Kirjoitukset avainsanalla etä-äitiys

Olen kuullut, että blogiani joskus seuranneet ovat lopettaneet sen lukemisen, koska en ole päässyt elämässäni eteenpäin. Tekstini pyörivät saman asian ympärillä, märehdin etä-äitiys-surua, mietin menneitä ja itken ikävääni, enkä tunnu millään pääsevän niistä yli. Mene jo eteenpäin, ei tällaista rypemistä jaksa lukea, olen kuullut.

Mene jo eteenpäin, ei tällaista rypemistä jaksa lukea, olen kuullut.

Tiesin, että jotain on tehtävä, jos mielin, että pääsen eteenpäin elämässäni ja että blogianikin vielä luettaisiin.

On totta, että etä-äitiytymiseeni liittyy traumaattisia tapahtumia ja se on ollut minulle kova paikka. Trauma on voimakas sana, mutta sen voin ainakin sanoa, että kipeää asia on tehnyt.

Varsinkin blogini perustamisen myötä olen sukeltanut niin syvälle menneisiin tapahtumiin ja tunteisiin, että välillä olen kokenut ahdistusta ja traumaperäisiäkin oireita. Olen kuitenkin kokenut äärimmäisen tärkeäksi käydä läpi kaikki nämä tunteet. Jos nimittäin jotain olen oppinut, niin sen, ettei asioita kannata jättää käsittelemättä. Metsään menee, jos niin tekee.

Jälleenrakennuksen askeleet

Psykologian tohtori Bruce Fisher on käsitellyt kirjassaan “Jälleenrakennus” askeleita, jotka jokainen käy läpi menetyksen jälkeen. Toiset nopeammin kuin toiset ja toiset jättävät joitain askeleita väliin, mutta jonkinlaista asteittaista edistymistä on tapahduttava, jotta menetys on kunnolla käsitelty. Koen, että olen käynyt läpi juuri näitä askeleita etä-äitiyteni kanssa.

Kieltäminen. Ensimmäiseksi kieltää koko tapahtuman. Luulen, että minulla kävi juuri näin. En ensin ymmärtänyt lainkaan, mitä oli tapahtunut: ihan kuin kaikki olisi jatkunut normaalina. En käsitellyt tapahtunutta ollenkaan.

Pelko. Tuntematonta kohti on pelottava mennä ja muutoksen jälkeen kaikki on tuntematonta. Huomasin tämän jossain vaiheessa: pelotti valtavasti, menetänkö lapseni kokonaan, hylkäävätkö kaikki minut, mitä oikein nyt tapahtuu? Kuka edes olen, kun lapseni ei ole enää luonani? Oli pelottavaa ajatella noita asioita, saati käsitellä niitä.

Selviytyminen. Löytää jonkun keinon selvitä ja mennä eteenpäin. Minulle tämä saattoi olla blogini. Sain jotenkin purettua asioita. Mutta sitä seurasivatkin vaikeimmat askeleet:

Viha. Olin vihainen. Itselleni, suhteelle, joka on ollut suurin syy menetyksiini, lapsuudelleni, entisille puolisoilleni, kaikille. Vihasin sitä, että minusta oli tullut etä-äiti. Viha on pelottava tunne ja se voi lamaannuttaa. Vaikka sanoin, etten vihaa, valehtelin. Vihasin ja paljon. Se näkyi blogissani teksteillä vaikeasta suhteesta ja menetyksistä, joita se toi. Käsittelin vihaani purkamalla ne teksteiksi. On tärkeää antaa itsensä vihata edes hetken täysillä, koska muuten viha jää sisäämme ja se myrkyttää elämäämme sisältäpäin.

Suru. Vihan jälkeen tulee suru. Ymmärtää mitä on tapahtunut ja tietää, ettei sitä saa tekemättömäksi. Suru on jo edistystä, se on hyväksymistä. Luulen, että olin tässä vaiheessa, kun useat sanoivat, etten ole päässyt traumastani eteenpäin. Olin kyllä, mutta olin surun vaiheessa. Minun oli surtava, itkettävä ja huudettava. Tätäkin vaihetta on saatu seurata blogini teksteissä.

