Kirjoitukset avainsanalla eroperhe

Kuva: Panu Pälviä

Kello 7.10 Lapsi nukkuu vielä ja minä herään uuteen viikkoon. Tällä kertaa meillä meni juuri niin, että lapsi herää viikonloppuna aikaisin ja arkiaamuna nukkuisi pitkään. Koska olen siis viikonlopun aikana herännyt kukonlaulun aikaan, nyt herään ilman herätyskelloa ja hipsin hiljalleen vessaan meikkaamaan. Tänään lapsi lähtee isänsä luokse viikoksi. Eteisessä odottaa pakattu kassi, jossa on viikon vaatteet ja tarvikkeet. Kello 7.20 olen meikannut ja samaan aikaan poika hiipii hiljaa taakseni ja halaa. 

Kello 8.00 lähdemme kohti päiväkotia. Näinä aamuina, kun poika lähtee isälleen, tavaraa tuntuu olevan liikaakin kannettavaksi. Poika hyppii iloisena pitkin kuralätäköitä. "Millon äiti sun töi alkaa!" hän huutaa. Olemme syöneet kotona aamupalan; minä kahvia ja leipää ja hän muroja.

En mahda mitään, minua alkaa itkettää. Lapseton viikko on jälleen alkanut.

Kello 8.15 saavumme päiväkotiin. Nostan pojan tarvikekassin hyllyn päälle, josta hänen isänsä ottaa sen iltapäivällä mukaansa. Kuopukseni viihtyy hyvin päiväkodissa, kaverit juoksevat häntä vastaan ja he halailevat. "Äitillekin hali", huudan hänen peräänsä. Me halaamme ja sanon, että isi tulee iltapäivällä hakemaan. Ulkona näen pojan ikkunassa, hän vilkuttaa minulle iloisena. "Nähdään viikon päästä". kuiskaan ja heitän lentosuukon ikkunasta sisään. En mahda mitään, minua alkaa itkettää. Lapseton viikko on jälleen alkanut.

Kello 8.45 saavun töihin ja työviikko alkaa. Maanantait lapsen lähtiessä isälleen eivät ole niitä kaikkein helpoimpia, mutta työt auttavat paneutumaan muihin asioihin. Tiedän, että illemmalla voi olla jo parempi fiilis. Laitan radion soimaan, syön yläkerran kahvilasta ostettua puuroa ja avaan työsähköpostini. Äitin "töi" on alkanut.

On ollut vaikea totutella taas siihen, ettei esikoiseni olekaan luonani.

Kello 11.30 menemme kollegan kanssa ostamaan lounasta yläkerran ravintolasta. Syödessäni laitan viestiä teinille. Emme ole nähneet sen jälkeen, kun hän lähti isänsä luokse oltuaan luonani kolme viikkoa. On ollut vaikea totutella taas siihen, ettei esikoiseni olekaan luonani. Tällä viikolla, kun kuopus on isänsä luona, olisi kiva tehdä jotain yhdessä kahdestaan vanhemman pojan kanssa.

Kello 12.34 muokkaan tekstissäni ylempänä olevaa kuvaa. Muistan vielä tuon aamuhetken, kun poika niin iloisena vilkutteli minulle ja odotti jo iltapäivää, jolloin isä tulee hakemaan. Eroperheen lapsen elämä on muutoksia täynnä, mutta toisaalta iloisia jälleennäkemisiä ja merkityksellisiä yhdessäolohetkiä. Vanhemman näkökulmasta tämä on myös jatkuvaa muutostilaa: on lasten kanssa yksin, on yksin ilman lapsia, huolehtii lapsista yksin ja nauttii omasta ajasta. Välillä ahdistun valtavasti, etten osannut tarjota lapsilleni pysyvää ydinperhettä. Olemme saaneet eroperheemme toimimaan hyvin ja olen siitä onnellinen, mutta silti kaatuneet unelmat itkettävät minua tänään.

Kaatuneet unelmat itkettävät minua tänään.

Kello 13.12. Mietin, mitä teen illalla. Lapsettomat viikot kuluvat useinkin niin, etten osaa päättää, mitä haluan tehdä eniten. Joskus päädyn tekemään en-mitään. Välttääkseni sen tänään, mietin jo nyt illan kulkua. Suunnitelmissa on ainakin HBO:n Billions-sarjan uuden tuotantokauden aloittaminen, Walking dead -jakson katsominen ja imurointi. Lisäksi harkitsen näiden välillä: joko menen töiden jälkeen suoraan leffaan tai kehonhuoltoon. Kumpaankohan päädyn?

