Kirjoitukset avainsanalla etä-äitiys

Etä-äitiys voi aiheuttaa yksinäisyyttä. Kuva: Pixabay

Tapasin Hannan, joka on lukenut blogiani ihan alusta asti. Hän kertoi minulle asian, joka kosketti minua syvältä ja kysyin, saanko kirjoittaa tästä blogiini. Nimittäin siitä, miten hänestä tuntuu, ettei hän saa ystäviä etä-äitiytensä takia.

Hannasta selkeästi näkee, että hän on yksinäinen ja surullinen tämän asian vuoksi. Hän kaipaa valtavasti äitiystäviä jakamaan arjessaan aikaa ja ajatuksia, varsinkin, kun hän näkee etälastansa suhteellisen harvoin. Hän on kuitenkin törmännyt ongelmaan: tuntuu, kuin kaikki kaikkoaisivat ympäriltä, kun hän mainitsee etä-äitiyden.

Tuntuu, kuin kaikki kaikkoaisivat ympäriltä, kun hän mainitsee etä-äitiyden.

Hanna on myös Momziessa, joka on kuin Tinder, mutta äitikavereita etsiville. Hanna kertoo: "Minulla on Momziessa esittelytekstissäni maininta, että olen lapselleni etä-äiti. En ole saanut ollenkaan mätsejä. Varma en voi tästä tietenkään olla, mutten usko, et asuinpaikka yksin tai muu syy vaikuttas näin paljon. Tai jos mätsi tulee niin viestittely loppuu lyhyeen.."

Hanna siis kokee, että etä-äitiys vaikuttaa Momzien muiden äitien halukkuuteen ystävystyä hänen kanssaan. Muuten profiili on ihan samanlainen kuin kellä tahansa muullakin. Hanna kokee tämän hirvittävän surullisena asiana.

Jos keskustelussa tulee ilmi, että hän on etä-äiti, lähtevät useat paikalta ja viestittely tai yhteydenpito loppuu.

Mutta ei vain Momziessa, vaan ihan kaikkialla muuallakin Hanna on kohdannut samaa. Jos keskustelussa tulee ilmi, että hän on etä-äiti, lähtevät useat paikalta ja viestittely tai yhteydenpito loppuu. 

Hanna jatkaa: "Jos tutustuu uuteen ihmiseen ja jossain vaiheessa, kun kerron suurinpiirtein aika alkuvaiheessa tutustumista, et oon etä, niin tutustuminen jotenkin tyrehtyy..joillekin se ok, yleensä toiselle etä-äidille, muttei suurin osa sitä ymmärrä."

Hanna on sosiaalinen ja tykkää tutustua uusiin ihmisiin, mutta se ei tunnu onnistuvan millään. Kun hän kertoo, että hän on etä-äiti, hänestä tuntuu, että ihmiset jopa pelästyvät. Tässä on äiti, joka ei osaa huolehtia edes lapsestaan, ei hän voi olla hyvä ystäväkään. Näin yksinolosta, ahdistuksesta ja surullisuudesta tulee kierre, jota on vaikea välttää. Hanna ei ole keksinyt ratkaisua, miten tällaisen voisi estää, eikä hän ymmärrä ihmisten suhtautumista häneen.

En kelpaa lapseni äidiksi joka päiväisessä elämässä enkä kelpaa sen takia myöskään kaveriksi/ystäväksi mukamas.

Hannasta tuntuu, ettei hän kelpaa omana itsenään edes ystäväksi. Siksi mieli on painunut entistä matalemmalle ja hän kamppailee myös masennuksen kanssa. Ystävät voisivat auttaa yksinäisyyteen, mutta nyt hänellä ei niitä juurikaan ole muutamaa kauempana asuvaa ja someystävää lukuunottamatta. Onnekseen Hannalla on kuitenkin tukena kumppani.

Hanna on lukenut blogiani alusta asti.

Hannan tarina on hyvin surullinen, mutta todellinen. Etä-äitiys on vielä kovin harvinaista, tabu ja jollain tavalla häpeällistä. On surullista, että se vaikuttaa näin voimakkaasti etä-äitien elämään yhä edelleen. 

