säikky. Kuin simpukka kuoressaan, joka oli tiukasti kiinni ja ei näyttänyt ulospäin helmeä, joka oli sisällään.

Oma persoonani hävisi ja muuttui, kun kaikki liittyi aina häneen. Mieheen ja hänen narsismiinsa. Hän syytti minua pettämisestä ja kaikesta mahdollisesta, mistä ihmistä voi ylipäätään edes syyttää. Minun ei auttanut huutaa, ei selitellä, ei ottaa vastaan haukkuja hiljaa. Kaikki oli aina kamalan huonosti, minä olin aina kamala. Tein kaiken aina väärin. Kaikki vaikeudet olivat minun syytäni. Mies käyttäytyi huonosti, koska minä olin niin huono. Ansaitsin kaiken tämän. Minun puhelimeni tutkittiin, viestini luettiin ja minua syytettiin.

Lopulta en jaksanut enää. Yritin miettiä, miten tästä pääsisi pois. Halusin, että tämä kaikki loppuisi. Että saisin rauhan. Muutin pois. Mutta rauhaa ei tullut. Ei pitkään aikaan.

Alkoi elämäni kamalin helvetti.

Alkoi elämäni kauhein helvetti.

Yhtenä päivänä huomasin, että mies oli lähtenyt ja ottanut tyttömme mukaansa. Hän soitti minulle autosta, tyttömme istuivat takapenkillä. Hän haukkui minua huoraksi ja äpäräksi, siinä tyttöjemme kuullen. Hän uhkasi ajaa auton veteen, tappaa minun perheeni, minun tyttöni. Koska olin muuttanut pois, hän tappaisi heidät. Tyttöjen kuolema olisi minun syytäni. Tuijotin luuria. Pelästyin ja soitin poliisille, mutta poliisi ei uskonut minua, ei halunnut tehdä mitään. Huusin puhelimeen, koska olin kauhuissani: pelastakaa lapseni!  

Viimein mies löydettiinkin ja juoksin tyttöjeni luokse. Halasin heitä, tuntui etten halunnut päästää enää ikinä irti. Mies katsoi minua vierestä,haukkui minua juopoksi ja ei halunnut antaa lapsiani minulle.

Myöhemmin istuimme sosiaalitoimiston huoneessa. Mieheni selitti tädille, että meillä oli ollut pientä riitaa, mutta hyvin kaikki oli. Hänen äänensä oli miellyttävä ja imelä. Istuin tuolilla tuossa huoneessa ja tuntui, että katselin koko tilannetta jostain kaukaa, jostain muualta. En saanut sanottua mitään. Kaikki tuntui jotenkin absurdille. En ymmärtänyt, miten elämäni oli muuttunut tällaiseksi. Miten olin joutunut tänne, selittämään elämästäni ja sen ongelmista vieraalle tädille. Täti katsoi ymmärtävästi, silmät olivat ystävälliset.

Mies lähti pois ja minä jäin istumaan, tuohon huoneeseen sen tädin kanssa. Täti katsoi minua ja sanoi, että nyt saa puhua rauhassa, nyt on turvallista sanoa ne sanat, jotka polttelivat sisälläni. Purskahdin itkuun, selitin ja itkin, itkin ja selitin. Täti lupasi auttaa, kyllä se uusi kotikin löytyisi vielä. Eihän tällainen voisi jatkua.

Ehkä kaikki järjestyisikin. Mies oli tuon tapaamisen jälkeen yllättävän mukava. Sovittiin järjestelyistä. Tuntui hyvälle. Nuorempi tyttö tulisi minun kotiini ja isosisko jäisi asumaan isin kanssa, siellä olisi enemmän tilaa, lemmikit ja kaveritkin lähempänä. Voisin ottaa hänet luokseni aina, kun työt sen sallisi. Isosisko olikin luonani pari yötä ja toivoin, että nyt kaikki alkaisi helpottamaan.

En saisi soitella heille, tyttöä ahdisti.

Yhtäkkiä kaikki muuttui. Isosisko ei halunnut enää tulla luokseni ja ei vastannut minulle, kun kysyin, mikä oli vialla. Mies sanoi, etten saisi soitella heille, tyttöä ahdisti, enkö sitä huomannut. Miksi olin niin itsekäs. Anna tytön olla rauhassa, soitot vain sekoittivat tämän mieltä lisää. Seisoin kotonani surullisena, halusin nähdä tyttöäni, eikö kukaan ymmärtänyt sitä? Ikävä kalvoi sydäntäni.