Kello 13.47. Otan yhteyttä teiniin ja hänen isäänsä erästä kouluasiaa silmällä pitäen. Koetan todella olla mukana teinin elämässä ja osaltani kantaa hänestä vastuuta; isä on hoitanut häntä paljon enemmän, ja nyt tuntuu, että haluan osallistua intensiivisemmin poikani elämään.

Kello 16.00. Olen valmis lähtemään kotiin. En ainakaan heti jaksa lähteä mihinkään, koska aikaiset aamuherätykset painavat. Menen kotiin ja teen Instassa näkemäni reseptin mukaan kaurajugurtti ja -maitopohjaista smoothieta. Olen viime aikoina alkanut kokeilemaan eri smoothie-reseptejä ja tämä oli hyvää. Teini vastaa ja sovimme treffit loppuviikolle. Jee!

Mangosmoothie.

Mietin niitä aikoja, kun odotimme yhdessä poikaamme hänen isänsä kanssa. Pohdimme, millainen perhe meille tulisi. 

Kello 16.50. Menen lastenhuoneeseen viemään kuivia pyykkejä. Virhe! Tänään tyhjä lastenhuone näköjään iskee päin kasvoja ja lujaa. Tunnen valtavaa surua. Mietin niitä aikoja, kun odotimme yhdessä poikaamme hänen isänsä kanssa. Pohdimme, millainen perhe meille tulisi. Tuli tällainen. Surettaa ihan valtavasti. Voin kuitenkin sanoa, ettei joka päivä ja viikko ole enää näin hankalia ajatuksia ja fiiliksiä. Tänään ne yllättävät. Päätän mennä päiväunille. Niiden aikana teinin isä on vastannut ja sovimme lapsemme kouluasiasta. Tulee hyvä fiilis.

Lapsettoman viikon tyhjä lastenhuone.

Kello 19.00. Vaikka ei yhtään huvittaisi, lähden kehonhuoltotunnille. Ja kuten aina, ei harmita yhtään: tunti virkistää mieltä ihan valtavasti. Ja lähteminen virkisti muutenkin...tunnilla näin mukavan oloisen tyypin, joka on usein siellä samaan aikaan. Hän pyytää minua lähikuppilaan lasilliselle. Miksipä ei! Tämä on lapsettomien viikkojen parasta antia: voi lähteä yllätystreffeille jos siltä tuntuu! Hymyilyttää.

Lapsettomien viikkojen parasta antia: voi lähteä yllätystreffeille jos siltä tuntuu! 

Kello 21.00. No en tiedä, ovatko nämä treffit, mutta virkistyn valtavasti. Kiitän seuralaistani mukavasta seurasta ja lähden kotiin. Ei mitenkään epäonnistunut ilta. Käyn suihkussa ja sieltä tullessani kodin hiljaisuus kuulostaa tällä kertaa kauniille. Kuuntelen omia ajatuksiani ja päivän herättämiä tuntemuksia. Olen tyytyväinen itseeni ja päivääni. Vaikka käyn läpi vaikeitakin asioita, osaan silti nauttia elämästäni jo yksinkin.

Kello 23.00. Walking Dead oli jännittävä kuten aina. Olen valmis sänkyyn ja nukkumaan. Olipa päivä! Loppujen lopuksi ehdin tehdä lähes kaiken, mitä aamupäivällä ajattelinkin. Päivä oli täynnä tunteita, tapahtumia ja hauskuuttakin. Pitkän päivän päätteksi on ihana painaa pää puhtaille lakanoille. Hyvää yötä.

Lue myös: 
Vuoroviikkolapsemme arjen järjestelyt
Muuttuuko etä-äitiyteni vuoroviikkoäitiydeksi?

P.S. Käyn paljon päivieni tapahtumia läpi Instagramissani. Seuraathan minua jo sielläkin?

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Etä-äiti (@etaaiti) jakama julkaisu

Päiväkirjaterveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: T-A Bech

Halusin kysyä, miten oma nuoremme, nyt 15-vuotias poikamme, kokee eroperheensä ja vanhempiensa eron. Haastattelin häntä, ja pyysin kertomaan kaiken niin rehellisesti kuin vain pystyy, miettimättä, miltä vastaukset minusta saattavat tuntua.

