Kirjoitukset avainsanalla Perhe

Välillä erovanhempana ei voi sitä estää. Kateutta. Kutsun sitä ydinperhekateudeksi. Mikä se on?

Ensiksikin se on typerää. Sanon aina itsekin, että vertailu on tyhmää. Mistä sitä tietää toisten tilanteesta oikeasti mitään. Mikään perhe ei ole samanlainen toisen kanssa, joten ei ole mitään homogeenistä YDINPERHEJOUKKOA, jota voisin kadehtia, kuten ei ole homogeenistä eroperheidenkään joukkoa.

Mutta ydinperheessä on ainakin nimellisesti aina kaksi aikuista.

Yhtä kaikki, välillä kateuttaa. Silmiini osui viikonlopun aikana erään perheen matkakuvat. Ja se iski. Nyt olen kateellinen. Heitä on kaksi, heillä on rahaa, he voivat matkustella. Ok, näinhän ei läheskään kaikilla ole. Mutta ydinperheessä on ainakin nimellisesti aina kaksi aikuista.

Meillä ei ole. On minä ja lasteni isät, muttemme yhdessä. Hoidan yksin oman viikkoni hommat. Siksi matkustelu molemman lapsen kanssa yhdessä minä ainoana aikuisena ei houkuttele. Ei ole sitä toista vanhempaa auttamassa. Se tulisi varmasti hyvin raskaaksi. Voisihan sitä ottaa kaverin mukaan. Mutta olisiko se sama? Ei olisi.

Minä ja kaksi lasta täysin minun maksamana matkalle: just nyt mahdoton yhtälö.

Ja sitten myös se rahakysymys. Itsehän minä sen kustantaisin. Taas, joskus ydinperheessä vain toinen tienaa. Mutta periaatteessa hei, on mahdollista, että molemmat osallistuvat kustannuksiin. Minä ja kaksi lasta täysin minun maksamana matkalle: just nyt mahdoton yhtälö.

Joten iski kateus. Ja onhan se ihan normaalia. Vertailu on tyhmää mutta inhimillistä. Kun noilla on paremmin. Kunpa minäkin. Ja kateudesta on lyhyt matka itsesääliin: olen epäonnistunut erovanhempi. Minä en voi tarjota lapselleni tuollaista. Kohta hän lähtee isän luokse ja yhteinen aikamme on ohi. Ei olisi edes aikaa tarjota tuollaista matkaa. Onkohan lapseni lapsuus yhtä onnellinen kuin tuolla ydinperhelapsella?

Ja kateudesta on lyhyt matka itsesääliin: olen epäonnistunut erovanhempi.

Nämä ajatukset ovat piinaavia. 

Onkin ehkä oleellista, mitä ajatuksilla tekee. Jääkö niihin rypemään, vai antaako niiden tulla, muttei jäädä asumaan mieleen. Koska kateus ei vie eteenpäin. Se lamaannuttaa. On tehtävä näillä resursseilla se paras mahdollinen. Se paras mahdollinen loma omille lapsille.

Lapseni eivät aikuisena muistele, että olipa lapsuuteni hyvä, kun matkustimme yhdessä perheenä johonkin. He voisivat muistella, jos olisivat ydinperheen lapsia. Minun lapseni voivat muistella: olivatpa isä ja äiti hyvin keskenään toimeentulevia, he eivät riidelleet. Asiat hoituivat. Kesät oli kivoja, sain molempien kanssa omaa aikaa.

Miksemme lähde sitten lyhyemmälle matkalle? Hetkeksi? Ei se ainakaan pois lapseltani ole.

Niin. Ydinperhekateus on oikeastaan vain termi, joka ei käytännössä tarkoita mitään. Kuitenkin välillä itsekin haksahdan tähän typeryyteen. Onneksi osaan heti huomata sen ja tehdä asialle jotain. Jos tuo asia ärsyttää minua, miten voin muuttaa sitä? Miksemme lähde sitten lyhyemmälle matkalle? Hetkeksi? Ei se ainakaan pois lapseltani ole.

Ja näin sitten teinkin ja tulen tekemään vielä kuluvan kesäloman aikana. 

