Kirjoitukset avainsanalla etä-äiti

Kuva: T-A Bech

Katselin tässä eräänä päivänä Emmerdalea, ehkä vähän sivusilmällä, koska enemmän yritin pitää silmällä ympyrää juoksevaa kuopustani. Yhtäkkiä kuitenkin pysähdyin niille sijoilleni, kurkkuani kuristi ja sydän muljahti ilkeästi, kun jo aiemmin esittelemäni Emmerdalen hahmo Beatrice sanoi televisiossa jotakin, joka hävetti. Se hävetti minua, koska yhtäkkiä ymmärsin tuntevani välillä täysin samoin kuin hän:

"En halua mennä sinne. Vaivaannun lapseni seurassa. En tiedä, mitä sanoa."

Ja se iski lujaa vasten kasvojani; ymmärrys, että hän puhuu ihan kuin minun elämästäni. Minun tunteistani. Minäkin tunnen noin. Olin koko viikonlopun poikani kanssa; ja kyllä. Välillä olin vaivaantunut. Koetin keskustella hänen kanssaan, kysyä, miten päivät hänellä ovat menneet. Ei siitä keskustelusta oikein mitään tullut.

Siitä tilanteesta tuli juuri näkemäni elokuva mieleen (taisi olla nimeltään Boyhood), jossa lapset tilittivät etäisälleen, ettei keskustelu niin suju, että isä viikon erossa olon jälkeen latoo vain kysymyksiä pöytään ja odottaa lapsiensa vastaavan. Keskustelu ei ole silloin luontevaa. Lapset kertovat kyllä asioistaan, jos he haluavat. Omaa tahtiaan.

Nämä kaksi etävanhempaa kertoivat tarinoillaan minun elämästäni. Etävanhemman elämästä.

Nämä kaksi etävanhempaa, fiktiivistä kylläkin, mutta hyvin todentuntuista, kertoivat tarinoillaan minun elämästäni: etävanhemman elämästä. Kun lapsi tuntuu vieraalta. Ja silloin on välillä toden totta vaikea tietää, mistä keskustella tai mistä edes aloittaa keskustelu.

Vaikka kyseessä on oma rakas esikoiseni, jota rakastan yli kaiken, tunnen silti välillä ulkopuolisuuden tunnetta; vierautta hänen seurassaan. Ja kun samaan aikaan kuuntelen, kun hän puhuu isänsä vaimon kanssa puhelimessa, naureskelee ja sopii arjen jutuistaan, sydämeeni sattuu. Minäkin haluaisin puhua hänen kanssaan arjen pikku jutuista.

Minäkin haluaisin puhua hänen kanssaan arjen pikku jutuista.

Katson häntä, nauravaa ja komeaa poikaani. Minun omaa poikaani. Mitä sanoisin hänelle? Millä sanoilla saisin hänet nauramaan ja puhumaan minullekin noin? Minulla ei ole aavistustakaan. Ja kun sitten annan tilanteen vain olla ja katson häntä, yhtäkkiä hän sanookin jotain, ja puheemme alkaa soljumaan. Ja silloin olen todella onnellinen, hetkisen ajan.

Olen kuitenkin useimmiten ihan äärimmäisen surullinen etä-äitiydestäni. Näistä asioista, joita en koskaan osannut ajatella tuntevani tai kirjoittavani niistä. Vierauden tunteesta, vaivautuneisuudesta, ikävästä, ulkopuolisuudesta. Nyt nämä sanat kertovat minun elämästäni. Minua surettaa tällä hetkellä aika paljon.

Lue myös: Miksi etäpoikani on niin upea lapsi?

Apein terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

"Jotta lapsesi muistaisi sinut huomenna, sinun pitää olla läsnä hänelle tänään", tai jotain sen kaltaista luin jostain Facebook-meemistä. Hyvin sanottu, toki.

Mutta ahdistavasti samalla. Olenko menettänyt mahdollisuuteni läheiseen suhteeseen etälapseni kanssa, koska en ole hänelle joka päivä läsnä? Ja toisaalta tarkoittaako läsnäolo fyysisesti paikalla olemista vai jotain suurempaa kokonaisuutta? Lapsen tietoisuutta siitä, että äiti on paikalla aina häntä varten, vaikkei nähtäisikään usein? Vai sitten oikeasti sellaista läsnäoloa, että tietää lapsen päivittäiset asiat ja on joka päivä mukana tämän elämässä?

