Kirjoitukset avainsanalla etä-äitiys

Kuva: Panu Pälviä

Olin jännittänyt työhaastatteluun menoa jo jonkun aikaa, koska toisen äitiyslomani jälkeen en ollut käynyt niissä montaa kertaa. Olin valinnut hyvissä ajoin ennen haastattelupäivää vaatteet; leveälahkeiset, uudet farkut odottivat kaapissa ja kovaksi silitetty kauluspaita roikkui hengarissa.

Tiesin olevani pätevä ja varmasti hyvä valinta siihen työhön, mutta olin tosi epävarma itsestäni, koska opiskelujen ja vauvaloman takia olin ollut pitkään poissa työelämästä. 

Kuitenkin syy, miksi haastattelun jälkeen tunsin itseni huonoksi, eivät ollleet edellä mainitut asiat. 

Haastattelija muuttuu vaikean näköiseksi ja koettaa keksiä sanottavaa

Haastattelu sujui kuitenkin tavalliseen tapaan ja aloin rentoutua. Itsevarmuuteni nosti päätään ja uskoin, että haastattelu oli menossa hyvään suuntaan. Sain kertoa näkemyksiäni alasta ja siitä, miten veisin mahdollisessa uudessa työpaikassani asioita eteenpäin.

Kerroin työkokemuksistani ja perhetilanteestanikin. Pohdin, miten pieni lapsi voi vaikuttaa poissaolojen määrään. Kerroin, että minulla on kaksi lasta, mutta isomman kanssa hoito-ongelmaa ei ole, koska hän asuu isänsä luona.

Kerroin, että minulla on kaksi lasta, mutta isomman kanssa hoito-ongelmaa ei ole, koska hän asuu isänsä luona. Pysähdys.

Pysähdys.

Koko tunnelma huoneessa muuttui. Haastattelija muuttui vaikean näköiseksi ja hänen oli selkeästi vaikea keksiä mitään sanottavaa. "Niin, meille perhekeskeisyys on kyllä tosi tärkeää", haastattelija sanoi viimein. Päättelin, että edellä mainitsemani lapsen sairastumiset eivät varmasti haittaa. Tilanne tuntui kuitenkin kummalliselta haastattelun loppuun saakka.

Vasta myöhemmin tajusin, mitä siinä ehkä tapahtui

Palasin kotiin ja kävin tilannatta uudelleen ja uudelleen läpi. Viimein mietin: oliko tilanne muuttunut sen jälkeen, kun olin kertonut vanhemman poikani asuvan muualla? Perhekeskeisyys tärkeää – sitäkö sillä tarkoitettiin? Ettei etä-äitiä pidetä perhekeskeisenä?

Oliko tilanne muuttunut sen jälkeen, kun olin kertonut vanhemman poikani asuvan muualla?

En päässyt tuohon työpaikkaan.

En halua, että etä-äitiys määrittelee työpanostani ja -osaamistani millään tavalla. Etä-äitiyteni oli edellä mainitun tapahtuman aikaan melko tuore juttu, pidin sitä ihan normaalina meidän perheemme asiana, enkä ollut kohdannut vielä ennakkoluuloja. En osannut yhtään odottaa, ettei perheemme ehkä olekaan muiden silmissä ihan se tavallisin perhe. Ehkä ei ole normaalia työhaastattelussa kertoa etä-äitiydestä. Päätin jo tuolloin, että aion kertoa sen jatkossakin ihan jokainen kerta.

En osannut yhtään odottaa, ettei perheemme ehkä olekaan muiden silmissä ihan se tavallisin perhe.

Tilanne vaivaa vielä vuosien jälkeenkin

Vasta nyt vuosien jälkeen uskon näkeväni tilanteen selkeästi: minua saatettiin kohdella eri tavoin sen jälkeen, kun työhaastattelijat kuulivat minun olevan etä-äiti. Kuulostaa epäuskottavalta, mutta en osaa selittää tilannetta itselleni millään muulla tavalla. Ylianalsyinko tilannetta, sitä en voi tietää. Mutta vasta nyt kykenen tästä puhumaan ääneen. 

