Kirjoitukset avainsanalla etä-äitiys

Kun kirjoitin eilen Instagramini tarinassa "living my best life" tarkoitin sitä todella. Ei siinä vielä, että teinini on luonani kolme viikkoa ensimmästä kertaa moneen moneen vuoteen. Eikä siinä, että olen kulkenut kuin pilvissä nämä muutamat ensimmäiset päivät; olen siivonnut, suunnitellut ruokia, olemme käyneet leffassa ja teimme vohveleita.

Ihan kuin tavallinen perhe ikään.

Mutta eilinen keskustelumme oli jotain, joka sai sydämeni pamppailemaan niin, etten tiennyt, pysyykö se paikoillaan. Käteni tärisivät ja ääni vapisi. En minä siinä teinin edessä itkenyt, mutta taisi hänkin tietää, että nyt puhutaan minulle todella tärkeästä asiasta. Niin tärkeästä, että keskustelimme ehkä koko vanhemmuuteni merkittävimmistä onnistumisesta.

Nyt hän sanoi, että se olisi kyllä kiva. Olla luonani enemmän.

Nimittäin kun kysyin, että jos nämä viikot menevät hyvin, voisiko hän alkaa olemaan täällä enemmänkin? Olen toki tätä aiemminkin kysynyt, mutta vastaus on ollut, että ei se oikein toimi, kun on koulu, kaverit, harrastukset ja muut sellaiset jutut, joita on vaikea toteuttaa minun kotoani käsin.

Mutta nyt hän sanoi, että se olisi kyllä kiva. Olla luonani enemmän. Ennen kuin ehdin vastaamaankaan mitään, hän jo suunnitteli, miten voi tulla luokseni silloin, kun seuraavana päivänä ei ole aikaista kouluaamua. Miten kulkeminen kyllä onnistuu ja hän näkee veljeäänkin useammin. Voisi olla silloin luonani, kun kuopuksenikin on.

Niin, siis. Lähes vuoroviikkoisesti. 

Niin, siis. Lähes vuoroviikkoisesti. On kahdeksan vuotta ensimmäisestä etä-äitiys-kaudestani. Ja nytkö, nytkö viimein olisi mahdollista, että siitä voisi vähitellen luopua? Onko aika kypsä? Olemmeko me? Saanko sittenkin viettää hänen kanssaan nämä tärkeät teinivuodet? 

Miljoonat ajatukset pyörivät mielessäni. Koetan olla myös realistinen: isällä tietenkin on sanansa sanottavana, mutta olemme aina kuunneelleet poikamme ääntä ja tahtoa, ja isä ei ole ikinä estänyt pojan luonani oloa. Voi myös olla, että koulunkäynti on liian haastavaa kotoani käsin. Voi olla, että pieni asuntomme käy liian pieneksi kasvavalle teinille, veli käykin hermoille, kun olemme enemmän yhdessä ja niin edelleen. Ehkä vuoroviikkoasuminen ei sovi hänelle vieläkään, kuten ei aiemminkaan.

Yhtäkkiä hoksasin, että nämähän ovat ihan tavallisen perheen huolenaiheita ja arkea. Voisin kuvitella, että tällaisia moni perhe mietiskelee.

Kahdeksan vuotta ensimmäisestä etä-äitiys-kaudestani. Onko mahdollista, että tästä voisi vähitellen luopua?

En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tämä oli ensimmäistä kertaa askel suuntaan, että poika itsekin toivoo näkevänsä meitä enemmän. Se on valtavan iso asia koko perheellemme. Tuntuu, että olen tehnyt oikeasti jotain oikein. Että ponnisteluni meidän suhteen ylläpitämiseen kaikesta huolimatta on onnistunut.

Tämä on koko etä-äitiyteni aikana tärkein asia, mitä meidän suhteessamme on tapahtunut. Se tuo näkyväksi kaikki yhteiset ponnistelumme perheemme eteen. Kun joillakin teini etääntyy jatkuvasti enemmän vanhemmistaan, meillä hän haluaa olla kanssani. Hän on myös osoittanut vastuullisuutta tavaroistaan ja asioistaan huolehtimisesta, joka on ollut aiemmin ongelma ja siksi iso este vuoroviikkoasumiselle.

Olen niin äimistynyt ja ikionnellinen, etten osaa vielä ihan hahmottaakaan, mitä tämä voi oikeasti tarkoittaa!

