Kirjoitukset avainsanalla lähiäiti

Kun katson jälleen luonani olevaa kuopustani, hiipii mieleen uudelleen ja uudelleen se ajatus, joka välillä yllättää minut juuri kun sitä vähiten odottaisi: Entä jos hänkin muuttaa joskus isällensä asumaan ja minusta tulee etä-äiti toistamiseen? 

Kun hän kasvaa isommaksi, on selvää, että hänen mielipiteellään tulee olemaan väliä. Vielä hän ei 3-vuotiaana osaa sanoa mielipidetään asumisjärjestelyistään, mutta isompana varmasti tulee sanomaan. Kuten esikoisenikin sanoi aikoinaan oman mielipiteensä: isän koti, jossa oli koulu, kaverit ja muut lähellä, oli hänelle silloin se mieluisampi ja parempi asuinpaikka. Me asumme kuopukseni isän kanssa eri paikkakunnilla. Viimeistään kun pojan koulu alkaa, pitää vuoroviikkoista järjestelyämme miettiä uudelleen. Mistä sitä tietää, miten asiat tulevat menemään?

Entä jos hänkin muuttaa pois?

Ajatus nousee mieleeni yhä useammin; entä jos hänkin muuttaa pois? Hiivin jälleen nyt nukkuvan lapseni viereen. Siinä hän nukkuu ja tuhisee, sillä söpöllä tavalla, miten hän on alusta asti tehnyt. Mutta kuinka pitkään vielä minun luonani? Kuinka pitkään tämä jatkuu tällaisena? Voi kun kaikki voisikin jatkua muuttumattomana. Vaikka tiedänkin, ettei se ole mahdollista.

Eron jälkeen lapsi nyt ei vaan voi asua molempien vanhempiensa luona samaan aikaan. Ja eri paikkakunnilla asuttaessa tuleva esikoulu ja koulu tulevat olemaan väistämättä vain toisen vanhemman kotikunnassa. En voi olettaa, että ne välttämättä olisivat juuri minun luonani. Joku sanoo, että mitä minä tällaisia vielä huolin. No ei siihen ole kuin kaksi vuotta, että esikoulu alkaa. Minusta se on aika pelottava ajatus. Älä kasva lapseni, jää tuollaiseksi pieneksi uhmapääksi, joka nyt olet!

On ollut äärimmäisen vaikeaa seurata, miten esikoiseni on kasvanut teiniksi ilman, että olen nähnyt sitä päivittäin. Nyt katson kohta neljävuotiasta kuopustani ja mietin, milloinkohan hänkin kasvaa isoksi ja olenko minä näkemässä sitä? Mitä elämä tuo tullessaan vielä tulevien vuosien aikana? 

Etävanhemmuus on tuonut minulle pelon elämääni.

Etävanhemmuus on tuonut minulle pelon elämääni, joka kulkee kuin huomaamatta mukanani ja pulpahtelee välillä pintaan. Alussa en sitä niin huomannut; uusi arki ja uusi vauva veivät minulta paljon huomiota. Se on hiipinyt mieleeni vähitellen, kun esikoisen kasvaessa hurjaa vauhtia olenkin huomannut, miten paljon olen menettänyt näiden vuosien aikana hänen elämästään. Miten paljon joka päivä sitä menetän.

Siksi oli kai uhkarohkeata vielä uudelleen antautua tähän äitiyden rakkauden huumaan. Entä jos tämäkin jotenkin otetaan minulta pois? Joskus vähän vainoharhaisetkin ajatukset valtaavat mieleni ja tekisi mieli sanoa niille, että menkää nyt hyvänen aika hittoon täältä. Kuuntelen jotain olemattomia sanoja kuopukseni isän lauseiden välistä: no joko hän pyytää lasta luokseen? Tai joskus kun itse pyydän apua ja toivon, että hän voisi hoitaa lasta hetkellisesti enemmän, heti sen jälkeen tekisi mieli soittaa takaisin että ei sun tarvitsekaan hoitaa. Jospa tämä jääkin pysyväksi ratkaisuksi? 