Muutos. Jossain vaiheessa menetyksen jälkeen itsetunto kasvaa, suru on muokannut meistä vahvempia ja on muutoksen aika. Ymmärtää jo, miksi tapahtui, mitä tapahtui ja hyväksyy sen. Toivon olevani tällä askeleella. Huomaan, että osaan rakentaa uudenlaista suhdetta poikaani ja se on lähentänyt meitä uudelleen. Äitiyteni on nyt erilaista, mutta olen silti äiti. Suru ei ole enää kovinkaan voimakasta. Välillä suru voi tulla takaisin, mutta se ei jää pitkäksi aikaa. Silloin tiedän, että muutos parempaan on alkanut.  HYVÄKSYMINEN, joka on kaiken toipumisen edellytys, on tapahtunut. Nimittäin ilman hyväksymistä jää ikuisesti vellomaan traumaansa, katkeroituu ja lopulta ei voi kokea enää onnellisuutta.

Luottamus. Tärkeä askel on antaa itsensä luottaa elämään. Voin luottaa, etten ole menettänyt poikaani ja elämällä on paljon hyvää annettavaa meille.

Jälleenrakennus vie aikaa, mutta se voi tapahtua

Menetyksen käsittelyn askeleita on muitakin ja niitä saattaa joutua kävelemään edestakaisin, ennen kuin on ihan ylhäällä asti. Lohdullista on tietää, että menetyksestä voi selvitä, vaikka onkin se kuuluisa klisee: SE VIE AIKAA. Ei se sekunnissa tapahdu: minä olen kirjoittanut blogiani kaksi ja puoli vuotta ja muutama askel on menty eteenpäin. Pääpaino onkin juuri tässä: eteenpäin on menty!

Askeleeni voivat johtaa ennen pitkää siihen, etten enää kirjoitakaan niinkään etä-äitiydestä, vaan äitiydestä. Kun olen päässyt siihen pisteeseen, tiedän päässeeni eteenpäin, ylös asti.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu

Lue myös:
Elämäni suurin trauma
Miksi minusta tuli etä-äiti?
Etä-äitiys vaikuttaa koko identiteettiin

Terveisin, Helka

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Terhi Koivisto

Katselen ympärilleni, kaikkialla on ystävällisiä ja kivoja ihmisiä. Näen myös poikani leikkimässä yhdessä, poikani isän vaimonsa kanssa, pojan sukulaisia isän puolelta. On mukavaa. Mutta olen vieras. Olen vieraana poikani rippijuhlissa. Illalla itken.

Meillä oli etäpoikani rippijuhlat sunnuntaina. Kaikki meni hyvin ja juttelimme lapsen isän kanssa paljon lapsemme elämästä ja tulevaisuudestakin. Se tuntui hyvälle. On mukava saada suunnitella yhdessä lapsen tulevaisuutta ja miettiä, millainen aikuinen hänestä tulee; siihenhän ei ole enää ihan hirveän pitkä aika. 

Tunsin ison kipeän möykyn kasvavan sisälläni ja minuun sattui valtavasti.

Mutta samoissa juhlissa tunsin ison kipeän möykyn kasvavan sisälläni ja minuun sattui valtavasti. Oli ihan selvä asia, että olin vieraana juhlissa. En ollut järjestänyt niitä, en ollut suunnitellut niitä, vaan minä tulin paikalle, kuten muutkin vieraat.

Kun näkee oman lapsensa läheiset –läheisemmät kuin meidän omat – välit isäänsä ja tämän perheeseen, on se tosi kova paikka. Etävanhemmuuteni sattui minuun pitkästä aikaa. Suretti valtavasti, että tilanne meillä on mennyt tähän. Tiedän, ettei asioita enää voi muuttaa, eikä sellaista kannata haikaillakaan, mutta on inhimillistä ja normaalia tuntea haikeutta menetettyä kohtaan. Menetettyä lähivanhemmuutta, läheisiä välejä lapseen, ydinperhettä ja kaikkea sitä kohtaan, mitä näin tuolloin ympärilläni: perhettä.