Kun käyn tilannetta läpi mielessäni ja ilmapiiri haastattelussa mielestäni eittämättä muuttui. Tämä on jäänyt kaivelemaan mieltäni ja vasta nyt kykenen tästä puhumaan ääneen.

Minua saatettiin kohdella eri tavoin sen jälkeen, kun työhaastattelijat kuulivat minun olevan etä-äiti. 

Jo pelkästään se, että joudun miettimään tällaisia asioita, saa minut surulliseksi. Ennakkoluulojen kohtaaminen on haastavaa ja kiukuttaa. Kunpa ne joskus loppuisivat, eikä tarvitsisi miettiä, mitä muut äitiydestäni ja minusta ajattelevat.

Lopuksi sanottakoon, että kokemus ei liity mitenkään nykyiseen tai edellisiin työpaikkoihini, joissa olen ollut.

Lue myös: Kahvihuoneen omituisin otus

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Tuntuuko sinusta, että kaikilla hyvilläkin ystävillä on kamala kiire? On töitä, lasten hakua, lasten harrastuksia, huonosti nukuttuja öitä, siivoamista ja niin edelleen. 

Eletään niitä kuuluisia ruuhkavuosia. Kuka ehtisi näkemään, kenellä olisi aikaa? 

Paitsi itsellä olisi kyllä aikaa. Saatat olla lapseton, pariton, yksinäinen, etävanhempi, tai jotain muuta siltä väliltä tai ylitse. Olet kotona ja katselet yhteystietojasi, selailet niitä: tuolla on vauva, joka ei nuku hyvin, tuolla on monta lasta, jotka harrastavat, tuo on kiireinen töissä, tuolla on sitä tai tätä. Kuka ehtisi näkemään, kenellä olisi aikaa? Yhteystiedot on käyty läpi loppuun asti. Mitäs nyt?

Saattaakin olla niin, ettei ole ketään. Kun eletään karkeasti sanottuna 30-40-ikävuoden väliä, on suurin osa, tai siltä tuntuu, hyvin kiireisiä. Ruuhkavuodet kaiketi tarkoittavat sitä, että elämään tulee samaan aikaan hyvin paljon kuormittavia asioita. On työssä eteneminen, lapset, ehkä oma talo, harrastukset, lasten menot ja niin edelleen. Elämä ruuhkautuu.

Voi tuntua, ettei ympärillä enää olekaan ketään, jolla olisi aikaa juuri sinulle.

Voi tuntua, ettei ympärillä enää olekaan ketään, jolla olisi aikaa juuri sinulle. Se voin tuntua todella kurjalle, jos itsellä on tilanne, että aikaa on välillä liikaakin. Minulla on juuri näin. Varsinkin näinä lapsettomina viikkoina. Ruuhkavuosiin pääsen ehkä vähän kiinni, kun lapsi on täällä, mutta silloinkaan ei ole parisuhdekiireitä, yhteisiä menoja kumppanin kanssa, sitä tavallista perhe-elämää.

Olen myös kuullut, että tätä voi tapahtua ihan ns. ydinperheellisellekin. Kaverit vain häviävät jonnekin niihin ruuhkavuosiin. Mutta mitä niiden vuosien jälkeen tapahtuu? Palautuuko läheiset välit, käydäänkö sitten taas yhdessä jossain? Onko se enää samanlaista monen vuoden jälkeen? Pilaavatko ruuhkavuodet ystävyyden?

Mutta mitä niiden vuosien jälkeen tapahtuu? Palautuuko läheiset välit, käydäänkö sitten taas yhdessä jossain?

Se taitaa jäädä nähtäväksi. Tässä tilanteessa on onneksi hyvä, että on joitain, jotka ymmärtävät. Niitä toisia, joilla on sama tilanne. Silloin ei aina tarvitse sanoakaan mitään. Tämä toinen ymmärtää. Olen saanut teiltä lukijoilta paljon tsemppauksia, että tunnette samoja asioita, mistä olen kirjoitellut. Se on lohduttava tietää.