Ehkä nyt on aika muutokselle. Tietenkin on vielä ihan liian aikaista tietää, miten kaikki loppujen lopuksi menee, mutta pakkohan tätä upeaa oloa oli päästä purkamaan, ja minnekäs muuallekaan kuin teille!

Valtava ilo, onni ja menestys perheellemme!

Lue myös:
MIksi minusta tuli etä-äiti ja mitä sen jälkeen tapahtui?
Vuoroviikkosysteemi ei sopinut esikoiselleni

Onnellisin terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Äitipuolitoista
1/4 | 

Ihanaa! Se että hän lähtökohtaisesti haluaisi nähdä sinua enemmän, kertoo siitä että suhteenne kantaa aikuisuuteen. Jo muutaman päivän näkeminen enemmän kuin nyt, on iso juttu asioiden jakamisen kannalta. Läheisyys vaatii kuitenkin sitä yhteistä paahtoleipäpakettia ja läksyistä kyselyä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Panu Pälviä

Olen etä-äiti ja siitä ei mihinkään pääse eikä tarvitsekaan. Olen alkanut huomaamaan etävanhemmuudessani paljon hyviä puolia. Tässä niistä muutamia.

Läsnäolo parantui ja yhdessävietetty aika on laadukasta

Kun näkee lastansa vain silloin tällöin, tuppaa olemaan yhdessäolohetkinä paljon enemmän läsnä kuin tavallisessa arjessa olisi. Yhdessäoloaika ei mene arjen askareisiin, kiireisiin, koululäksyihin tai harrastuksiin, vaan kun olemme yhdessä, olemme sitä intensiivisesti. Lapseni isä sanoikin, että olen poikamme kanssa enemmän kuin hän. Ensin ihmettelin tätä, kunnes ymmärsin, mitä hän tarkoittaa. Isän ja pojan aika menee arjessa, jolloin ei aina kiinnitä huomiota yhdessäoloon. Lapsi tulee illalla harrastuksistaan tai kaverien luota ja menee nukkumaan. Ei siinä paljoa ehdi yhdessä aikaa viettämään. Viikonloppuisin poika tulee minun luokseni – näin aktiivinen yhdessäoloaika onkin runsaampaa kuin isällä.

Kiitollisuus

Etävanhempana on kiitollinen kaikista yhdessäolohetkistä. Olen kiitollinen myös siitä, että välimme ovat hyvät. Teinin ja vanhemman suhde voi olla hyvinkin hankala, varsinkin, kun vanhempi joutuu kieltämään ja rajoittamaan paljonkin teinin elämää. Meillä tuollaista välien hankaluutta ei ole. Vaikka en ole hänen arjessaan mukana ja säännötkin määrittelee isä, meidän yhdessäolomme on ainutlaatuista: emme juurikaan riitele vaan nautimme toistemme seurasta täysin siemauksin.

Oma aika, josta nauttii

Tämä on vähän vaiettukin asia. Mutta totta se on: etä-äitinä on paljon omaa aikaa. Ja osaan nauttia siitä. Myönnän, että olen joskus ns. tavallisen perheiden vanhempia kuunnellessani miettinyt, että ah, onneksi minulla on omaa aikaa. Saan harrastaa, käydä ulkona, lukea, kirjoittaa, nukkua pitkään ja tehdä mitä huvittaa (tietenkin pois lukien työ ja viikot, jolloin kuopus on luonani). Onhan se luksusta. Nautin siitä. Sen vastapainoksi, että kipuilen ikävän, pahan mielen ja syyllisyydenkin kanssa, saan nauttia omasta ajastani ja unelmieni toteuttamisesta.

Vertaistuki

Olen löytänyt ihania tuttavuuksia blogini kautta sekä etä-äiti-ryhmistä. Olen voinut kirjoittaa toisten koskettavia tarinoita, antaa tukea ja apua muille ja saanut niitä muilta. On ollut upea huomata, ettemme ole yksin, vaan meitä on muitakin. Tämä auttaa jaksamaan arjessa, kun ikävä ja paha olo yllättävät. Olen myös rakentanut vahvaa etä-äitiys-identiteettiä ja olen mallina muille: olen ihan tavallinen äiti, vaikka olen etä-äiti. Tästä olen saanut valtavasti voimaa.