Miten oma nuoremme kokee eroperheensä ja vanhempiensa eron.

Milloin tajusit, että vanhempasi ovat eronneet?

No en kai mitään vauvana voi tajutakaan, kun se tapahtui? En ole koskaan elänyt isän ja äidin kanssa, joten olen aina tiennyt, että vanhemmat ovat eronneet.

Tuntuuko, että perheesi on erilainen kuin muiden, koska olemme eronneet?

Monen kaverinkin vanhemmat ovat eronneet joten ei. Ei siinä kai ole enää nykyään mitään ihmeellistä.

Minkälaisia kokemuksia meidän ja muidenkin nuorten eroperheistä, toimivatko ne hyvin?

Yleensä joo, mutta on poikkeuksia, ei tutuilla mutta joillain on niin, että vanhemmat ei kerro mitään toiselle vanhemmalle. Se tuntuisi lapsesta huonolta ja pelottavalta, jos vanhemmat ei osaisi kommunikoida keskenään. Eiks enemmin kannattaisi erota kuin riidellä, jos koko ajan riitelee, ei ole mitään järkeä. 

Mitä vaaditaan, että eroperhe toimii hyvin lapsen näkökulmasta?

Että isä ja äiti tulee hyvin toimeen, ettei riitele tai peittele tai puhu pahaa toisistaan lapsille. Olisi pelottavaa, jos te vanhemmat puhuisitte toisistanne pahaa mulle. En tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Onneksi ette oo sellasia, mutta joillakin on. Musta se on aika kamalaa. Te ette riitele ja olette sovussa useimmiten. Musta se on ollut kivaa. Pitää olla avoin eikä salailla toisilta mitään.

Haluaisitko, että olisimme yhdessä?

En, koska olen koko elämäni asunut niin että vanhemmat on erossa. En ainakaan muistaakseni ole koskaan toivonut, että olisitte yhdessä.

Onko eroperhe yhtä paljon perhe kuin ei-eronneet?

Joo, se on ihan tavallinen perhe.

----

Ajatus tähän haastatteluun tuli, kun kuulin, että Kasper – Kasvatus ja perheneuvonta ry tuotti kirjan "Välikädessä – Kirja nuorelle vanhempien erosta".  Kirja kertoo lapsen näkökulman vanhempien eroon. Sen näkökulman, jonka jokaisen vanhemman pitäisi nähdä ja ymmärtää. Halusin kuulla poikamme ajatuksia omasta ja muiden eroperheistä.

Lue myös:
Mua ei nolota mutsi tai sen blogi
Etäpojan näkökulma: "Ettekö te tajuu?"
Miksi erosin etäpoikani isästä?

Terveisin, Etä-äiti ja poika

Facebook || Instagram 

Kommentit (1)

Katkerilla
1/1 | 

Kovasti erosta kipuilleena ja etenkin tätä yhteistyö vanhemmuutta on ollut todella vaikea alkaa rakentaa.
Etenkin kun lasten isä salaa asioita mutta vaatii minua keskustelemaan ja kertomaan miten lasten viikko meillä on mennyt, itse hän ei koskaan kertoile aikuisen näkökulmaa oman lapsi viikkonsa kulusta. Aika paskaa sanoisin, että vastuu kaikesta jätetään mulle vaikka isä on ollut se joka vaatimalla vaati vuoroasumista, olin typerä ja luulin että hän tällä tavoin sitoutuu lapsiinsa ja vanhemmuuteen. Mutta eipä kai perusluonne ihmisessä muutu.
Meillä ei puhuta pahaa lasten isästä, itse asiassa tilanne on kärjistynyt siihen ettei meillä puhuta lapsille lasten isästä tai isän sukulaisista mitään. Emme ota lasten aikana mihinkään asioihin jotka koskee isää mitään kantaa. Valitettavasti tämä linja on myös käytössä lasten isän kanssa : mistään asioista ei saa kysyä eikä mitään lasten kasvatukseen tai hyvinvointiin liittyvää saa arvostella tai ihmetellä hänelle eli hänen kanssaan ei voi keskustella mistään lapsiin liittyvästä.
Lisäksi lasten isä ei ole eroamme työstänyt kunnolla vaan jokainen keskustelu päätyy alkuperäisestä aiheesta riippumatta siihen kuinka paskasti tein hänelle kun rakastuin toiseen mieheen. Lasten isä puhuu pahaa minusta ja avomiehestäni kaikille sekä jakaa keskustelujamme sukulaisilleen,muttei ota mitään vastuuta puheistaan tai mistään. Mutta onhan se selvää ettei yhteistyö voi toimia kun toinen on edelleen niin katkera.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun kirjoitin eilen Instagramini tarinassa "living my best life" tarkoitin sitä todella. Ei siinä vielä, että teinini on luonani kolme viikkoa ensimmästä kertaa moneen moneen vuoteen. Eikä siinä, että olen kulkenut kuin pilvissä nämä muutamat ensimmäiset päivät; olen siivonnut, suunnitellut ruokia, olemme käyneet leffassa ja teimme vohveleita.