Lue myös:
Rikkoutunut unelma ydinperheestä
Eroperheet eivät ole mikään homogeeninen joukko

Joten kiitos sinä vanhempi, joka sait minut ajattelemaan taas vähän boksin ulkopuolelta. Teki hyvää. 

Terveisin Helka

Tästä Facebookiini

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulla on juuri nyt tällainen olo. En tiedä, pystyisinkö ikinä olemaan uusperheen äiti. Tai osaisinko tai haluaisinko edes.

Olenpa nyt ihan rehellinen: minulla on kaksi kertaa kokemusta uusperheilystä. Molemmat kokemukset olivat todella haastavia ja vaikeita. En kokenut oloani luontevaksi enkä osannut olla äitipuoli, bonusäiti tai edes kaveri vieraille lapsille.

Olen kuullut, että uusperheen muodostumiseen ja hyvän perustoimintamallin rakentumiseen voi mennä vuosia. Ehkä omat kokemukseni tyssäsivät juuri tähän: ei ollut jaksamista odottaa montaa vuotta, että kaikki toimisi. Kun lähes joka päivä asia tuntui väärältä, tuntui mahdottomalta odottaa, milloin kaikki alkaisi toimimaan. Toisaalta toki muutkin asiat liittyivät eroihin, mutta myös uusperheen muodostumisen kankeus oli yksi syy.

En kokenut oloani luontevaksi enkä osannut olla äitipuoli, bonusäiti tai edes kaveri vieraille lapsille.

Suurin ongelmani tuntuu olevan, etten halua kotiini vieraita lapsia. Niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, on se silti totta. Varsinkin nyt, kun olen tottunut elämään yksin ja kotonani on tietty rauha ja järjestys, tuntuu lähes mahdottomalta ajatukselta, että voisin joskus asua edes uuden kumppanin saati sitten vieraiden lasten kanssa.

Minulle koti, rauha, hiljaisuus ja omat järjestykset ovat hyvin tärkeitä. Kun niihin kaksi kertaa olen koettanut ottaa ulkopuolisia lapsia mukaan, järkkyi koko elämäni järjestys ja pääni sisäinen rauha. En osannut käsitellä sitä. Minua ahdisti, tunsin tilanteen itselleni vääräksi, olin ärtynyt ja muutuin eri ihmiseksi, kuin tunnen oikeasti olevan.

Jotkut ovat sanoneet, että jos rakastaa toista tosi paljon, oppii rakastamaan hänen lapsiaankin. Valitettavasti en ole kokenut tätä. En voi pakottaa tunteitani syttymään, jos ne eivät tule luonnostaan. Osittain luulen, että tämä johtuu siitä, etten ole koskaan ollut mikään äiti-ihminen tai lapsien kanssa luonnolliselta olonsa tunteva. Lähinnä siis ärsyynnyn, jos joudun olemaan vieraiden lasten kanssa.

Lähinnä ärsyynnyn, jos joudun olemaan vieraiden lasten kanssa.

Kyllähän tuo aika kamalalta kuulostaa, mutta tunnen itseni. Tiedän monia ihania ihmisiä, jotka ovat upeita bonusvanhempia. Luulen, että minua ei ole vain luotu sellaiseen. Toisaalta itsellänikin on lapsia ja olen huomannut vaikeaksi sen, että toinen aikuinen komentaisi heitä tai asettaisi heille sääntöjä. Näin ollen uusperheen muodostumiselle on aika paljon jo etukäteen haasteita.

Ei tietenkään ole edes varmaa, että löydän koskaan ketään, kenen kanssa haluaisin olla tai että se toinen haluaisi olla kanssani. Siksi tällaiset uusperhepohdinnot ovat kenties jopa ihan turhia. Olen tätä kuitenkin paljon miettinyt, koska jos koskaan haluan vielä seurustella, mukana ovat väistämättä ainakin omat lapseni. Ehkä olen siksi "tuomittu" sinkkuuteen ainakin niin pitkäksi aikaa, etteivät lapset ole enää ihan pieniä.

Onkohan joitakin ihmistyyppejä vain olemassa, joille uusperheily ei sovi?