Lue myös:
Etä-äitiyteni vaikutti treffeille pääsemiseen
Etä-äitiyteni saattoi vaikeuttaa työhön pääsemistä

Viestini kaikille: me etä-äidit olemme ihan tavallisia ihmisiä. Ei meitä tarvitse pelätä.

Terveisin, Helka

Facebook II Instagram

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Onpa harmllista, että kaveria ei ole löytynyt. Toivottavasti löydät samanhenkisen kaverin itsellesi. Momzie ei ole minulle tuttu, mutta voisin kuvitella, että siellä monet äidit etsivät seuraa ja itselleen äitikaveria. Äitikaverilla tarkoitan ystävää, jonka kanssa voi tehdä asioita lasten kanssa. Monella kun on ystäviä töistä tai muusta, jotka ovat eri elämäntilanteessa. Siksi moni kaipaa samassa elämäntilanteessa olevaa kaveria. Ei varmastikaan syynä ole se, että etä-äitiys olisi vastenmielistä. No, tämä ainakin on oma ajatukseni asiasta :)

3 lapsen äiti
2/2 | 

Itselläni hyvin samankaltaisia kokemuksia. Ihmisiä ei tunnu kiinnostavan se, että Miksi olen etä-äiti esikoiselleni, vaan tuomitaan helposti. Olen itselleni valitellut olevani hyvä äiti lapselleni juurikin sen vuoksi että olen ajatellut lapseni parasta enkä ole vaatinut häneltä esim. vuoroviikkoasumista.
Kokemuksia on myös siitä ettei miehet tahdo tutustua kun kuulevat että minulla on 3 lasta ja jokaiseen erilainen huoltajuussuhde. Ja tämäkin taas vaan sen takia että jokaisen lapsen kohdalla on mietitty mikä on kenellekin paras vaihtoehto, eikä ole laitettu lapsia samaan muottiin. Jokainen lapseni on minulle äärimmäisen rakas ja tärkeä. Ja parhaani teen äitinä lasteni eteen. Etä-äitiys ei todellakaan ole se helpoin tapa olla ÄITI!!!!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Panu Pälviä

Kyllä nyt taas riipasee sydämestä niin maan p-leesti. Välillä menee pitkiä aikoja niin mukavasti ja olen vuosien mittaan oppinut elämään tämän jutun kanssa. Nimittäin sen, etten näe lasta juuri KOSKAAN.

No koskaan ja koskaan, mutta siltä tällä hetkellä taas tuntuu. Ehkä se johtuu siitä, että totuin liian hyvään, kun hän oli luonani kolme viikkoa putkeen. Siis hei, KOLME KOKONAISTA VIIKKOA LUONANI. Siihen sitten totuin: että oma lapsi on luonani. Ja olemme puhuneet jo muutamaan otteeseen, miten näkisimme enemmän.

Sitten tuntuu tulevan jumalaton takapakki koko hommaan ja tuntuu, etten näe ikinä lastani.

Sitten tuntuu tulevan jumalaton takapakki koko hommaan ja tuntuu, etten näe ikinä lastani. Nyt se riippaisi entistä enemmän, kun sain viestin, että lapsi on kovasti kuumeessa ja tosi kipeänä. Ja minä jossain ihan muualla. En ole siellä auttamassa, ostamassa lääkkeitä ja hoivaamassa. Salaa katsomassa teiniä, joka on vielä niin pieni, vaikka onkin jo niin iso. Kun en voi olla tuota tekemässä, kuinka silloin tuntuukaan, että on niin väärässä paikassa kuin vain voi olla.

Sairas lapsi saa vanhemmassa jonkin iki-iäisen hoivavietin päälle. Olipa lapsi sitten minkäikäinen tahansa, on pakottava tarve saada auttaa ja hoivata. Saapa sitten hoivavietti päälle, kun ei voikaan hoitaa lastansa. Kun tietää, että ihan toinen ihminen siellä hoivaa. Itse istuu jossain sohvalla yksinään ja miettii, että miten ihmeessä tämä kaikki menikin näin? Miten jouduin tähän tilanteeseen? Eikö minun oikeasti pitäisi olla se, joka hoitaa kipeää lastaan?

