Kirjoitukset avainsanalla erovanhemmuus

Eroperheen lapselle muutokset tuntuvat erityisen vaikeille. Kuva: Terhi Koivisto

Tänään kaikki oli ihan väärin. Oli tyhmää, että äiti vei päiväkotiin. Oli tyhmää, että on päiväkotia, olisi kivempi olla isin luona. Miksi isi ei tule hakemaan vaan äiti? Äiti on ihan tyhmä, isi on kivempi. Äiti, miksi te ette asu yhdessä? MILLOIN ISI TULEE!

Lapselleni iski tällä viikolla eroperheahdistus, ihan selvästi. Ahdistusta lisää vielä, että hänen kesälomansa loppui tällä viikolla, päiväkoti on vieras varahoidon takia ja loma-aikojen takia hän ei näe isäänsä kertaakaan tällä viikolla. Normaalisti meillä on yksi välipäivä joka viikko, jolloin lapsi näkee toistakin vanhempaansa, jottei ikävä kasva liian isoksi.

Samaan syssyyn hän ymmärsi, että tosiaan, isi ja äiti eivät asu yhdessä, enää ikinä.

Nyt tuli pienelle lapselle liian monta muutosta kerralla, joka varmasti laukaisi hänessä ahdistuksen. Samaan syssyyn hän juuri tänään ymmärsi, että tosiaan, isi ja äiti eivät asu yhdessä, enää ikinä. Hän ei voi nähdä meitä samaan aikaan. Hänen perheensä on mennyt rikki, eikä hänellä ole ollut mitään sanottavaa asiaan.

Lapsi joutuu joka viikko sopeutumaan siihen, että ei näe toista vanhempaansa.

Se on lapselle todella iso menetys ja kun pieni lapsi ymmärtää tämän ensimmäistä kertaa, on ahdinko lapsella varmasti valtava! Muistan, kuinka entisen puolisoni lapsi kysyi vihaisena isältään eräänä jouluna: MIKSI TE ETTE VOI ASUA YHDESSÄ ÄITIN KANSSA! Ei tarvitsisi päättää, kenen luona on joulun ajan. Ei lapsi haluaisi päättää, kumman luona asuu. Hän haluaisi varmasti molemmat.

On muistettava, että lapsellekin eroperheikävä on tosiasia. Jos vanhemmat ikävöivät lastaan, myös lapsi ikävöi vanhempaa, jonka luona hän ei juuri nyt ole. Ei ole itsestään selvää, että lapsi sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Ei saa ajatella, että siinähän ne lapset sivussa menevät, sopeutuvat varmasti.

Kun ikävä yllättää, on äärimmäisen tärkeää, että lapsi saa ikävöidä toista vanhempaansa. 

Lapsi tarvitsee aikaa ja lohtua sopeutuakseen ja kun ikävä yllättää, on äärimmäisen tärkeää, että lapsi saa ikävöidä toista vanhempaansa. Läsnäoleva vanhempi ei saa syyllistää tästä lasta tai sanoa, että miksi lapsi ei viihdy hänen luonaan. Lapsi ei eroa vanhemmistaan eron yhteydessä. Tätä olen yrittänyt itselleni sanoa uudelleen ja uudelleen. Lapselle hänen perheensä ovat omat vanhemmat, vaikka nämä eronneet ovatkin.

Olemme koettaneet muokata lapsemme tapaamisajat sellaisiksi, että hänen ikävänsä olisi mahdollisimman pieni. Sitä kuitenkin aina on. Pienetkin muutokset, kuten tämän viikon isipäivän poisjäänti, vaikuttavat häneen heti. Hän huomaa sen. Ikävä kasvaa liian isoksi.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu  

Lapsi on aina ihan innoissaan, kun näkee minua pitkästä aikaa. Se on sydämensulattavan ihanaa.

Silloin ikävä purkautuu kiukutteluna. Itse uuden työn juuri aloittaneena ja siitä väsyneenä koetin hokea itselleni aamulla: lapselle tämä kaikki on nyt vain liikaa. Omaa harmia koettaa peittää, jotta lapsella on tunne, että hänen ikävälleen annetaan tilaa. 