Lapset, he ovat lainaa vain..sen olen huomannut..

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

Kuva: Panu Pälviä

 

Kommentit (5)

Mira/Blinger Shimmer -blogi

Näinhän se menee, että lapset ovat vain lainassa ja jokaisesta yhteisestä päivästä pitäisi nauttia - viimeistään sitten aikuisuuden kynnyksellä he lentävät rakentemaan omaa erillistä elämäänsä <3

Mirvan Menomatkat
Liittynyt4.2.2016

Voi kun mun tekis mieli halata sua ja sanoa, että juuri tuo huoli tekee sinusta hyvän äidin. Etä tai ei. Se, että haluat osoittaa rakkautta ja olla aidosti läsnä, on se mikä merkitsee. Eli huolehdi vaan. Se on inhimillistä.

Nea / In the little cottage

On kyllä niin luonnollisia ajatuksia sinulta tuossa elämäntilanteessa. Hyvä kirjoitus, joka pisti itsenikin vähän miettimään sitä, miten tosiaan lapset vaan kasvaa yhtäkkiä isoiksi ja tämä hetki on vain tässä! Tsemppiä! :)

Vierailija

No ehkä sitten sinun kannattaisi muuttaa samalle paikkakunnalle missä myös lasten isä asuu? Tai hän muuttaisi teidän paikkakunnalle. Minusta olisi ainakin sen arvoista...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Niin kamala jopa kysymyksenäkin, mutta mietin sitä juuri nyt silti. Olen tämän viikon ollut vuoroviikkolapseni kanssa. Viikko on ollut aivan upea. Olemme hassutelleet, lueskelleet, pulkkailleet (kun lunta on viimein täällä etelässäkin!), katsoneet videoita ja laulaneet. "Että äiti rakastaakin sinua!" olen huudahtanut moneen otteeseen ihan ajattelemattakin. Nyt varsinkin, kun kohta nelivuotiaani on oppinut sanomaan takaisin "Minäkin lakastan sinua äiti", tulee se sanottua vielä useammin. Kun sydänhän siinä sulaa, kun tuollaista kuulee.

Tuo valloittava pikkuinen ihminen, jonka kanssa olen joka toinen viikko. Kun hän on isänsä luona, ikävä puristaa sydäntä ja ei mene tuntiakaan, etten hänen kuvaansa katsoisi. Hän elää upeaa vaihetta elämässä, jolloin kaikki kiinnostaa, ja miksi kaikuu joka välissä. Mistä vesi tulee? Entä sitten lumi, jos vesi tulee taivaasta? Miksi jää on kovaa? Mistä pissa tulee? Miksi sinulla ei ole pippeliä? Tämä vaihe on vain niin upea. Ja pikkumieheni on melko iloista sorttia, herää aamulla iloisena, vaikka pitäisi suoraan sängystä lähteä hoitoon, juoksee päiväkodista syliin ja pussaa, on kaikenkaikkiaan melko suloinen pakkaus.

Sitten yhtäkkiä iskee valtavan huono omatunto.

Sitten yhtäkkiä iskee valtavan huono omatunto. En ole ajatellut etäpoikaani moneen päivään. Aivan järkyttävää! Tulee todella huono mieli. Samanlainen, kun kuopukseni syntyi ja vauvakuplassani välillä unohdin vallan koko esikoiseni. Minkälainen äiti tekee näin? Eikö äidin pitäisikin olla tasapuolinen kaikille lapsilleen? Minua on harmittanut omassa äitisuhteessani usein, että tunnun olevan hänelle vähemmän tärkeä kuin pikkusiskoni. Teenkö tässä nyt samaa lapsilleni?

Etävanhempana kamppailee haasteellisten äitiyden tunteiden kanssa. Ei ole läsnä lapsensa elämässä eikä päivittäin voi osoittaa rakkauttaan. Eikä jatkuvasti voi olla soittelemassa tai laittamassa viestiäkään. Joten arki muotoutuu sellaiseksi, ettei jokapäiväisesti ajattele lastaan. Raakaa ehkä, mutta totta se on. Toisaalta etä-äitiys vaikuttaa lähiäitiyteen niin, ettei ikinä enää pidä äitiyttä itsestäänselvyytenä, jolloin lähilapsen kanssa viettämää aikaa arvostaa entistä enemmän.