Saapa sitten hoivavietti päälle, kun ei voikaan hoitaa lastansa. Kun tietää, että ihan toinen ihminen siellä hoivaa.

Yksi riipaisevimmista tunteista on odottaa tietoa siitä, miten lapsi voi, miten lääkärissä meni ja milloin hän pääsee kotiin. Onko jotain todella pahasti vialla ja pääseekö hän luokseni nyt pitkään aikaan? On hyvin voimaton olo, kun ei voi tehdä mitään, ei voi nähdä lastansa eikä olla hänelle tukena. Riittämättömyys ja paskamutsi-fiilis satuttavat tuolloin aika lujaa.

Paskamutsi-hetki. 

Itken, itken, itken sängyllä.

Itkin, itkin, itkin sängyllä. Lapsi kuulosti kovin kipeältä. Onneksi sentään soitti minulle. En tiedä, olisinko voinut jatkaa koko elämistä, jos en olisi saanut tietoa, ettei välitöntä vaaraa ole. Kävin tuon päivän aikana niin monta tunnetta läpi, etten tiedä, onko enempää olemassakaan. Päällimmäisenä kuitenkin voimattomuus ja suru. Olisinpa ollut auttamassa poikaani. Ja nyt jo sovittu tapaaminenkin peruuntui sairastumisen takia. Tosi kurja fiilis.

Huh, ja hengitystä päälle. Kyllä tästäkin jälleen selvitään, kun on pakko. Kun vähän rauhoituin, ymmärsin tietenkin, että onpa ihana, että lasta on kaksi vastuullista aikuista hoitamassa, he kykenevät antamaan tärkeää hoivaa ja auttamaan. Saan pitää yhteyttä lapseeni ja hän pitää minuun. Hetken aikaa kuitenkin tunsin olevani ihan liian kaukana. Etäällä. Etä-äiti.

Hetken aikaa kuitenkin tunsin olevani ihan liian kaukana. Etäällä. Etä-äiti.

Terveisin, Helka

Facebook II Instagram

Kommentit (1)

Koululaisten ja opiskelijan et...
1/1 | 

Minä olen joskus iloinnut siitä kun lapsi sairastuu just mun luona. Paljon parempi kun saa hoitaa ja lohduttaa lasta sen sijaan, että kuulee lapsensa olevan kipeä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun kirjoitin eilen Instagramini tarinassa "living my best life" tarkoitin sitä todella. Ei siinä vielä, että teinini on luonani kolme viikkoa ensimmästä kertaa moneen moneen vuoteen. Eikä siinä, että olen kulkenut kuin pilvissä nämä muutamat ensimmäiset päivät; olen siivonnut, suunnitellut ruokia, olemme käyneet leffassa ja teimme vohveleita.

Ihan kuin tavallinen perhe ikään.

Mutta eilinen keskustelumme oli jotain, joka sai sydämeni pamppailemaan niin, etten tiennyt, pysyykö se paikoillaan. Käteni tärisivät ja ääni vapisi. En minä siinä teinin edessä itkenyt, mutta taisi hänkin tietää, että nyt puhutaan minulle todella tärkeästä asiasta. Niin tärkeästä, että keskustelimme ehkä koko vanhemmuuteni merkittävimmistä onnistumisesta.

Nyt hän sanoi, että se olisi kyllä kiva. Olla luonani enemmän.

Nimittäin kun kysyin, että jos nämä viikot menevät hyvin, voisiko hän alkaa olemaan täällä enemmänkin? Olen toki tätä aiemminkin kysynyt, mutta vastaus on ollut, että ei se oikein toimi, kun on koulu, kaverit, harrastukset ja muut sellaiset jutut, joita on vaikea toteuttaa minun kotoani käsin.

Mutta nyt hän sanoi, että se olisi kyllä kiva. Olla luonani enemmän. Ennen kuin ehdin vastaamaankaan mitään, hän jo suunnitteli, miten voi tulla luokseni silloin, kun seuraavana päivänä ei ole aikaista kouluaamua. Miten kulkeminen kyllä onnistuu ja hän näkee veljeäänkin useammin. Voisi olla silloin luonani, kun kuopuksenikin on.

Niin, siis. Lähes vuoroviikkoisesti. 