Lapsen surua on vaikea käsitellä. Se sattuu ja itkettää. Silloin tuntuu, että olisipa lapsella vielä se ydinperhe. Mutta ei ole ja meillä on kuitenkin kaikki hyvin. Kukapa ei haluaisi, että lapsi on onnellinen. Siksi hänen ikävänsä tuo surua omaankin sydämeen. Onneksi ikävä laantuu taas, kun isi tulee hakemaan.

Me emme asu enää yhdessä, mutta lapsella on kuitenkin oma perhe ja vanhemmat, jotka välittävät. Toivon, että hän saa tästä voimaa ikävän keskellä.

Terveisin, Helka

Facebookiin

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Panu Pälviä

Minusta tuntuu, että olen tällä hetkellä aika hukassa äitiyteni kanssa. Minulla on todella paljon tavoitteita tälle vuodelle, innostavia juttuja tiedossa ja haluan kehittää itseäni ammatillisesti. Yhtäkkiä heräsin kysymykseen: ajattelenko itseäni äitinä enää ollenkaan?

Ajattelenko itseäni äitinä enää ollenkaan?

Olen ollut niin kiireinen näiden juttujen kanssa, että huomasin tällä viikolla, kun lapseni eivät ole luonani, etten ole ajatellut heitä juuri ollenkaan. Tai, en yhtään. Eilen sain nuoremman pojan isältä viestin, että voisitko viedä ne kurasaappaat päiväkotiin, kun on aika märkää näillä talvikengillä pojan olla. Olin unohtanut koko kumpparit, kaiken keskellä.

Poika on kulkenut vesikelillä talvikengissä, ties minkä flunssan vielä ehkä saa märkien sukkien takia. Tuli todella outo fiilis: olenko hukannut äitiyden identiteettini täysin kaiken muun lomassa? Kun olen kamppaillut parisuhdeongelmien kanssa, elämänmuutoksen suunnittelussa ja ties missä, unohdinko, että minulla on lapsiakin?

Erovanhemmuudessa joutuu tekemään mielestäni yllättävän paljon ajattelutyötä sen suhteen, miten vanhemmuuttaan toteuttaa.

Erovanhemmuudessa muutenkin joutuu tekemään mielestäni yllättävän paljon ajattelutyötä sen suhteen, miten omaa vanhemmuuttaan toteuttaa. Onko yhteydessä lapseen, kun tämä on isänsä luona ja kun lapsi on minun luonani, kuinka läsnä osaankaan olla, unohtaako lapsi minut, kun on pitkiä aikoja isänsä kanssa ja niin edelleen. Ja nyt kun oma elämä menee kovaa vauhtia eteenpäin, kasvavat vanhemmuudenkin paineet ihan eri tavalla.

Minun arkeni on jonkun lapsuus on älyttömän hyvä sanonta. Minun elämäni nivoutuu lasteni elämään väkisinkin hyvin tiukasti. Millainen heidän lapsuutensa on minun kanssani, saanko unohtaa heidät tällä tavoin aika ajoin, olenko 50% äiti, kun olen vuoroviikkovanhempi vai 100-prosenttisesti äiti, vaikka en ole koko ajan lapseni kanssa ja välillä hän ei ole ajatuksissanikaan?

En halua olla puolittain mukana oleva äiti, vaikka olen etä- ja vuoroviikkoäiti.

Haluan tehdä ryhtiliikkeen, en halua olla puolittain mukana oleva äiti. Miten tämä onnistuu etä- ja vuoroviikkoäidiltä, onkin vaikeampi kysymys. Vanhempaa poikaa saatan tavata kerran kuukaudessa. Miten pystyisin parantamaan äiti-identiteettiäni hänen suhteensa? Entä nuoremman kanssa, kun isä on aktiivisesti mukana hänen elämässään ja en voi hänen viikoillaan sotkeentua heidän elämäänsä?

Hyvänen aika, onko tämä eroäitiys näin haastavaa?