En olekaan ihan yksin.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (6)

Liiolii

Moi, samaistun tähän. Ruuhkavuosia ei sitten tullutkaan. Ei perhettä, ei työtä, jokunen ystävä joita tapaan muutaman kuukauden välein. Olen pakottanut itseni ihmisten ilmoille, mutta se on koko ajan vaikeampaa. Nyt yritän saada vapaaehtoistyön. Kaikki hokevat miten hektistä aikaa elämme. Itselläni on pelkkää aikaa elämän loppuun asti. (P.S. Tulipa tästä ankea kommentti. :D Ei mun elämä pelkkää kurjuutta ole sentään. Jotenkin postauksesi aihe vain resonoi tämänpäiväisiin tunnelmiini.)

Vierailija

Huonosti nukkuvan vauvan äitinä totean myös, että kannattaa aina silti kysyä. Yksinäisyyttäni lisäsi huomattavasti se, kun ihmiset alkoivat päättää puolestani ehdinkö ja jaksanko tavata ihmisiä tai lähteä kaupungille.

Onneksi sain myös uusia ystäviä lopulta.

Poh

Surullista on että lähes kaikki ihmisryhmät kärsivät yksinäisyydestä, nuoret, lapset, aikuiset, sinkut, vanhukset. Ja nyt vielä ruuhkavuosiakin elävät? Ehkä jotain yhteiskunnassa pielessä muutenkin?

muffinaround.com

Siis mitä hittoa! Juuri tänään mietin tätä samaa asiaa ja rupesin kirjoittamaan blogipostausta asiasta!! Ihanaa että törmäsin sun tekstiin! Tuli heti parempi fiilis. En ole ainoa joka miettii tätä. Ja olen siis perheellinen mutta äitiyslomalla. Suurin osa ystävistä on juuri saanut vauvoja tässä vuoden parin sisään.

Vierailija

Se, joka ehtii ja jaksaa voisi tarjota itse seuraansa. Luulen, että pienen vauvan äiti ilahtuisi jos ystävä tulee käymään ja tuo/tekee/auttaa ruuassa/kahvissa tms. Tai ottaa vauvan hetkeksi ja antaa äidille päiväunet. Tai isompien perheeseen menee esimerkiksi lenkkiseuraksi siksi aikaa kun ruuhkavuosiäidin lapset ovat harrastuksissa. Reippaasti vain tarjoamaan omaa seuraa ja apuakin ystäville.

muffinaround.com

Pakko vielä vastata tähän että on aika rankkaa olla aina se joka tarjoaa seuraansa. Olisi kiva jos joku joskus pyytäisi minua jonnekin. Mutta kun on niin kiire. (Minulla siis kaksi pientä lasta)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Meri Björn

Olin Yle Puheen vieraana kertomassa uudesta kirjastani ja blogistani. Kerroin, miksi edelleen kirjoitan, vaikka palaute on välillä aika kurjaakin.

Yle Areenasta löytyvässä haastattelussani kerron, miten saan teiltä lukijoilta niin kannustavaa ja tärkeää palautetta siitä, että blogini on tarpeellinen, etten vain voi lopettaa kirjoittamista, vaikka välillä tuntuu, olenko jo sanonut kaiken.

Pohdin haastattelussa myös vieraannuttamista, eron jälkeistä riitelyä, vuoroviikkovanhemmuuden haasteita, hyvän eron anatomiaa ja sitä, mistä vanhemmat voisivat hakea apua eroonsa.

Yle Puheessa:

"Helka Belt pitää suosittua Etä-äiti-blogia, jossa hän kirjoittaa jaettuun vanhemmuuteen ja etä-äitiyteen liittyvistä vaietuista ja häpeällisistäkin tunteista. Nyt hän on kirjoittanut aiheesta myös kirjan Lapsellinen ero, johon hän on koonnut 20 erilaisen perheen tarinat, jotka vaihtelevat aina onnistuneesta uusperheestä raastaviin oikeudenkäynteihin ja vieraannuttamiseen.
Belt kertoo, että ydinperheideaali elää yhä vahvana, vaikka Suomessa erolapsiksi jää vuosittain 30 000 ja huoltajasopimuksia tehdään 50 000.
Puheen Aamussa puhuttiin etävanhemmuudesta, mitä kaikkea se tarkoittaa. Helka Belt oli Linda Vettasen ja Juhani Kenttämaan vieraana."