Niin, siis. Lähes vuoroviikkoisesti. On kahdeksan vuotta ensimmäisestä etä-äitiys-kaudestani. Ja nytkö, nytkö viimein olisi mahdollista, että siitä voisi vähitellen luopua? Onko aika kypsä? Olemmeko me? Saanko sittenkin viettää hänen kanssaan nämä tärkeät teinivuodet? 

Miljoonat ajatukset pyörivät mielessäni. Koetan olla myös realistinen: isällä tietenkin on sanansa sanottavana, mutta olemme aina kuunneelleet poikamme ääntä ja tahtoa, ja isä ei ole ikinä estänyt pojan luonani oloa. Voi myös olla, että koulunkäynti on liian haastavaa kotoani käsin. Voi olla, että pieni asuntomme käy liian pieneksi kasvavalle teinille, veli käykin hermoille, kun olemme enemmän yhdessä ja niin edelleen. Ehkä vuoroviikkoasuminen ei sovi hänelle vieläkään, kuten ei aiemminkaan.

Yhtäkkiä hoksasin, että nämähän ovat ihan tavallisen perheen huolenaiheita ja arkea. Voisin kuvitella, että tällaisia moni perhe mietiskelee.

Kahdeksan vuotta ensimmäisestä etä-äitiys-kaudestani. Onko mahdollista, että tästä voisi vähitellen luopua?

En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tämä oli ensimmäistä kertaa askel suuntaan, että poika itsekin toivoo näkevänsä meitä enemmän. Se on valtavan iso asia koko perheellemme. Tuntuu, että olen tehnyt oikeasti jotain oikein. Että ponnisteluni meidän suhteen ylläpitämiseen kaikesta huolimatta on onnistunut.

Tämä on koko etä-äitiyteni aikana tärkein asia, mitä meidän suhteessamme on tapahtunut. Se tuo näkyväksi kaikki yhteiset ponnistelumme perheemme eteen. Kun joillakin teini etääntyy jatkuvasti enemmän vanhemmistaan, meillä hän haluaa olla kanssani. Hän on myös osoittanut vastuullisuutta tavaroistaan ja asioistaan huolehtimisesta, joka on ollut aiemmin ongelma ja siksi iso este vuoroviikkoasumiselle.

Olen niin äimistynyt ja ikionnellinen, etten osaa vielä ihan hahmottaakaan, mitä tämä voi oikeasti tarkoittaa!

Ehkä nyt on aika muutokselle. Tietenkin on vielä ihan liian aikaista tietää, miten kaikki loppujen lopuksi menee, mutta pakkohan tätä upeaa oloa oli päästä purkamaan, ja minnekäs muuallekaan kuin teille!

Valtava ilo, onni ja menestys perheellemme!

Lue myös:
MIksi minusta tuli etä-äiti ja mitä sen jälkeen tapahtui?
Vuoroviikkosysteemi ei sopinut esikoiselleni

Onnellisin terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (4)

Äitipuolitoista
1/4 | 

Ihanaa! Se että hän lähtökohtaisesti haluaisi nähdä sinua enemmän, kertoo siitä että suhteenne kantaa aikuisuuteen. Jo muutaman päivän näkeminen enemmän kuin nyt, on iso juttu asioiden jakamisen kannalta. Läheisyys vaatii kuitenkin sitä yhteistä paahtoleipäpakettia ja läksyistä kyselyä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Olen etä-äiti ja siitä ei mihinkään pääse eikä tarvitsekaan. Olen alkanut huomaamaan etävanhemmuudessani paljon hyviä puolia. Tässä niistä muutamia.

Läsnäolo parantui ja yhdessävietetty aika on laadukasta

Kun näkee lastansa vain silloin tällöin, tuppaa olemaan yhdessäolohetkinä paljon enemmän läsnä kuin tavallisessa arjessa olisi. Yhdessäoloaika ei mene arjen askareisiin, kiireisiin, koululäksyihin tai harrastuksiin, vaan kun olemme yhdessä, olemme sitä intensiivisesti. Lapseni isä sanoikin, että olen poikamme kanssa enemmän kuin hän. Ensin ihmettelin tätä, kunnes ymmärsin, mitä hän tarkoittaa. Isän ja pojan aika menee arjessa, jolloin ei aina kiinnitä huomiota yhdessäoloon. Lapsi tulee illalla harrastuksistaan tai kaverien luota ja menee nukkumaan. Ei siinä paljoa ehdi yhdessä aikaa viettämään. Viikonloppuisin poika tulee minun luokseni – näin aktiivinen yhdessäoloaika onkin runsaampaa kuin isällä.