Kun näkee oman lapsensa läheiset – läheisemmät kuin meidän omat – välit isäänsä ja tämän perheeseen, on se tosi kova paikka.

Lähdin juhlista pois kuten muut vieraat, omaan kotiini, ilman lastani. Tuska sisällä oli suunnaton. Pitkästä aikaa olin pohjattoman surullinen. Ja myös kateellinen. Mustasukkainenkin. 

Hetken aikaa pyörin niin kipeissä tunteissa, että en uskonut selviytyväni niistä. Tietenkin selvisin, kun pakkohan se oli. Pelästyin kuitenkin tunteideni vahvuutta: murheeni oli väkevää. Ikävöin myös juhlien jälkeen seuraa, lähinnä tietenkin poikaani, mutta muutenkin. Jotakuta, jolle purkaa etävanhemmuuteni vaikeitakin tunteita. Ehkä se olisi helpottanut tuota ihanien juhlien jälkeistä tunnekrapulaa. 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu

Kodissa oli tyhjä tila, jota ei täyttänyt kukaan. Koska olen etä-äiti.

Nukuin seuraavan yön lapseni sängyssä toisen lapseni nukkuessa viereisessä sängyssä. Meni pitkään, ennen kuin sain unta. Kodissa oli tyhjä tila, jota ei täyttänyt kukaan. Koska olen etä-äiti. Lapsi oli muualla.

Etävanhemmuuden tummimmat tunteet kävivät jälleen luonani. Olen ollut tuon illan jälkeen uupunut, väsynyt ja surullinenkin. Yllättävät ja voimakkaat tunteet jättivät ikään kuin rasituksen jälkeisen väsymyksen koko kehooni. Kestää hetken aikaa jälleen palautua näistä ns. tavalliseen arkeen.

Tämä kaikki muistuttaa minua myös siitä, mikä on tärkeää: hyvät välit etälapseen. Vaikka on menettänyt paljon, ei kannata menettää loppujakin kipunsa, surunsa tai vaikeiden tunteidensa takia: tärkeää on saada mahdollisimman hyvä, yhteinen elämä lapsen kanssa, vaikka etävanhempanakin.

Lue myös:
Etävanhemmuuden monet muodot
Vanhempainiltojen musta lammas
Olen ulkopuoleni lapseni arkeen

Terveisin, Helka

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Etä-äitiys on opettanut minulle paljon. Kuva: Terhi Koivisto
  • miltä tuntuu, kun lapsi ei tule moneen viikkoon käymään
  • oma lapsi voi tuntua vieraalle
  • voin jäädä paitsi oman lapsen kasvamisesta ja kasvusta
  • rakkauden määrää ei määrittele välimatka tai tapaamisten määrä
  • etä-äidit kokevat niin paljon ennakkoluuloja
  • etävanhemmuus on näin rankkaa
  • äitinä en tiedä, minkänäköinen lapseni huone on
  • mitä on oikeasti ikävä
  • voin kaivata lastani näin sanomattoman paljon
 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu

  • voin olla mustasukkainen lapseni huomiosta
  • joku toinen voi olla läheisempi aikuinen nainen lapselleni kuin minä
  • voi rakastaa lastaan näin paljon
  • äitiyttä ei mitata välimatkalla tai läsnäolotunneilla
  • olen näin vahva
  • lapseni on näin upea tyyppi 
  • voin oppia tuntemaan lasta yhä uudelleen ja paremmin
  • elämä voi olla pienissä hetkissä
Etäpoikani kanssa kesän alussa lähdössä Tukholmaan.

Lue myös:
Miksi minusta tuli etä-äiti?
Etävanhemmuuden monet puolet
Miten käänsin etä-äitiyden vahvuudekseni?

Terveisin Helka

Facebookiin

 

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaupallinen yhteistyö

Kaupallinen yhteistyö Särkänniemen kanssa.