En voi mitenkään antaa huomiotani tasaisesti molemmille lapsilleni.

En voi mitenkään antaa huomiotani tasaisesti molemmille lapsilleni johtuen näistä huoltajuusratkaisuistamme. Kun puntaroin ajatuksiani ja tuntemuksiani, huomaan, että rakkauteni on yhtä väkevää molempia lapsiani kohtaan. Se on vain erilaista. Etälapsen kanssa sen osoittaminen pakkautuu noihin muutamiin päiviin kuukaudessa, kun näemme. Lähilapseni kanssa osoitan sitä arkisemmin joka päivä, kun olemme yhdessä.

Rakkaita he ovat molemmat, sen voin suoraan ja koko sydämestäni sanoa.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan Facebook-sivujani?

 

Kuva:Panu Pälviä

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Miksi kummassa tunnet tuollaista, jos kerta vietät kuopuksesi kanssa paljon aikaa?

Sain tuollaisen palautteen tekstiini, jossa kerroin ahdistuksesta, jota tunnen, koska en voi viettää aikaani etäpoikani kanssa. Kommentin kirjoittaja viittaa siihen, että olen nuoremman lapseni kanssa enemmän kuin esikoiseni kanssa.

Hyvänen aika! Eihän toinen lapsi mitenkään korvaa toista!

Se, että saan onnekseni olla kuopukseni kanssa vuoroviikoin, ei mitenkään poista sitä tuskaa ja ahdistusta, jota koen, koska olen ulkopuolinen esikoiseni arkeen. Mainitsemassani tekstissäni kuvasin, miltä tuntuu, kun ei voi nähdä omaa lastaan, vaikka haluaisi. Miltä tuntuu äidin ikävä oman lapsensa luokse. Vaikka rakastankin kuopustani yli kaiken, silti tuo ikävä esikoisen luo on ja pysyy. Minusta on todella kummallista, että kommentoija kuvittelee, että toinen lapsi voisi korvata esikoisen kaipuuni ja ikäväni häntä kohtaan.

Eräälle etä-äidille on käynyt vähän samoin. Kun hän erosi miehestään ja jonkin ajan kuluttua löysi uuden parisuhteen ja tuli siinä raskaaksi, entinen kumppani pudotti hänelle melkoisen pommin: no sittenhän voit luopua tästä toisesta lapsesta ja antaa sen minulle. Sittenhän meillä molemmilla on lapset.

Siis mitä ihmettä? Olen pöyristynyt tällaisista kommenteista. Miten kukaan voi kuvitella, että joku, joka ryhtyy tekemään uutta lasta, voisi luopua jo olemassaolevasta lapsestaan? Miten mitenkään uusi lapsi voisi korvata vanhempaa lasta?

On absurdia kuvitella, että toisen lapsen menettäminen nollaantuisi sillä, että saa uuden lapsen.

Jokaikinen lapsi on ainutkertainen lahja, oma persoonansa ja uniikki vanhemmilleen.

Yhtä pöyristynyt olin kuullessani kommentteja tekstiini sterilisaation saannin vaikeudesta. Useat naiset kertoivat, miten olivat kuulleet samanlaisen kommentin lääkäreiltään, jotka olivat kieltäytynyeet tai ainakin voimakkaasti olleet vastaan naisen sterilisaatiota:

Entäs jos kaikki lapsesi kuolevat vaikkapa auto-onnettomuudessa? Etkö silloin haluaisikin kuitenkin lisää lapsia?

Tässä kyllä ollaan jo lääkärin etiikan äärirajoilla. Miten kukaan voi sanoa kenellekään vanhemmalle noin, varsinkaan lääkäri? Ensiksikin tuoda esiin jokapäiväisenä juttuna, että jospa lapset kuolevatkin. Sitten vielä esittää, että uudet lapset jotenkin korvaisivat menetetyt.