Tädit sieltä toimistolta tulivat käymään luonani. Kysyivät ja katselivat. He kyselivät ihan ihmeellisiä kysymyksiä. Joinko liikaa? Mikä suhde minulla oli alkoholiin? Katselin heitä ihmeissäni. Vastasin kummissani ja pahaa aavistamatta,  ihan vähän vain join joskus, ruuan kanssa, ehkä saunan yhteydessä. Olisi pitänyt jo ymmärtää, että jokin oli pahasti vialla. Mutten ymmärtänyt.

En vielä. Mutta tulisin ymmärtämään. Hyvin pian.

Nyt oli jokin kammottavalla tavalla vialla.

Jälleen tuli tapaaminen, se sosiaalitoimiston huone alkoi käydä tutuksi. Ja jälleen mies puhui kauniisti tädeille. He nyökyttelivät. Hyvältä isältähän tämä vaikuttaa. Minua he katsoivat oudosti ja sydäntäni kylmäsi. Nyt oli jokin kammottavalla tavalla vialla. Ja mies kertoi tädeille, kuinka olin pahoinpidellyt lapsiani avioliittomme aikana, miten join aina liikaa. Hän katsoi minua jäätävällä katseellaan ja sanoi: “Jatkanko vielä, vai joko tulet kotiin?” Minusta piti tehdä rikosilmoitus, täti sanoi. Nämä olivat vakavia syytöksiä, kai sen ymmärrsin?

Helvetti vain paheni.  Minusta tehtiin useita rikosilmoituksia: minä olin pahoinpidellyt lapsiamme, käytössäni oli huumeita ja alkoholia, oli paljon eri miehiä ja holtitonta käyttäytymistä. Ja ne tädit uskoivat. Taisi uskoa koko maailma. Miehen rakentaman tarinan verkkoihin jäivät kaikki kiinni ja hän kiristi narut heidän ympärillään. Minä jäin ulkopuolelle.

En nähnyt lastani, minun ikiomaa tyttöäni. Tein kaikkeni, että tilanne selviäisi. Kävin pissaamassa tikkuihinkin, annoin näytteitä näytteiden perään. Näettehän, ei mikään ole huonosti, olen kunnollinen äiti, uskokaa nyt!  Saanko nyt nähdä tyttöäni? Mitähän sairaanhoitajakin ajatteli minusta? Katsoikohan hän minua ja ajatteli:  taas näitä, miten näistä äideistä tuleekin näin vastuuttomia, näin holtittomia?

Minut oli imaistu johonkin sekopäiseen ja tuskalliseen leikkiin, joka oli kuitenkin hirvittävän totta. Se leikki oli minun elämäni. Minun lapseni. Minun äitiyteni. En saanut apua mistään. Kaikki uskoivat miestä. Täydellistä ja ihanaa miestä. Osa ystävistänikin uskoivat häntä. Minussa oli vika, minä olin se kamala.

Ja isosisko meni pois, pois miehen verkkoihin. Minun oma esikoiseni. Mitä minulle jäi? Kuka minua uskoo enää? Itketti tyttöni puolesta. Omasta puolestani en enää edes jaksanut itkeä. Kyyneleet olivat jo loppuneet, olin käyttänyt ne jo varmaankin loppuun.

Mutta kaikki vain jatkui, entistä kamalampana. Sain mieheltä viestejä, joissa haukuttiin ja uhkailtiin minua. Hän seurasi minua minne kuljinkin. Ei välittänyt edes lähestymiskiellosta, joka minun oli ollut pakko tehdä. Hän sai tuomion  lähestymiskiellon rikkomisesta, vahingonteosta sekä vainoamisesta. Ei hän siitä välittänyt. Hänestä oli tullut hirviö, joka jatkoi kulkuaan säälimättömisti kohti päämääränsä toteuttamista: elämäni pilaamista.

Minä jatkoin sinnikkäästi tädeille puhumista, vaatimista ja heihin vetoamista. Voimaa minulle tähän antoi pikkuiseni, jolla oli ikävä siskoaan. Isää pikkuisella ei enää ollut. Oli vain isän varjo, joka seurasi ja uhkaili meitä. Pikkuinen näki, miten äiti pelkäsi, näki miten äidin elämä oli jatkuvaa pelkoa ja surua. Mitähän pikkuinen tästä kaikesta ajatteli? Miten kaikki häneen vaikutti?

Lopulta tädit suostuivat siihen, että pikkuinen näkisi siskoaan pienessä huoneessa. Minä en huoneeseen päässyt, isompi tyttö kuulemma ahdistuisi siitä. Ja siinä huoneessa pikkuinen kuuli isommalta, miten äiti on kamala, äiti on pilannut heidän elämänsä. Oliko kumma, että pikkuinen meni ihan sekaisin? Tämä pieni, ihana ihminen oli kuitenkin syy siihen, että selvisin tuosta kaikesta. Hän piti minut elämässä kiinni. Heikosti, mutta kiinni kuitenkin.