Lue myös:
Lapseni tuntuu aika-ajoin jo vieraalta
Mitä on äitiys?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Olen vuoden kirjoittanut eroperheiden arjesta, ongelmista, erityispiirteistä, iloista ja suruista. Minähän juuri tiedän jo miten tämä kuvio toimii. Joka toinen vuosi sulle, joka toinen vuosi mulle. Monen monessa huoltajuuspaperissakin lukee juuri näin.

Reilua.

Se ei ole reilua silloin, kun minä haluaisin lapseni jouluksi kotiini niin paljon että tekisi mieli huutaa

Paitsi että ei ole. Se ei ole reilua silloin, kun minä haluaisin lapseni jouluksi kotiini niin paljon että tekisi mieli huutaa. Sain viime vuonna jo jatko- ja armonaikaa, kun olisi ollut isän vuoro olla lapsen kanssa jouluna, mutta hän pyysi, voisinko minä kuitenkin olla. No minähän olin. Kiitin häntä mielessäni. Ah, joulu on pelastettu.

Vietinkin sitten perhejoulun vailla vertaa. Kun oma perheeni ei vietä joulua, sain viimeinkin nauttia hetken siitä, että lapsi on lähellä ja perhettä ympärillä.

Nyt ei ole. Ei ole kumppania eivätkä lapset ole luonani. Jatkoaika on ohitse. Ja voi piip että tämä ahdistaa. Tekisi mieli olla välittämättä mistään reiluudesta ja hyvästä hengestä ja sopimuksista. Olla se maailman kiukkuisin eroäiti, joka sanoo, että lapsen paikka on äidin luona. Minä, joka sanon, että molemmat vanhemmat ovat tasavertaisia ja  lapsen on hyvä juuri molempien luona.

Liityn tuhansien erovanhempien joukkoon, jotka eivät saa viettää jouluaan, pyhäpäiviään ja tärkeitä hetkiään lastensa kanssa.

Paitsi nyt en halua sanoa, kun tämä tuska piinaa juuri minua. Liityn tuhansien erovanhempien joukkoon, jotka eivät saa viettää jouluaan, pyhäpäiviään ja tärkeitä hetkiään lastensa kanssa. Ei tässä oikeasti ole mitään kummallista.

Joka toinen erovanhempi on väistämättä tässä tilanteessa. En vain koskaan tiennyt, että tämä sattuu näin paljon. Nyt se on omalla kohdalla. Ensimmäistä kertaa. 

En ole mikään erityistapaus.

Onko minulla tästä lähtien vain joka toinen vuosi oikea joulu?

Onko joulu edes mikään joulu ilman omia rakkaimpia, omia lapsia? Tottuuko tähän ikinä? Vastauksia on niin monta kun on vanhempiakin. Monet eivät vuosienkaan jälkeen totu tällaiseen. Onko minulla tästä lähtien vain joka toinen vuosi oikea joulu?

Olen jo tottunut, ettei esikoinen ole jouluna luonani. Pitääkö nyt tottua siihenkin, että joka toinen vuosi ei ole kuopuskaan? Ja samaan aikaan jo tiedän, että pitää.

Lähestyvä joulu ja lapsen innostus kaikesta ovat katkeransuloisia. Haluan nauttia niistä hänen kanssaan ja riemuita lähestyvistä lahjoista ja joulupukista. Ja samaan aikaan tiedän, etten ole aattona jakamassa niitä asioita hänen kanssaan. Kun aattoilta saapuu, lapseni ovat muualla aukaisemassa lahjojaan ja syömässä herkkuja. En osaa yhtään sanoa, miltä silloin minusta tuntuu. Mutta luulen, että ihan tosi pahalle.

Olen surullinen.

Niin surullinen.

Perheeni on mennyt rikki. Se on korjattu sellaiseksi toisenlaiseksi. Eroperheeksi.

Erovanhempien joulut ovat joka toisessa kodissa vähän erilaisia kuin muilla vanhemmilla. Nyt myös minulla. Totuttava tähän kai vain on.