En yhtään ihmettele, miksi kommentteja minulle antaneet äidit olivat syystäkin järkyttyneitä lääkäriensä sanoista.

Jokainen lapsi on meille aarre. Jokainen on tärkeä. Kukaan ei korvaa toista.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Kommentit (2)

Vierailija

Etälapseni isän kommentti lapselleni kun hän kertoi tulevasta pikkusisaresta: "no sitten se ei enää välitä sinun asioista"

Vierailija

"On absurdia kuvitella, että toisen lapsen menettäminen nollaantuisi sillä, että saa uuden lapsen."

Tämä on hyvin sanottu.

Lapsen kuoleman jälkeen saatu vauva vaikuttaa monen mielestä myös nollaavan aiemman menetyksen. Sitä se ei tee.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistan sen upean, ihanan, vaaleanpunaisen vauva-ajan. Muistan sen tunteen, kun sain vauvan rinnalleni ensimmäistä kertaa. Muistan, miten saatuani esikoiseni syliini ensimmäistä kertaa purskahdin itkuun ja sanoin kätilölle: "Tekisin tämän kaiken ihan heti uudelleen!" Muistan, kuinka nostin esikoiseni ilmaan, kun häntä tultiin katsomaan. "Katsokaa, miten ihana vauva. Se on minun!"

Muistan sen tunteen, kun tissit täyttyivät maidolla. Miten ylpeä olin pallomaisista rinnoistani. Miten ihanalta näytti, kun vauva imi rintaani. Muistan vauvan äännähtelyn, sen tyytyväisen önähtelyn, kun maitoa pulppusi hänen suuhunsa.

Muistan, miten ihanaa oli parisuhteellemme, kun kuopuksemme saapui maailmaan. Miten siinä kuplassa me elimme. Olimme onnellisia.

Miten onnellisia olimme, kun näimme vauvan kasvavan isommaksi. Miten ylpeitä olimme hänestä.

 

Siksi onkin todella kivuliasta olla lapsistaan erossa.

Miten sitä rakastuukaan tuohon omaan lapseensa niin, että pakahtuu. Siksi onkin todella kivuliasta olla lapsistaan erossa. Siksi en enää halua saada lapsia. Tämä kipu on liian hurja kestettäväksi. En enää halua rakastua lapseen, kasvaa häneen kiinni. Entäs jos sittenkin taas jokin menee pieleen? Entä jos minusta tulee vuoroviikkoäiti tai etä-äiti uudellekin lapselle?

Kun on kokenut sen, miltä tuntuu olla erossa omasta lapsestaan, ei uskalla ottaa enää riskiä elämän suhteen. Juuri nyt ikävöin kuopustani niin, että sydämeen sattuu. Muistan hänen iloiset silmänsä, nauravan suunsa, hersyvän naurunsa. Hän on upeassa iässä juuri nyt vähän yli kolmivuotiaana. Niin suloinen, että tuntuu, etten voi poistua hänen vierestään edes silloin, kun hän nukkuu.

Ja sitten tulee se hetki, kun isänsä tulee hänet hakemaan. Hei hei rakas..

Olen taas jäänyt paitsi yhdestä viikosta lapseni elämässä!

Kun hän saapuu viikon päästä uudelleen, tuntuu, että hän on kasvanut ja kehittynyt hurjasti. Olen taas jäänyt paitsi yhdestä viikosta lapseni elämässä! Entäs jos hän oppii jotain todella ihanaa juuri isänsä luona. En ole sitä näkemässä. Itkettää.

En voi luopua enää lähiäitiydestä kertaakaan. Olen sen nyt kaksi kertaa kokenut. Toki olen kuopukselleni lähiäiti virallisesti, mutta vuoroviikkovanhempia me hänen isänsä kanssa molemmat olemme, yhtä lähejä tai etiä molemmat, jos pitää näitä joskus raadollisiakin termejä käyttää.

Sitten minut repäistiin todellisuuteen, siihen tilanteeseen, että rakas kuopukseni asuu myös muualla.