Onkohan joitakin ihmistyyppejä vain olemassa, joille uusperheily ei sovi? Onko tämä itsekkyyttä, jämäkkyyden tai sinnikkyyden puutetta vai ihan luonnollista, sitä en osaa sanoa. Joka tapauksessa ihailen valtavasti kaikkia toimivia uusperheitä, bonusvanhempia ja toisten lapsia hoitavia. Ehkä minua ei ole vain tarkoitettu sellaiseen.

Lue myös:
Kun puolison lapset ärsyttävät
Olinko ilkeä äitipuoli?

Terveisin, Helka

Facebook II Instagram

Kommentit (12)

Samoja mietteitä
1/12 | 

Aivan kuin omia ajatuksiaan lukisi! Olen aina miettinyt, että minussa on jotain vialla kun ajattelen näin, mutta tunnistan itseni noista samoista seikoista, joilla pohdit sitä, miksi uusperhe-elämä tuntuu hankalalta. Ja kuitenkin elän tällä hetkellä uusperhearkea, hyvin omanlaista sellaista kyllä, sillä asumme kumppanini kanssa erillään vaikka meillä on yhteinenkin lapsi. Yhdessä asumistakin olemme kokeilleet, mutta monen eri tekijän summana siitä ei vain tullut mitään, yhtenä isona tekijänä tähän vaikutti juuri nämä uusperhehaasteet. Ihanan rehellistä tekstiä! ☺️

SirpaH
2/12 | 

Todella rehellistä pohdintaa. Itse olen nyt tilanteessa, että miesystäväni on juuri muuttanut meille, minä kun en pitkään kivaa asuntoa etsittyäni haluaisi tästå muuttaa lapsineni. Miehen viisivuotias lapsi edellisestä liitosta tulee vierailemaan meillä säännöllisesti, joka toinen viikonloppu ja lomilla pitempäänkin. Syyllistän jo itseäni tuon "vierailla"-sanan käyttämisestä. Minun on hirveän vaikea ajatella, että tuo vieras tenava tulee tänne itse asiassa toiseen kotiinsa. Jo miehen täällä eläminen vaatii hirveästi sopeutumista ja sanomisten nielemisiä. Oma kuopukseni on kymmenvuotias, ja olen ollut onnellinen siitä elämänvaiheesta, etten enää ole pikkulapsen äiti, toki yksinhuoltajuus on vaikuttanut tähän, 10v:n kanssa on paljon helpompaa kuin pienen. Vaan nyt sitten pitäisi alkaa äitipuoleksi tälle viisivuotiaalle. Tyttö sinänsä on ihana: avoin, hauska ja puhelias lapsukainen. Mutta se ajatus jos, että mun kotinani on jatkuvasti tenavaikäinen, joka toimii ikäisensä tavoin, tarvii huomiota ja hoitamista... Mietin kovin, tuleeko tästä sittenkään mitään. Jo etukäteen tein miehelle rajoja tähän liittyen: en leikitä enkä puistota lasta, se on hänen isänsä hommaa. Olen läsnä ja turvallinen ja lämmin aikuinen, mutta vastuu tenavasta ja hänen viihtymisestään on hänen isällään. Kuinka hirviöksi voinkin itseni tuntea... Niin että ymmärrän, hyvin! ❤️

Vierailija
3/12 | 

Olen samaa mieltä kanssasi!
Eron aikana yritin suhdetta 2:een otteeseen. Toisella oli lapsia, toisella ei. Minulla on 4. Molemmat suhteet kaatui koska kaikki uusi tuntui "ylimääräiseltä". Melkein 3 vuoden eron jälkeen meillä nyt perhe jälleen yhdessä ❤️ paljon vaatinut työtä ja vaatii edelleen mutta näin on paras! 😍

Vieraana täällä
4/12 | 

Entä jos puolisoehdokas olisi kuin unelma, mutta hän ei hyväksyisi sinun lapsiasi..