Lue myös: Etä-äidit kertovat tuntojaan lähenevästä joulusta

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (7)

Kolmen etä
1/7 | 

Ensimmäinen lapseton joulu sattuu eniten. Ja lasten ikä vaikuttaa myös. Pienempiä ikävoi pahimmin. Pääsin onneksi kummilapsen perheeseen ensimmäisenä lapsettomana jouluna ja se vähän helpotti. Ja sain surra myös rauhassa ystävien luona. Otan osaa tuskaasi. 5. edessä ja nyt odotan joulua ihan mielelläni. Saan rauhassa köllöttää ja nauttia joulusta muiden läheisten kanssa. Whatsappi varmaan laulaa mitä lapsille kuuluu. 27.12. Saan omat kultaiset luokseni.

Vierailija
2/7 | 

Tätä minäkin pelkäsin, kun sopimuksessa luki joka toinen joulu. Joulu on ollut aina itselleni juhlista tunteellisin ja nautinnollisin. Nyt ajattelin kauhulla tulevia lapsettomia jouluja. Tiesin lapsen isänkin ajattelevan samoin. Sitten kuitenki kuin itsestään, joulumme on muotoutuneet ihan eri tavalla. Vietämme joulun lapsen kanssa ensin luonani pukkeineen päivineen, sitten iskä hakee kullanmurun luokseen ja he viettävät saman yhdessä myös siellä. Pukille vain pitää muistaa vihjata, että ovat lapsen kanssa tavanneet jo vähän aiemminkin päivällä :D Tämä järjestely on osoittautunut meille hyväksi ja toimivaksi. Meillä ei kummallakaan jää yhtään joulua väliin lapsen kanssa :) Ja lapsi juhlii joulun oikein pitkän kaavan mukaan molemmissa paikoissa, molempien vanhempien kanssa (vaikkakin erikseen).

Pikkukiukku
4/7 | 

No voi herranjumala sentään. Minä olen eroperheen lapsista vanhin ja vietän kolmekymppisenä edelleen joka toisen joulun äidin kanssa ja joka toisen isän kanssa. Olen jo naimisissa ja vietän joulun erilläni puolisostani, koska vihaan joulua niin paljon ettei sen viettäminen erillään puolisostani merkitse minulle mitään (ja hän haluaa viettää joulun isänsä kanssa). Joka helkkarin vuosi sama show. Äiti ei mitenkään kestäisi muka vieläkään sitä ajatusta että joutuu viettämään joulun erillään lapsista, ja asiasta tapellaan ja uhriudutaan ja surraan joka vuosi. Hänen joulunsa onnistuminen on niin kiinni meidän läsnäolostamme, että vastuu siirtyy kokonaan meille! Vaikka isämme on meille tärkeä ihminen ja pitäisi mielestäni olla ihan normaalia ja sallittua että haluamme viettää joulun myös hänen kanssaan. Ja meillä pitäisi olla siihen myös oikeus. Rauhassa. Sen sijaan saamme jokainen tuntea jouluna syyllisyyttä siitä kun äitimme joutuu "kärsimään" yksinäisestä joulusta.

Vanhemmat ovat mielestäni kummallisia. Rakastavat muka lapsiaan niin paljon etteivät kestä olla ilman niitä, ja samalla siirtävät vastuun omasta onnellisuudestaan lasten niskaan. Mielestäni se ei ole rakkautta vaan itsekkyyttä. Toivoisin että vanhemmat lopettaisivat sanomasta "Olen niin surullinen kun joudun olemaan ilman sinua!" ja opettelisivat mieluummin sanomaan ja ajattelemaan vaikka "Olen niin onnellinen että sinulla on näin monta paikkaa ja ihmistä joiden kanssa olla onnellinen ja viettää joulua!" tai "Olen aikuinen ja osaan tehdä itseni onnelliseksi ilmankin että sinun tarvitsee olla paikalla tekemässä minut onnelliseksi".

Vastuu vanhempien onnellisuudesta tulee olla vanhemmilla itsellään. Ei ne lapset ole pyytäneet päästä syntymään tänne avioeroperheisiin.