Olen aina paras äiti lapselleni

Tämä on tärkeä muistaa. Etä-äitiys ei tee minusta huonoa äitiä. Meillä on lapsemme kanssa hyvät välit ja olemme läheisiä, vaikkemme kovin usein näekään. Tätä hoen itselleni vaikeina hetkinä. Äitiyttä ei etävanhemmuus ole minulta vienyt pois. Koska tilanne on mikä on, on hyvä miettiä sen hyviä puolia eikä märehtiä jatkuvasti niitä huonompia. Ja muutaman vuoden päästä, kun lapseni on täysi-ikäinen, en ole enää sen enempää etävanhempi kuin kukaan muukaan aikuisen lapsen vanhempi. Silloin olen viimein ihan vain äiti. 

Lue myös:
Erilaisia etävanhemmuuden tyyppejä
Saako omasta ajasta nauttia?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (2)

Kaunismäessä
1/2 | 

Olen huomannut ihan saman jutun vuoroviikkovanhemmuudessakin, kun lapset eivät ole ihan koko ajan läsnä, haluaa heidän kanssaan olla ja tehdä asioita silloin kun he ovat paikalla. Punnitsen tarkkaan ei pakolliset työ- ja vapaa-ajanmenot, jotka sattuvat lapsiviikolle ja nautin perheajasta. Toki sen vastapainoksi on myös sitä omaa aikaa.

Sariii
2/2 | 

"Yhdessäoloaika ei mene arjen askareisiin, kiireisiin, koululäksyihin tai harrastuksiin, vaan kun olemme yhdessä, olemme sitä intensiivisesti."

Toivottavasti olet kiitollinen sille vanhemmalle, joka tuon kaiken yllä olevan saa hoitaa ja järjestää! :) 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Miksi ja milloin minusta tuli etä-äiti ja mitä tapahtumia tähän liittyy? Vastaan tässä blogitekstissäni näihin kysymyksiin. Asia on toisaalta meille jo ihan arkipäivää, toisaalta siihen liittyy paljon kipeitäkin asioita elämästäni. 

Siihenastisen elämäni vaikein ajanjakso 

Yhdeksän vuotta sitten elin elämäni kurjinta aikaa. Olin eronnut avioliitostani ja ajautunut hyvin kuormittavaan suhteeseen. Samalla opiskelin teologisessa tiedekunnassa ja rahoitin opintojani tekemällä iltatöitä. Ei ihme, että voimavarani alkoivat hiipua. Yritin silti hoitaa opiskeluni hyvin, koska olin unelmakoulussani. Samalla kamppailin taloudellisten vaikeuksien kanssa; no, opintotuella kun ei vaan yksinkertaisesti elä. Menneisyydessä otetut lainat lisäsivät vaikeuksia.

Tämän päälle elämä kotona oli suoraan sanottuna yhtä helvettiä. Parisuhteeni vei minulta viimeisetkin jaksamisen rippeeni. Tämä lisättynä koulu- ja työponnisteluihini oli jo liian vaikea kombo kestettäväksi.

Poikani oli pakko muuttaa isänsä luokse.

Ihmettelin itsekin jälkeenpäin, miten sain työni ja kouluni hoidettua. Valmistuin myöhemmin täysin ajallaan teologian maisteriksi. Opiskeluaikani on kuitenkin osittain täysin sumun peitossa; en siitä muista juuri mitään. Joinakin aamuina huomasin istuvani yliopiston luentosalissa kirjoittamassa muistiinpanoja ja en tiennyt, miten olin sinne päässyt. Koko yö oli saattanut mennä riidellessä, ehkä jopa ulkona pakoillessani miesystävääni.

On sanomattakin selvää, miten huonosti pystyin tämän kaiken keskellä hoitamaan lastani. Poikani oli pakko muuttaa isänsä luokse.

Virallisesti koko ajan vuoroviikkosysteemi 

En tuolloin vielä virallisesti tullut etä-äidiksi. Joitakin kuukausia meni, etten juurikaan nähnyt lastani. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut tapaamisten välille kovin pitkää taukoa. Muistan, että vein häntä kouluun, kävin vanhempainilloissa vielä silloin tällöin, vaikka isä useimmiten jo hoiti ne. On kurjaa tietää, että lapseni tärkein kouluvuosi, ensimmäinen, meni minulta lähestulkoon kokonaan ohitse. 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