Ihan kuin tavallinen perhe ikään.

Mutta eilinen keskustelumme oli jotain, joka sai sydämeni pamppailemaan niin, etten tiennyt, pysyykö se paikoillaan. Käteni tärisivät ja ääni vapisi. En minä siinä teinin edessä itkenyt, mutta taisi hänkin tietää, että nyt puhutaan minulle todella tärkeästä asiasta. Niin tärkeästä, että keskustelimme ehkä koko vanhemmuuteni merkittävimmistä onnistumisesta.

Nyt hän sanoi, että se olisi kyllä kiva. Olla luonani enemmän.

Nimittäin kun kysyin, että jos nämä viikot menevät hyvin, voisiko hän alkaa olemaan täällä enemmänkin? Olen toki tätä aiemminkin kysynyt, mutta vastaus on ollut, että ei se oikein toimi, kun on koulu, kaverit, harrastukset ja muut sellaiset jutut, joita on vaikea toteuttaa minun kotoani käsin.

Mutta nyt hän sanoi, että se olisi kyllä kiva. Olla luonani enemmän. Ennen kuin ehdin vastaamaankaan mitään, hän jo suunnitteli, miten voi tulla luokseni silloin, kun seuraavana päivänä ei ole aikaista kouluaamua. Miten kulkeminen kyllä onnistuu ja hän näkee veljeäänkin useammin. Voisi olla silloin luonani, kun kuopuksenikin on.

Niin, siis. Lähes vuoroviikkoisesti. 

Niin, siis. Lähes vuoroviikkoisesti. On kahdeksan vuotta ensimmäisestä etä-äitiys-kaudestani. Ja nytkö, nytkö viimein olisi mahdollista, että siitä voisi vähitellen luopua? Onko aika kypsä? Olemmeko me? Saanko sittenkin viettää hänen kanssaan nämä tärkeät teinivuodet? 

Miljoonat ajatukset pyörivät mielessäni. Koetan olla myös realistinen: isällä tietenkin on sanansa sanottavana, mutta olemme aina kuunneelleet poikamme ääntä ja tahtoa, ja isä ei ole ikinä estänyt pojan luonani oloa. Voi myös olla, että koulunkäynti on liian haastavaa kotoani käsin. Voi olla, että pieni asuntomme käy liian pieneksi kasvavalle teinille, veli käykin hermoille, kun olemme enemmän yhdessä ja niin edelleen. Ehkä vuoroviikkoasuminen ei sovi hänelle vieläkään, kuten ei aiemminkaan.

Yhtäkkiä hoksasin, että nämähän ovat ihan tavallisen perheen huolenaiheita ja arkea. Voisin kuvitella, että tällaisia moni perhe mietiskelee.

Kahdeksan vuotta ensimmäisestä etä-äitiys-kaudestani. Onko mahdollista, että tästä voisi vähitellen luopua?

En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tämä oli ensimmäistä kertaa askel suuntaan, että poika itsekin toivoo näkevänsä meitä enemmän. Se on valtavan iso asia koko perheellemme. Tuntuu, että olen tehnyt oikeasti jotain oikein. Että ponnisteluni meidän suhteen ylläpitämiseen kaikesta huolimatta on onnistunut.

Tämä on koko etä-äitiyteni aikana tärkein asia, mitä meidän suhteessamme on tapahtunut. Se tuo näkyväksi kaikki yhteiset ponnistelumme perheemme eteen. Kun joillakin teini etääntyy jatkuvasti enemmän vanhemmistaan, meillä hän haluaa olla kanssani. Hän on myös osoittanut vastuullisuutta tavaroistaan ja asioistaan huolehtimisesta, joka on ollut aiemmin ongelma ja siksi iso este vuoroviikkoasumiselle.