Pääsin viettämään kaksi päivää teinin kanssa ihan kahdestaan. Nämä olivat ehkä kesän tärkeimmät päivät. Lähdimme Tampereelle ja Särkänniemeen.

Emme ole nähneet paljoa tänä kesänä. Olimme ihan kesän alussa risteilyllä ja siinäpä se oikeastaan on ollutkin. Kesät jos mitkä ovat teineille näköjään kaverien kanssa hengailuaikaa, välissä oli riparikin. Näkeminen on jäänyt vähemmälle. Aika paljonkin. Siksi olin IKINONNELLINEN kun hän sanoi, että tietenkin lähtee Tampereelle kanssani.

Ikionnellinen etä-äiti

Aloin heti suunnittelemaan matkaa, jotta kaikki olisi mahdollisimman täydellistä (jos se on edes mahdollista, mutta minusta tuntui, että kaikki meni upeasti.) Menimme jo Helsingissä yhdessä kahville, juttelimme junamatkan niitä näitä, kävimme syömässä Tampereella illalla. 

Tämän ihanan lapsen kanssa, jota näen niin harvoin. Nyt sain kaksi päivää häneltä ihan itselle.

Yövyimme hotellissa, joten olimme todella intensiivisesti koko ajan yhdessä. Voi kuulostaa vähän mälsältä kesänviettotavalta, mutta minulle se oli kuin paratiisi. Instagramissa eräs bloggaaja heitti minulle haasteen, millainen unelmieni päivä voisi olla. Vastasin, että ehkä se on just tämä: pääsemme teinin kanssa kahdestaan matkalle.

Se aiheutti vähän kummastusta, yleensä kuin kaiketi vanhemmat odottavat sitä yksinoloaikaa. En minä. En tämän ihanan lapsen kanssa, jota näen niin harvoin. Nyt sain kaksi päivää häneltä ihan itselle. Voisiko mikään olla tärkeämpää ja upeampaa?

Särkänniemi ja teini – Hyvä parivaljakko

No entäpä sitten Särkänniemi? Jo heti sinne mentäessä teinin silmät alkoivat loistaa. Joskus unohdan, että hän on vielä lapsi ja omaa vielä sen ihanan lapsen ominaisuuden innostua ja haltioitua. Sydäntäni lämmitti, miten hän odotti meidän yhteistä päivää.

Särkänniemi-päivä alkaa!

Jokaisen laitteen jälkeen hän sanoi: tää oli ihan kuuskauttaviis-laite! Emme olleet kumpikaan olleet aiemmin Särkänniemellä, joten tämä oli molemmille uusi kokemus. Tykkäsin itsekin kaikista laitteista, joihin uskaltauduin. 

Särkänniemessä. Meille sattui varmaan koko viikon aurinkoisin päivä. Kuin tilauksesta.

Minun ja teinin suosikkilaitteet:

  • Viikinkilaiva
  • Trombi (seisova asento oli ihan uusi kokemus)
  • Tornado (molempien ehdoton suosikki!)
  • Motogee
  • High Voltage

High Voltage –  Särkänniemen uniikki laite.

Lisää laitteista voit lukea täältä.
Särkänniemellä on myös mm. SuperPark ja Angry Birds -puisto. Lisää Särkänniemen hupitarjonnasta täältä. Samalla Särkänniemi-rannekkeella pääsee kaikkiin paikkoihin. 

Päivä oli ihan superihana. Väsyneinä mutta onnellisina lähdimme illalla kotiin.

Kiitos ihana Särkänniemi. Tulemme varmasti vielä uudelleen!

Kiitos ihana Särkänniemi. Tulemme varmasti vielä uudelleen! Minä sanoisin, että tämä oli ihan kuuskauttaviis-lomanviettotapa, ehdottomasti. Ja kun junamatkalla poispäin teini katsoi minua ja sanoi, että tämä oli ihan bestpäivä, en muuta sitten enää tarvinnutkaan. Tiesin, että lomani oli onnistunut täydellisesti.

Särkänniemellä oli menoa ja meininkiä.

Katso lisää kuvia tästä:

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu

Terveisin Helka ja teini
 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017