Kiitollisuus

Etävanhempana on kiitollinen kaikista yhdessäolohetkistä. Olen kiitollinen myös siitä, että välimme ovat hyvät. Teinin ja vanhemman suhde voi olla hyvinkin hankala, varsinkin, kun vanhempi joutuu kieltämään ja rajoittamaan paljonkin teinin elämää. Meillä tuollaista välien hankaluutta ei ole. Vaikka en ole hänen arjessaan mukana ja säännötkin määrittelee isä, meidän yhdessäolomme on ainutlaatuista: emme juurikaan riitele vaan nautimme toistemme seurasta täysin siemauksin.

Oma aika, josta nauttii

Tämä on vähän vaiettukin asia. Mutta totta se on: etä-äitinä on paljon omaa aikaa. Ja osaan nauttia siitä. Myönnän, että olen joskus ns. tavallisen perheiden vanhempia kuunnellessani miettinyt, että ah, onneksi minulla on omaa aikaa. Saan harrastaa, käydä ulkona, lukea, kirjoittaa, nukkua pitkään ja tehdä mitä huvittaa (tietenkin pois lukien työ ja viikot, jolloin kuopus on luonani). Onhan se luksusta. Nautin siitä. Sen vastapainoksi, että kipuilen ikävän, pahan mielen ja syyllisyydenkin kanssa, saan nauttia omasta ajastani ja unelmieni toteuttamisesta.

Vertaistuki

Olen löytänyt ihania tuttavuuksia blogini kautta sekä etä-äiti-ryhmistä. Olen voinut kirjoittaa toisten koskettavia tarinoita, antaa tukea ja apua muille ja saanut niitä muilta. On ollut upea huomata, ettemme ole yksin, vaan meitä on muitakin. Tämä auttaa jaksamaan arjessa, kun ikävä ja paha olo yllättävät. Olen myös rakentanut vahvaa etä-äitiys-identiteettiä ja olen mallina muille: olen ihan tavallinen äiti, vaikka olen etä-äiti. Tästä olen saanut valtavasti voimaa.

Olen aina paras äiti lapselleni

Tämä on tärkeä muistaa. Etä-äitiys ei tee minusta huonoa äitiä. Meillä on lapsemme kanssa hyvät välit ja olemme läheisiä, vaikkemme kovin usein näekään. Tätä hoen itselleni vaikeina hetkinä. Äitiyttä ei etävanhemmuus ole minulta vienyt pois. Koska tilanne on mikä on, on hyvä miettiä sen hyviä puolia eikä märehtiä jatkuvasti niitä huonompia. Ja muutaman vuoden päästä, kun lapseni on täysi-ikäinen, en ole enää sen enempää etävanhempi kuin kukaan muukaan aikuisen lapsen vanhempi. Silloin olen viimein ihan vain äiti. 

Lue myös:
Erilaisia etävanhemmuuden tyyppejä
Saako omasta ajasta nauttia?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (2)

Kaunismäessä
1/2 | 

Olen huomannut ihan saman jutun vuoroviikkovanhemmuudessakin, kun lapset eivät ole ihan koko ajan läsnä, haluaa heidän kanssaan olla ja tehdä asioita silloin kun he ovat paikalla. Punnitsen tarkkaan ei pakolliset työ- ja vapaa-ajanmenot, jotka sattuvat lapsiviikolle ja nautin perheajasta. Toki sen vastapainoksi on myös sitä omaa aikaa.

Sariii
2/2 | 

"Yhdessäoloaika ei mene arjen askareisiin, kiireisiin, koululäksyihin tai harrastuksiin, vaan kun olemme yhdessä, olemme sitä intensiivisesti."

Toivottavasti olet kiitollinen sille vanhemmalle, joka tuon kaiken yllä olevan saa hoitaa ja järjestää! :) 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017