Kuuntele koko haastatteluni täältä. 

Lue myös:
Tekstiotteita Lapsellinen ero -kirjastani
"Huonon eron vaikutus lapseen on elämän mittainen"
Onko hyvää eroa olemassakaan?

Terveisin, Etä-äiti

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: T-A Bech

Katselin tässä eräänä päivänä Emmerdalea, ehkä vähän sivusilmällä, koska enemmän yritin pitää silmällä ympyrää juoksevaa kuopustani. Yhtäkkiä kuitenkin pysähdyin niille sijoilleni, kurkkuani kuristi ja sydän muljahti ilkeästi, kun jo aiemmin esittelemäni Emmerdalen hahmo Beatrice sanoi televisiossa jotakin, joka hävetti. Se hävetti minua, koska yhtäkkiä ymmärsin tuntevani välillä täysin samoin kuin hän:

"En halua mennä sinne. Vaivaannun lapseni seurassa. En tiedä, mitä sanoa."

Ja se iski lujaa vasten kasvojani; ymmärrys, että hän puhuu ihan kuin minun elämästäni. Minun tunteistani. Minäkin tunnen noin. Olin koko viikonlopun poikani kanssa; ja kyllä. Välillä olin vaivaantunut. Koetin keskustella hänen kanssaan, kysyä, miten päivät hänellä ovat menneet. Ei siitä keskustelusta oikein mitään tullut.

Siitä tilanteesta tuli juuri näkemäni elokuva mieleen (taisi olla nimeltään Boyhood), jossa lapset tilittivät etäisälleen, ettei keskustelu niin suju, että isä viikon erossa olon jälkeen latoo vain kysymyksiä pöytään ja odottaa lapsiensa vastaavan. Keskustelu ei ole silloin luontevaa. Lapset kertovat kyllä asioistaan, jos he haluavat. Omaa tahtiaan.

Nämä kaksi etävanhempaa kertoivat tarinoillaan minun elämästäni. Etävanhemman elämästä.

Nämä kaksi etävanhempaa, fiktiivistä kylläkin, mutta hyvin todentuntuista, kertoivat tarinoillaan minun elämästäni: etävanhemman elämästä. Kun lapsi tuntuu vieraalta. Ja silloin on välillä toden totta vaikea tietää, mistä keskustella tai mistä edes aloittaa keskustelu.

Vaikka kyseessä on oma rakas esikoiseni, jota rakastan yli kaiken, tunnen silti välillä ulkopuolisuuden tunnetta; vierautta hänen seurassaan. Ja kun samaan aikaan kuuntelen, kun hän puhuu isänsä vaimon kanssa puhelimessa, naureskelee ja sopii arjen jutuistaan, sydämeeni sattuu. Minäkin haluaisin puhua hänen kanssaan arjen pikku jutuista.

Minäkin haluaisin puhua hänen kanssaan arjen pikku jutuista.

Katson häntä, nauravaa ja komeaa poikaani. Minun omaa poikaani. Mitä sanoisin hänelle? Millä sanoilla saisin hänet nauramaan ja puhumaan minullekin noin? Minulla ei ole aavistustakaan. Ja kun sitten annan tilanteen vain olla ja katson häntä, yhtäkkiä hän sanookin jotain, ja puheemme alkaa soljumaan. Ja silloin olen todella onnellinen, hetkisen ajan.

Olen kuitenkin useimmiten ihan äärimmäisen surullinen etä-äitiydestäni. Näistä asioista, joita en koskaan osannut ajatella tuntevani tai kirjoittavani niistä. Vierauden tunteesta, vaivautuneisuudesta, ikävästä, ulkopuolisuudesta. Nyt nämä sanat kertovat minun elämästäni. Minua surettaa tällä hetkellä aika paljon.

Lue myös: Miksi etäpoikani on niin upea lapsi?

Apein terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017