Olen niin äimistynyt ja ikionnellinen, etten osaa vielä ihan hahmottaakaan, mitä tämä voi oikeasti tarkoittaa!

Ehkä nyt on aika muutokselle. Tietenkin on vielä ihan liian aikaista tietää, miten kaikki loppujen lopuksi menee, mutta pakkohan tätä upeaa oloa oli päästä purkamaan, ja minnekäs muuallekaan kuin teille!

Valtava ilo, onni ja menestys perheellemme!

Lue myös:
MIksi minusta tuli etä-äiti ja mitä sen jälkeen tapahtui?
Vuoroviikkosysteemi ei sopinut esikoiselleni

Onnellisin terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (4)

Äitipuolitoista
1/4 | 

Ihanaa! Se että hän lähtökohtaisesti haluaisi nähdä sinua enemmän, kertoo siitä että suhteenne kantaa aikuisuuteen. Jo muutaman päivän näkeminen enemmän kuin nyt, on iso juttu asioiden jakamisen kannalta. Läheisyys vaatii kuitenkin sitä yhteistä paahtoleipäpakettia ja läksyistä kyselyä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen kirjoittanut kohta kaksi vuotta Etä-äiti-blogiani ja en ole postannut tämännimistä tekstiä vielä kertaakaan. Lienee jo aika. 

Miltä tuntuu olla etä-äiti?

Se tuntuu siltä, että kun katsoo nukkuvia lapsiaan, jotka ovat luonasi koko viikonlopun, ja rakkaus sumentaa silmäsi, paisuttaa sydämesi ja onnellistaa mielesi.

Ja samalla tietää, että seuraavana päivänä tätä tilannetta ei enää ole. On vain tämä hetki, lahja olla lastensa kanssa.

Seuraava päivä pelottaa.

Se tuntuu kamalalta, kun lastenhuone on tyhjä ja ihan turha. Lastenvaatteet ja lelut lojuvat käyttämättöminä ja aavemaisina lattialla kuin kauan sitten unohdettu, likainen nukke hylätyssä kylässä.


Etä-äitiys on suuria tunteita. Kuva: Panu Pälviä

Se tuntuu kipuna sydämessä, kun ei haluaisi mennä kotiin. Koska se koti on tyhjä. Se tuntuu väärältä ja paskalta.

Se on kateutta lapsen isää ja tämän puolisoa kohtaan. Miksi te saatte olla juuri minun ikioman lapseni kanssa niin paljon enemmän kuin minä? Epäreilua, väärin, niin perseestä. Koko elämä on ihan kamalaa.

Se tuntuu ihanalle, kun etälapsi laittaa viestiä. Hän ei olekaan unohtanut äitiä. Miten muka voisikaan? Olen hänen ikioma äitinsä.

Se tuntuu polttavalta ikävältä, maistuu kyyneliltä ja tuntuu suruna sielussa.

Se on sellaista, että poikani tagataan Facebookissa kuvaan, jonka kuvatekstinä on meidän perhe. Tuolla on poikani toisen perheen kanssa, ja se on hänen perheensä. Minun luonani taas ei ole ketään. Missä minun perheeni on?

Se tuntuu välillä ei-miltään, sen unohtaa, sitä ei ajattele, se on niin tavallista, ei siihen osaa enää suhtautua erilaisuutena.

Se tuntuu erilaiselle, vääränlaiselle, olen koko vanhempainillan outolintu, olen etä-äiti, vääränlainen, huonompi, huono äiti.

Se on olla monimuotoisten perhemuotojen keskellä se oudoimman ja pienimmän ryhmän jäsen. Sitä kuulee kysymyksen miksi, vaikkei enää kertaakaan haluaisi selittää. Antakaa jo olla.

Se tuntuu polttavalta ikävältä, maistuu kyyneliltä ja tuntuu suruna sielussa.

Se on iloa, rakkautta, ihanuutta.

Se on kokonainen elämä. Minun elämäni.

Lue myös:
Miksi minusta tuli etä-äiti?
Minä rikoin meidän perheen
Minä haluan olla etä-äiti
Vanhempainiltojen musta lammas

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017

Instagram