❤ hyvää koulunaloitusta jälleen poikani <❤ Tässä kuvassa poikani menee ensimmäiselle luokalle vuonna 2011. Kuvasta ei ikinä uskoisi, että elän elämäni painajaista. Elin suhteessa, joka vei minulta lähestulkoon kaiken. Itsetuntoni, avioliittoni, järkeni, rakkauden, uskon elämään, halun elämään. se suhde on elämäni virhe, ainut suhde, jota kadun. Kirjoitin siitä viime vuonna. Tämän päivän ajan suora linkki tekstiin @etaaiti profiilissa. Tämä suhde aloitti tapahtumaketjun, jonka johdosta minusta tuli tämän ihanan pojan etä-äiti. Oli hetkiä, etten uskonut selviäväni. Tässä kuvassa kameraan katsoo iloinen nainen, mutta sydämessä hän on surullinen, ahdistunut ja elämänilon menettänyt. Rakkauttaan lapseensa hän ei kuitenkaan koskaan menettänyt. Tämä iloinen poika on minua pidempi ja menee tänään kahdeksannelle luokalle. En ole sitä näkemässä. Mutta sydämessäni olen mukana. ❤Ihanaa koulun alkua, poikani. Olet elämäni rakkaus.❤ #etääiti #vauvafiblogit #tb #narsistinuhri #koulutalkaa

Henkilön Etä-äiti (@etaaiti) jakama julkaisu

Lapseni ensimmäinen kouluvuosi meni minulta lähestulkoon kokonaan ohitse. 

Kahden vuoden rimpuilun, masennuksen, liiallisen juomisen ja eksyksissä olon jälkeen pääsin eroon suhteestani. Koulu ja työt jatkuivat edelleen ja ne pitivät minut elämässä kiinni.

Siirryimme takaisin vuoroviikkoiseen systeemiin. Paljon kuitenkin oli ehtinyt tapahtua ja tämä järjestely ei enää toiminut.

Virallisesti etä-äidiksi ja uudelleen äidiksi

Samaan aikaan kun minusta tuli uudelleen äiti, minusta tuli esikoiselleni etä-äiti. Edellisten tapahtumien vuoksi poika oli jo tottunut elämään isänsä luona, jonne olivat muodostuneet tärkeät ihmissuhteet, koulujutut ja mummolakin oli lähellä. Samaan aikaan ilmeni, ettei vuoroviikkoinen asuminen sopinut hänelle lainkaan. Mikä oli toiminut ennen, ei toiminut enää.

Samalla mietimme kuopukseni isän kanssa muuttamista uudelle paikkakunnalle lähemmäs hänen vanhempia lapsiaan ja työtään. Kun puhuin tästä esikoiseni isän kanssa, hän ehdotti, että poika muuttaisi hänen luokseen. 

Kun puhuin tästä esikoiseni isän kanssa, hän ehdotti, että poika muuttaisi hänen luokseen.

Minusta se kuulosti hyvältä idealta. Hän hoiti jo ennestään poikamme koulu- ja arkiasiat ja hänen kotinsa oli pojallemme tuttu. Myös poikamme halusi muuttaa isänsä luokse. Suostuin tähän, koska tiesin, ettei isä ikinä estäisi minua tapaamasta poikaani aina kun haluaisin. Tämä osoittautui todeksi myös käytännössä. Minä pystyin keskittymään vauvaani ja uuden kodin rakentamiseen.

Niin minusta tuli virallisesti etä-äiti. Vaan ei vielä mielessäni.

Etä-äitiys-identiteetti odotutti itseään

Meni kuitenkin pari vuotta, ennen kuin ihan täysin ymmärsin, että olen etä-äiti. Tuosta hetkestä lähtien olen pitänyt etä-äitiys-blogiani, miettinyt paljon äitiysidentiteettiäni ja elämääni. Noihin kahteen vuoteen, kun olin jo virallisesti etä-äiti, mutten ollut sitä vielä sisäistänyt, mahtuu paljon.

Olin tuore äiti, edellinen parisuhteeni vaivasi mieltäni, masennus puhkesi uudelleen ja sairastuin fyysisesti. Erosimme tämän kaiken keskellä kuopukseni isän kanssa. Siksi etä-äitiys-identiteetti syntyi minulle jälkijunassa.

Tiemme tähän on ollut pitkä ja kuoppainenkin.