On todella vaikeaa elää joka toinen viikko erossa ikiomasta lapsestaan, johon on muodostanut erityisen suhteen jo senkin takia, koska esikoiseni on minulle etäpoika. Että tämän uuden vauvan kanssa kaikki meneekin niin, ettemme elä erossa. Ja sitten minut repäistiin todellisuuteen, siihen tilanteeseen, että rakas kuopuksenikin asuu myös muualla.

 

Olen ollut lähiäiti ja vuoroviikkoäiti, olen ollut yh-äiti ja olen etä-äiti. Olen kokenut varmasti paljon enemmän äitiyden eri tunteita ja muotoja kuin monet muut. En ikimaailmassa luopuisi noista muistoista; vauva-ajan väsymyksestä ja onnikuplasta, taaperoajan hassutteluista uhmineen päivineen, leikki-iän riemullisista hetkistä, kun lapsi ymmärtää, miten paljon osaa jo tai kouluajan iloista ja suruista.

Olen ne kokenut ja ne muistot ovat sydämessäni aina. Mutta uudelleen en voi enää tähän kaikkeen lähteä. Ei enää. Minulla on kaksi upeaa lasta. Enempää en tarvitsekaan.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

 

Kommentit (3)

Etä-äiti

Tyttäreni on 2,5 vuotias ja ollaan oltu miehen kanssa erossa puoli vuotta. Synnytyksen jälkeen masennuin pahasti ja olin osastohoidossa yli 3kk. En muista lapseni ensimmäisistä kuukausista mitään. Mutta kun jälkeenpäin ajattelen, ei lapsestani olisi tullut näin sosiaalista ja iloista lasta jos hän ei olisi tottunut niin suureen määrään läheisiä ihmisiä ympärillään auttamassa heti alusta alkaen. Raskaus oli elämäni ihaninta aikaa. Lapseni ensimmäinen elinvuosi elämäni raskainta aikaa. Nyt olen eron jälkeen löytänyt tasapainon elämääni mutta vasta löytänyt sen rakkaan kiintymyssuhteen lapseeni. Tämän kiintymyssuhteen luomiseen kesti 2vuotta. Tyttäreni on kaunis ja fiksu lapsi, ja joka hetki erossa on yhtä tuskaa. Ja se pahenee vain ajan kanssa, siihen ei ikinä totu...

Terveydenhoitaja lasten äänenä

Kuvitelkaapa vanhemmat tilannetta, jossa asutte joka toinen viikko eri osoitteessa. Kuvitelkaa mille tuntuu elää raahaten reppua ja tavaroita viikon välein kahden eri paikan välillä. Stressaisiko?Tuntuisiko että missä se koti on? Ei voissi koskaan asettua paikoilleen. Tämän jälkeen voitte miettiä mille se majtaa lapsesta tuntua. Parempi olisi jos lapsi kävisi esim.joka toinen vkonloppu toisen vanhemman luona ja näkisi tätä yhteisen puuhastelun merkeissä vaikka arkenakin.

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Kiitos kommentista. Tämä sinänsä on aivan "turha" näkökulma, koska kaikki tilanteet ovat niin yksilöllisiä, kuten lapsetkin. Mikä sopii toiselle, ei käy toiselle. Ensimmäiselleni ei käynyt vuoroviikkoisuus sitten yhtään mutta nuorempi ei kestäisi eroa toisesta vanhemmasta yli viikkoa, ja meillä vuoroviikon keskellä vielä käy toisen vanhemman luona, ettei ero käy liian pitkäksi. Nämä on katsottava lapsenkin kannalta täysin tilannekohtaisesti. Joten jos sanot, että lapselle parempi että on joka toinen viikonloppu leikkien toisen luona, ei käy meidän kuopukselle se. Mutta tilanne voi muuttua, kun hän kasvaa, ja silloin katsomme tilanteen uudelleen. Olen kirjoittamassa aiheesta vielä lisää, ja pohdin jo teemaa tässä kirjoituksessani, olet tervetullut lukemaan sen:

https://www.vauva.fi/blogit/eta-aiti/toteutuuko-pahin-pelkoni-tuleeko-mi...

Terveisin, Etä-äiti

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017