Ahdistuneena, lyötynä ja peloissani tein virheen.

Ahdistuneena, lyötynä ja peloissani tein virheen. Luotin uuteen mieheen. Halusin turvaa. Halusin rakkautta. Kävi ilmi, että tämä uusi mies käytti lääkkeitä ja huumeita. Elämääni astui väkivallan pelko, kun mies lääkehuuruissaan uhkaili minua. Pelko oli elämässäni joka päivä. Minua haukuttiin niistä teoista, mitä tämä toinen teki. Pettämisestä, juomisesta, huumeista ja alkoholista. Mies haukkui jopa omaa pikkuistani äpäräksi. Että minä olin pettänyt edellistä miestäni ja saanut tämän äpärälapsen. Mikään ei tuntunut riittävän hänelle, hän keksi pahempia ja pahempia solvauksia.

Myös edellinen mieheni sai tästä vettä myllyynsä. Nythän minua voi haukkua vielä lisää. Vaaransin lapseni elämän, vein pikkuiseni vaarojen maailmaan, huumeiden maailmaan. Lisää lastensuojeluilmoituksia. Lisää syytöksiä, nyt kahdelta mieheltä. Lisää haukkumista.

Ja silti, kaiken tämän keskellä ex-mieheni vieläkin vaati minua tulemaan takaisin. Tappaisin hänet, jos en tulisi takaisin. Hän ei selviäisi. “Älä jätä”, kuulin joka päivä. “Tule takaisin, tarvitsen sinua.”

Minun onnekseni pieni ihmisten joukko alkoi näkemään miehen tarinan taakse. Isosiskon opettajakin sai kokea miehen vainon, erovaatimukset ja valheet. Opettaja näki, miten tyttö voi huonosti. Miten mies vaikutti meidän kaikkien elämäämme. Ja sitten, viimein poliisikin tajusi. Jotain oli vialla. Ja pahasti.  

Luojan kiitos en enää kuunnellut herraa, en kuunnellut miestä, joka puhui tuon herran äänellä. Ja siitä seurasi lisää lastensuojeluilmoituksia, uhkailuja, selvittelyjä ja selvityksiä.

Sitten tuli stoppi. En jaksaisi tätä lisää enää, en enää yhtään. En kumpaakaan miestä. Sanoin tädeille, että tämän oli loputtava. Loputtava vaikka sitten niin, että lapseni haettaisiin minulta pois. Jos ette usko minua, hakekaa hänet sitten pois. En jaksa enää. Ja tämän he uskoivat, viimeinkin. He näkivät, että pikkuisella oli hyvä äitinsä kanssa. Olin hyvä äiti.

Vanhempi tyttö vihaa äitiään.

Alkoivat huoltajuuskiistat, joissa minua auttoivat asianajaja ja uudet tädit, jotka eivät olleet miehen lumoissa. Päätös tuli ja pikkuinen jäisi minulle. Isosisko jäisi miehelle. Perusteluina tähän oli, etteivät vanhemmat osaa enää edes keskustella keskenään. Vanhempi tyttö vihaa äitiään. Ei halua äitiä. Ei voida pakottaa asumaan äidin luona. 15-vuotias tyttö halusi unohtaa äidin. Isä ei isosiskoa tuonut enää edes valvottuihin tapaamisiimme.

Äiti erotettiin lapsestaan. Minut erotettiin minun esikoisestani. En ole hänelle edes etä-äiti. En saa nähdä häntä, olla hänelle äitinä. Mutta sydämessäni hän on aina minun oma rakas esikoiseni. 

En ole lastani neljään vuoteen tavannut eikä pikkuinen isosiskoaan. Ikävämme on suunnaton.  Yritän ajatella, ettei isompi nyt vielä ole valmis minua näkemään. Toivon, että hän tietää, miten äiti rakastaa tätä kamalasti. Että hän tietää äidin olevan vielä olemassa. Että hän vielä joskus tulee ovelleni ja sanoo minulle “äiti”. Että hän tietää, että minulla oli vain huonoja vaihtoehtoja. Että valitsin niistä sen pienimmän pahan. Että hän on kaikkeni pikkuisen kanssa.

En enää ikinä halua joutua tuollaiseen helvettiin. En enää ikinä antaudu tuollaiseen ahdistuksen verkkoon. Tuollaisen narsismin herran vietäväksi. Nykyään saan olla oma itseni. Vikoineni ja puutteineni, mutta täydellisesti vain minä. Saan olla turvassa ja olen aidosti rakastettu. Simpukka on auennut ihan vähäisen jo. Arvet jäävät mutta elämä jatkuu. Olen haavoittunut, mutta vahvempi. Minua rakastetaan ja minä rakastan.

Elämä jatkuu.  Minä jaksan jatkaa.