Tosin on hyvä jos tiedostaa ettei itsestään ole äitipuoleksi eikä lähde leikkimäön toisten tunteilla

Olen miehelleni niin kiitollinen, että kasvattaa nää lapseni kuin omansa vaikja myönnän itsekin ettei miusta olisi varmaan ollut äitipuoleksi.. Siis jos meillä olisi tilanne ollut toisin ja miehellä lapset ni oisin varmaan luikkinu pakoon, etenki jos kaupan päälle ois tullu yhtä uskomaton exä ku itselläni

Vierailija
5/12 | 

Luulen, että aika monista tuntuu tältä, mutta sitä pelätään sanoa ääneen. Mä en myöskään oo sopeutunu bonusäidiksi ollenkaan! Ahdistus alkaa jo paria päivää ennen kun puolison lapset on tulossa ja olo omassa kodissa on tukala. Meillä aikakaan ei oo auttanut vaan ongelmat on vaan lisääntyny!
Nykyään asutaankin kahdessa eri asunnossa. Meillä on myös yhteinen joka on osan ajasta mulla ja osan ajasta isällään joka toinen viikonloppu, jolloin bonukset ovat. Loppu aika ollaan meidän ”oman perheen” kesken yhteisessä asunnossa.

Kiitos etä-äiti kun kirjoitat näin avoimesti ja mielenkiintoisista aiheista!

EvaH
6/12 | 

Tiedän tunteen. Uusperhekuviot ovat aina vaikeita riippumatta siitä, mikä se varsinainen ongelma on. Mä tulin loistavasti juttuun exän lapsen kanssa. Meillä natsasi heti, oli samanlainen huumorintaju ja tuntui, että naisena ymmärsin lapsen tunteita paremmin kuin ex. Exällä oli vaikeampi sopeutua mun lapseen, koska oli niin erilainen luonteeltaan, kuin hänen lapsensa. Hänen lapsi hiljainen, pitää tunteet sisällään, rauhallinen, pikkuvanha. Mun lapsi nuorempi, äänekäs, tunteellinen, kiinnostunut eri asioista... No mutta eniten meillä tuotti ongelmia se, että "jouduttiin" muuttamaan exän taloon, jossa hän oli asunut jo exänsä kanssa. Ei talossa mitään vikaa, mutta itselleni oma koti on todella tärkeä ja en koskaan sopeutunut sinne. En koskaan kokenut sitä omaksi kodikseni. Yritin kyllä, mutta vaikeaa oli kun ex ei vielä yhtään ymmärtänyt. Erottiin lopulta osittain näistä riippuvista syistä, osittain muista, mutta joo, mun uusperhe-elämä ja luultavasti koko parisuhde-elämä on taputeltu. Tai jos joku ihme tapahtuu niin voin ehkä seurustella, mutta yhteen en muuta kuin ehkä eläkkeellä jos sittenkään. Lasten ei ehdottomasti tarvitse tottua enää mihinkään uusperhekuvioon. Hyvä näin.

Vierailija
7/12 | 

Rehellistä kirjoitusta. Arvostan.
Olisi kiva kuulla, mitä mieltä olet siitä, että omat lapsesi kuitenkin elävät toisessa kodissaan tätä uusperhe arkea?

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Moi. Hyvä kysymys!
Se ei ole koskaan ollut ongelma ja vanhempihan on elänyt aina isönsä puolisonkin kanssa. Nuoremman isän kumppani ei asu lapseni kanssa mutta elämässä kuitenkin mukana.
Eli asiat on toimineet aina hyvin ja ongelma siis minussa jos se on ongelma, eli en osaa ajatella asuvani toisten lasten kanssa..

Terveisin, Etä-äiti

Käyttäjä28361
Liittynyt10.5.2019
8/12 | 

Ymmärrän niin hyvin. Olen tilanteessa, jossa haluaisin jakaa elämäni uuden miehen ja oman lapsen kanssa, mutta ajatus asumisesta myös hänen lasten kanssa on tosi kaukainen. En ole saanut yhteyttä hänen lapsiin ja juuri tuo rauha kotona katoaisi, koska he ovat niin erilaisia kuin minä ja lapseni.
Mietin myös olisiko yhdessä asuminen väärä ratkaisu lastani ajatellen, kun lapset eivät oikein tule toimeen. Että ”pakottaisin” itseni ja hänet epämukavaan elämään. Vaikka päätös on aikuisen ajattelen paljon lapseni tunteita.