Nyt olemme tässä, minun perheeni: kaksi poikaani ja minä. Tiemme tähän on ollut pitkä ja kuoppainenkin. Lopputulos on kuitenkin hyvä. Se kantaa. Tämä on minun tarinani.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Etä-äiti (@etaaiti) jakama julkaisu

Aiemmpia kirjoituksiani aiheesta:
Miksi minusta tuli etä-äiti?
Äiti, saanko muuttaa isin luokse asumaan?
Minä haluan olla etä-äiti

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Otsikko voi kuulostaa oudolle. Kauhistelen sitä, että lapseni tulee luokseni. Mutta tämä on ensimmäinen kerta kymmeneen vuoteen, että esikoiseni on luonani yhtäjaksoisesti kolme viikkoa.

Esimmäinen kerta kymmeneen vuoteen, että esikoiseni on luonani yhtäjaksoisesti kolme viikkoa.

Joten tämä ei ole meille ihan jokapäiväistä, ei edes jokavuotistakaan. Sen jälkeen, kun poikamme muutti isänsä luokse asumaan, olen nähnyt häntä parina viikonloppuna kuukaudessa ja loma-aikoina pari viikkoa. Nyttemmin viikonloppukäynnit ovat vähentyneet entisestään.

En ole tottunut siihen, että kotonani on jatkuvasti joku. Joku, joka tarvitsee paljon ruokaa, läsnäoloa ja huolehtimista. Pitää olla kotiintuloajat, säännöt ja koulunkäyntisysteemit. Minun täytyy suunnitella omaa ajankäyttöäni niin, että olen kotona enemmän sekä olen saatavilla ja auttamassa enemmän kuin normaalisti.

Minua jännittää ja jopa kauhistuttaa!

Minua jännittää ja jopa kauhistuttaa! Kotiini tulee teini monen viikon ajaksi. Emme vietä satunnaisia päiviä yhdessä vaan kolme kokonaista viikkoa, joten koko yhdessäolon muoto muuttuu.

Ymmärrän, että tämä voi kuulostaa oudolle monen vanhemman mielestä, mutta näin tämä meillä vain menee. Olen normaalisti joka toinen viikko täysin ilman lapsia ja joka toinen viikko luonani on kuopukseni ja joskus etäpoikani. On suuri muutos, että saan olla lapseni kanssa näinkin paljon.

Henkinen työ ja vastuu kasvaa: nyt hänen turvallisuutensa on täysin minun vastuullani.

Kolmen seuraavan viikon ajan saan tehdä pojalleni joka päivä ruokaa, kantaa sitä huomattavan paljon enemmän kaupasta kuin normaalisti, pestä hyvin paljon enemmän pyykkiä kuin tavallisesti, huolehtia, että hän on ajoissa kotona ja niin edelleen. Myös henkinen työ ja vastuu kasvaa: nyt hänen turvallisuutensa on täysin minun vastuullani.

Minulla on myös pelkoja: entä jos emme tulekaan toimeen, entä jos riitelemme tai jos jotain tapahtuu, enkä osaakaan hoitaa lastani oikein. Olen etäytynyt jokapäiväisestä lapsen huolehtimisesta niin paljon, että nyt kauhistuttaa, miten onnistun. 

Tiedän, että hän tulee illalla kotiin. Onko parempaa tunnetta olemassakaan?

Toisaalta odotan niin innoissani, että pakahdun. Tiedän, että hän tulee illalla kotiin. Onko parempaa tunnetta olemassakaan? MINUN kotiini. Joka päivä. Mitäpä siitä, että minulla on vain yksi avain ja tämä aiheuttaa meille varmasti käytännön ongelmia. Tai että kotini on aika pieni teinille, minulle ja kuopukselleni. Tai että en ole tottunut tällaiseen? Sen ihanampaa, että tällainen tapahtuu nyt.

Etävanhemmalle monen viikon lähivanhemmuus on lahja. En välitä, ettei tästä saa oikeaa kuvaa, millaista olisi olla vaikkapa yksinhuoltaja tai aina lastensa kanssa. Tämä on meille ainutlaatuista ja varmasti ihanaa.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Voi, kiitos tästä. Liikutuin kyyneliin asti, sillä olen etä-äiti itsekin. Kaikkea hyvää teidän perheelle ja tsemppiä tuleviin viikkoihin! ❤️

Vierailija
2/2 | 

Hienoa, että saatte viettää yhteistä aikaa ihan ajan kanssa! Sinuna kävisin teetättämässä pojalle oman avaimen jota voi käyttää tuon kolme viikkoa :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017

Instagram