Vierailija
5/7 | 

Hei, 

En halua neuvoa ketään, mutta kun itse aikoinaan erosimme, sovimme ex-mieheni kanssa, että vietämme kaikki joulut kuitenkin yhdessä lasten takia. Näin myös teimme, ja tämä perinne jatkuu yhä, vaikka lapset ovat jo yli kolmekymppisiä. Miksi eron pitäisi olla niin totaalinen? Eikö siihen voi tehdä pehmeätä laskua ja joustaa edes jouluna ja olla silloin kaikki yhdessä. Lapset tykkäsivät ja tykkäävät todella paljon yhteisistä jouluista ja tuntevat, että heillä on sittenkin perhe erosta huolimatta. Kannattaa kokeilla edes. Aina ei ole meilläkään mennyt hyvin, mutta sopimuksesta on pidetty kiinni. Alkuvuosina, kun välit olivat vielä tulehtuneet, saattoi olla ristiriitoja, mutta niistä selvittiin, ja vuosien päästä tulehtuneet välit tervehtyivät. Suosittelen kaikille tätä mallia. 

Vierailija

Miksi ihmeessä ihmisen joka on tullut petetyksi ja jätetyksi pitäisi mennä jouluna leikkimään kotia ihmisen kanssa jota vihaa eniten? Kyllä huomattavasti mieluummin vietän joka toisen joulun ilman lapsia, kuin yhdessä exän kanssa. Sitäpaitsi minulla on uusi kumppani, joka ei varmaankaan ajatuksesta ilahtuisi, että joulut vietettäisiin eroperheen kesken.

Vierailija
6/7 | 

Hei!
Minun erostani on jo pitkä aika, mutta muistan hyvin sen onnettoman hylätyn tyhjän joulun tunteen. Onneksi asiat muuttuu ajan kanssa. Nyt olen jo mummu ja lapsilleni ja lapsenlapsilleni on useampia koteja ja mummuloita. Meillä vietetään jouluaattoa päivää tai kahta aiemmin. Saan kaikki jälkikasvuni silloin koolle ja tuntuu ihan oikealta joululta, vaikka kalenteri näyttäisi mitä. Nykyisen mieheni kanssa joulun vietto jatkuu sitten rauhallisemmin oikeina pyhinä. Jouluun liittyy niin paljon kyläilyä, haudalla käyntiä, saunomista ym. että ollaan koettu tämä oikein hyväksi. Toivon, että löydätte itsellenne sopivan tavan viettää joulua ❤️
Tikinmaan mummu

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Kun nousin kymmenettä kertaa vessaan, mahan kouristellessa ja pahan olon vyöryessä yli vartaloni, en enää katsonut kelloa. Tiesin, että kohta lapsi heräisi. Lapsella oli ollut vatsatauti aiemmin viikolla. Kaikki perheissä elävät tietävät, että on aikamoista sattuman kauppaa, jos ei itsekin saa lapsen oksennustautia. Minä sain. Koko yö oli mennyt valvoessa kipeän vatsan kanssa.

Tällä viikolla olen lapseni kanssa, ja kuten aina, yksin. Kun hän aamulla kiipesi viereeni ja halasi ja oksennus meinasi purkautua suustani ryöppynä sängylle, huokaisin ja halasin takaisin. "Huomenta rakas."

Tästä tulisi pitkä päivä.

Eräs äitikaverini sanoi äitiyslomalla ollessaan, että vanhemmuudessa ei jaella mitään sairaslomia. Kun oli lapseton ja töissä, olihan se helppoa käpertyä sänkyyn sairastamaan, työt odottivat kyllä. Töistä riippuen suurin voimanponnistus saikulla oli saikkutodistuksen hakeminen; joka paikassa ei sitäkään heti vaadita.

Miten helppoa.

Tässä hommassa ei jaella sairaslomia. Vaikka perheessä olisikin kaksi aikuista, on toinen melko varmasti töissä, tai itsekin kipeänä. Ja lapsi on silti hoidettava. Olit kipeä tai et. Lapsi ei kysele, onko sinulla sairasloma päällä. Hän tarvitsee silti huolenpitoa, ruokaa, unta ja aikaasi.

Tänään laitoin epätoivoissani jo viestin lapseni isällekin. 