Tällä hetkellä valitsen siirtää asiasta puhumista ja elän mieluummin omassa kodissa. En tiedä miten pitkään näin voi jatkua, tai onko vain hyväksyttävä että tämä yhdistelmä ei toimi.

Vierailija
9/12 | 

Taidat olla normaali. Minäkään en ole halunnut uusperhettä. Uusi mies kyllä on ja hänelläkin etälapsia kuten minullakin mutta emme ole halunneet muuttaa yhteen tai yhdistää perheitä. Lapset kyllä tuntevat meidät molemmat sekä lapsemme mutta hoidamme lapset pääasiassa entisten puolisoidemme kanssa. Parisuhteet sitten erikseen. Voi olla että sitten myöhemmin kun lapset kasvaa vielä päädymmekin muutamaksi vuodeksi etäperheeksi mutta kaikkien erillään asuminen tuntuu pikkulapsivaiheessa parhaalta. Ei riitä voimia uusperheeseen. Tiedän aika monta tapausta, jotka pallottelevat yhdessä ja erikseen asumisen välillä niin entisten ja uuden puolisonkin kanssa kuin välillä yksin asuenkin. Lasten kanssa täytyy elämää myös lasten ehdoilla ja tehdä joskus nopeitakin ratkaisuja heidän tarpeidensa mukaan. Onneksi ei suurempia riitoja ole ollut.

Seen and Done
10/12 | 

Kiitos rehellisestä tekstistä. Neljä vuotta uusperhettä 6 lapsen kanssa riitti, ei enää ikinä. Omaan äidin rooliini ei valitettavasti mahtunut bonuslapset, yritin pitkään mutta luovutin ja tunnustin asian kaikille. En halua pakottaa itseäni rooliin mikä ei tunnu oikealta, se on väärin itseäni mutta myös bonuslapsia kohtaan. Nostan hattua niille jotka uusperhearkea elävät - itse en siihen pystynyt.

Vierailija
11/12 | 

Mielestäni tuo on jokseenkin naiivi ajatus, että jos rakastaa puolisoaan, pitäisi samalla rakastaa myös tämän lapsia. Uskoisin puhtaiden rakkauden tunteiden bonuslapsia kohtaan olevan uusperhekentässä aika harvinaisia, mutta kuten muuan äitipuoli eräällä uusperhekurssilla mielestäni hienosti sanoi, sekin on jo hyvä taso, että toivoo bonuslapsille vilpittömästi hyvää. Uusperheys voi käydä kyllä liian raskaaksi jos odottaa rakkauden tunteiden heräävän toisen lapsia kohtaan eikä niin tapahdu.

Itsellä uusperheyttä ja äitipuoleutta nyt takana jo useampi vuosia eikä tämä missään nimessä helppoa ole enkä kenellekään suosittele. Yksi asia kuitenkin mihin huomioni myös tekstissäsi kiinnittyi oli kommenttisi siitä, ettet jaksa odottaa montaa vuotta asioiden helpottumista. Tuokin mielestäni hieman naiivia mustavalkoisuutta, että aika yksin tasoittaisi tietä ja itse ei auta kuin kädet puuskassa odottaa, että mikä kestää. Keskeisin vaikutin perheytymiseen ja asioiden sujumiseen on asioiden aktiivinen työstäminen sekä puolison kanssa että oman pään sisällä. Itse olen uusperheyden saralla huomannut, että avainasia on peiliin katsominen ja oman itsen kehittäminen. On helppoa keksiä ideoita, miten puoliso, exät tai lapset voisivat kehittyä, mutta kaikista haastavinta ja siksi myös hedelmällisintä on pohdinta siitä, miten itse voisi kehittyä ja niiden löydösten työstäminen.

Uusperheen kehityksen aikajanakaan ei etene lineaarisesti siten, että alussa on vaikeinta ja lopussa helpointa, vaan siinä on erilaisia vaiheita. Esimerkiksi äkillinen muutos vallinneisiin olosuhteisiin, esim. syntymä, kuolema, työttömyys, sairastuminen tms. saattaa heittää jo hyvin edenneen perheytymisen taaksepäin pitkän matkaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017