***********************

Lue: Miksi narsistin otteesta on niin vaikea päästä?

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuvituskuva: Pixabay

Kommentit (8)

Vierailija

Tosi surullinen tarina. Olet joutunut kestämään paljon. Tyttösi on jo sen ikäinen, että voit ottaa kyllä yhteyttä. Vie kirje hänelle tms. Pyydä anteeksi ja selitä miksi ihan alunperin jätit hänet isälleen. Vaikka itse olisi halunnut jäädä, niin sinun olisi kuulunut pitää hänestä kiinni. Lapsen on mahdoton uskoa rakkauteen, jos vanhempi jättää. Mutta viimeistään nyt. Tee selväksi että olet katunut ja ikävöinyt joka ikinen päivä. Ja että hön on maailman hienoin tyttö! Ja että olet aina hänen äitinsä ja hän on aina sinun lapsesi. Älä syyllistä isää, koska siihen usköminen voi olla liian pelottavaa. Muuten hänellä ei ole ketään. Paljon tsemppiä! Halusin vain rohkaista sinua ottamaan tyttäresi ja sinun välit omiin käsiisi. Älä pelkää. Hän kaipaa äitinsä rakkautta joka päivä, mutta ei osaa käsitellä ristiriitaisia tunteitaan, koska kukaan ei ole opettanut ja ollut tukena sen ikävän kanssa. Voimia!!!

Vierailija

Kyllä esikoisesi ikä on jo sellainen että lähestyisin varovasti just vaikka kirjeellä ja selittäisin. Tosi raskas matka ollut sinulla kuljettavana. Toivottavasti tytön kanssa saisitte välit kuntoon <3.

Vierailija

Tsemppiä! Tilanne on kuin omasta elämästä, paitsi että olin itse se lapsi. Onneksi isäni ei saanut minua manipuloitua, vaikka yritys oli kova kun vanhempani erosivat kun olin himppua vaille 12-vuotias. Katkaisin välit isääni hiljattain, kun hän jatkaa samaa kiusaa uudelle vaimolleen, jonka kanssa hänellä myös on lapsi. Äitini kanssa olemme erottamattomat <3

Uhkailujen alla

Luoja miten pelkään että itselläni on sama edessä... Narsisti-ex on kietonut lastensuojelun ja perheneuvolan tädit pikkusormensa ympäri. Luultavasti lastenvalvojanaisenkin kun tapaamiset sinne tulee vain exän kautta. Mistähän saisi puolueetonta apua??

Vierailija

Samaa pelkoa täälläkin...Ja samat syytkin..plus tusina sit muutakin, mut tämä et viranomaisetkin aina tuntuu uskovan sitä toista puolta...on pelottavaa ja jäätävää...:( Mun exä sai minun sopiman ajan lastenvalvojalle peruttua, vedoten ns. tärkeään työhönsä ja hankaluuteen järjestää aikaa...meni läpi(miehellä oli 2kk aikaa säätää töitään)...Mulle mies ilmoitti et aika peruttu, lastenvalvoja käski kertoa..???? No soitin Lastenvalvojalle...No ei mun kuulema kannata yksin mennä sinne, annetaa uudella jalla mahdollisuus viel...Ja uus aika hamassa helvetissä....Ja tää nyt oli ihan todella pientä, kaiken muun ohella....:/ Voimia sinulle kansssa <3

Vierailija

Kiitos! Ei tule uutta lastenvalvoja aikaa, vaan menemme tod. näk. follo-sovitteluun. Siellä on asiantuntija ja tuomari ja voidaan yrittää. sopia. Hyvin skeptisesti suhtaudun. Ex ei halua mitään, mutta vastustaa kaikkea mitä minä haluan tai olen viimeisen viiden vuoden aikana halunnut (esim. olen päättänyt lasten harrastuksista lasta kunnellen). Hän on läheisriippuvainen ja mä lakkasin olemasta hänen hyvänolon lähteensä, niin pistää kapuloita rattaisiin. Läheisriippuvainen on sellainen piilonarsisti (ns. ohutnahkainen narsisti), mut nyt on tullut kyllä ihan näkyväksi.

Vierailija

Surullista, toivottavasti äiti ja tytär ja sisarukset saavat välinsä uudelleen kuntoon. Niin pystyin eläytymään tuohon, kun itselleni oli vähällä käydä samoin. Exä sai uuden vaimonsa kanssa yhteistuumin valehtelemalla vuoroviikot pois, mutta sekään ei riittänyt, yritti estää tapaamiset kokonaan ja samaan aikaan lapsia kiusattiin ja lapsille mustamaalattiin minua oikein urakalla. Onneksi lapsiin on ollut koko ajan läheiset välit ja kaikille viranomaisille höpöjutut ei mennyt läpi. Aina äiti.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017