Kesällä tilanne meni ihan uusiin sfääreihin, kun olimme molemmat poikani kanssa vatsataudissa. Tuli useamman kuin kerran mieleen, että voi kun olisi joku, joka voisi hoitaa välillä lasta. Myönnän, tänään laitoin epätoivoissani jo viestin lapseni isällekin. Voi, kun voisit auttaa.

En voi olettaa, että toinen pääsee tilanteesta kuin tilanteesta hakemaan lapsemme, jos on minun vuoroni häntä hoitaa. Mutta kun kyyneleet valuvat samaa tahtia, kun maha möyrii kipeänä, toivoo edes jonkin pelastavan oljenkorren ojentuvan luokseni.

Joskus yksinolo iskee kovempaan kasvoihin kuin jollain toisella kertaa.

Joskus yksinolo iskee kovempaan kasvoihin kuin jollain toisella kertaa. Tällä kertaa se löi aika kiivaastikin. Mutta itkin itkuni, kuivasin kyyneleeni, raahauduin sohvalle ja katsoin, kun lapseni leikki leikkejään. Onkohan lapsilla jokin erityinen tuntosarvi, jolla tietää, että tänään ei kannata leikkiä liian rajusti tai vaatia liikoja?

Päivä meni kuitenkin ihan hyvin. Nyt illan saapuessa huokaan helpotuksesta.  Kyllä, onneksi lapsi menee nukkumaan. Pääsen käpertymään sänkyyni kipeän mahani kanssa ja pitämään huolta vain itsestäni. Kunpa saisin nukuttua tänä yönä. Huomenna on taas uusi päivä pitää huolta rakkaasta.

Me olemme arjen supersankareita, kuten Shitty is the new black -bloggari kirjoittaa: Aiemmin ihmettelin ja kyselin äideiltä, kuinka h*lvetissä he pystyvät pitää huolta lapsesta/lapsistaan kun ovat itsekin kipeänä? En ymmärtänyt. No, nyt tiedän vastauksen: Koska on pakko.

Lue myös: Eronneena pahinta on, kun ei voi jakaa arjen iloja toisen kanssa

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (3)

E86797
1/3 | 

Just ääneen toivoin pienen kolmikuisen tytön äitinä että voi kun itse saisi vauvan syntymästä kolme vuotta eteenpäin immuniteetin kaikkia virustauteja vastaan. Nyt tavallista flunssaa kuumen kera potiessa ja nuhaista vauvaa hoitaessa osaa todella arvostaa toista aikuista, eihän isä tässäkään tilanteessa voi mun puolesta imettää. Mutta aamulla hän voi tuoda kupin kahvia sänkyyn.

Myst
2/3 | 

Mun mielestä ei pidä valittaa jos on kipeä ja on lapsia. Se on elämää eikä kukaan ole luvannut tämän elämän olevan helppoa. Itsekin sairastanut useasti kahden lapsen yh-NA lasten kanssa. Kyllä. Itkettiin, yrjöttiin, koitettiin katsoa leffoja yhdessä että paha olo unohtuu. Kyllä. Oli rankkaa, varmasti myös lapsille kun äiti ykää kilpaa heidän kanssaan. Mutta niin ihanaa silti olla vaan yhdessä. Ne pari päivää kaaosta yhdessä kärsien ja sitten taas elämä jatkuu. Ikinä en olisi tahtonut että lapset lähtisi siitä hoitoon jonnekin. Se kuuluu elämään. Ylämäet alamäet mutta lapsetkin oppii että yhdessä siitä selvitään. Ja olihan se hellyttävää kun lapsi sitten toi eräänä iltana ämpärin sängyn viereen ihan vaan siltä varalta jos paha olo yllättää. Ettei minun tarvitse pimeässä vessaan juosta. No onneksi olot oli silloin jo ohi ja tämän huomionosoituksen jälkeen nukahdin hymyillen. Toki kauppa-apu on tarpeen kun kaikki sairastaa. Kauppaan ei silloin pääse millään.

:)

Kyllä mä vaan olin kiitollinen isovanhemmille, jotka haki lapset (3v ja 2v) heille hoitoon mun sairastaessa mahatautia. Ei siinä voi kunnolla lapsia hoitaa ja haluan, että lapset saavat hyvää hoitoa ja huolenpitoa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017