Mutta entä, kun hän on aikuinen? Minkälainen suhde meillä silloin on? Vaikuttaako nykyinen etävanhemmuuteni siihen?

Tämä ei ole mikään pikkukysymys, koska haluan olla lapseni mielessä vielä huomennakin. Nyt varmasti en joka päivä ole. Mutta entäpä, kun hän on aikuinen? Minkälainen suhde meillä silloin on? Vaikuttaako nykyinen etävanhemmuuteni siihen, ettemme ehkä ole läheisiä, kun poika on varttunut jo aikuisikään?

Minulla ei ole vastauksia näihin kysymyksiin. On vain isoja kysymysmerkkejä pää täynnä. Haluan olla mukana poikani elämässä mahdollisimman hyvin, vaikka emme asu yhdessä. En kuitenkaan vielä ole osannut ratkaista edes itselleni sitä asiaa, onko tämä tarpeeksi, mitä teen nyt, vai pitäisikö meidän kehittää suhdettamme eri tavalla, kuin tällä hetkellä kehitämme? Ja mikä se eri tavalla olisi? Olisi ihanaa ja samalla tärkeää kuulla muiden etävanhempien mielipiteitä ja kokemuksia tähän asiaan.

Isäni oli minulle etäisä ja monen asian takia ei kovinkaan läheinen. Yksi iso syy tähän kuitenkin oli, ettemme nähneet kovinkaan usein. Tunteekohan poikani minut samalla tavalla etäiseksi kuin minä tunsin isäni olevan? Se on jotenkin todella pelottava ja surullinenkin ajatus. Nyt aikuisena olisin kaivannut isänikin läsnäoloa ja tunnetta siitä, että hän olisi ollut niin läheinen, että olisin voinut jakaa vaikeitakin asioita hänen kanssaan. Valitettavasti tätä hän ei kuitenkaan koskaan minulle ollut. Onko pojallani tämä sama edessä minun kanssani?

Onko hän aikuisena katkera minulle siitä, etten ollut läsnä enemmän?

Olen monta kertaa kirjoittanut siitä, miten lapseni alkaa tuntua vieraalle, koska en ole hänen jokapäiväisessä arkielämässään mukana. Tämä on osa sitä luopumista, jota olen joutunut tekemään etävanhemmuuteni takia. Entäpä hän? Onko hän aikuisena katkera minulle siitä, etten ollut läsnä enemmän? Nämä ovat todella isoja ja tärkeitä kysymyksiä, joita olen yhä enenevässä määrin alkanut viime aikoina miettimään.

Kukapa ei haluaisi olla lapsensa elämässä mukana ja hänelle se tärkein ihminen. Todellakin haluan, että hän muistaa minut huomennakin. Mutta muistaako? Etävanhemmuus tuo tähän enemmän hankaluuksia kuin mitä lähivanhempana olisi. Kovasti ainakin yritän, että muistaa. Tänään hän tulee luokseni. Ehkä onnistun luomaan yhden muistijäljen hänen mieleensä, meidän yhteisen hetken, jonka hän muistaisi aikuisenakin.

Lue myös:
Miten luoda läheinen kiintymyssuhde teiniin etäpoikaan?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (2)

Anne (Kivun kahdet kasvot-blogi)

Minulla pyörii etä-äitinä osittain samat kysymykset mielessä. Kuitenkin tosiasia on myös se ettei kaikki "saman katon alla" etenkin teini-ikäisten lastensa kanssa elävät vanhemmat ole yhtään sen enempää läsnä nuorensa elämässä, kuin etävanhempi. Saatika, että olisi yhtään sen läheisempi lapsen kanssa.
Se on etä-vanhempana osin lohduttavaakin, mutta samalla niin surullista niiden monien nuorien kohdalla, keiden lähivanhemmat eivät ole paljoakaan läsnä henkisesti tai fyysisesti tai itsenäisyyden opettelun "nimissä" eivät välitä/ole tarpeeksi kiinnostuneita nuorisonsa asioista.
En tiedä, olenko aikuisena miten läheinen lapsieni kanssa tai vaikuttaako etä-äitiys siihen negatiivisesti. Toivon kuitenkin sydämestäni, että se kaikki rakkaus, tuki ja kiinnostus nuorteni asioihin kantaa yli etä-äitiyden mahdollisten negatiivisten puolten ,yli murkkuiän kiemuroiden ja voisimme olla aikuisenakin läheisiä! Olen kokenut ainakin tähän mennessä, että olemme läheisiä poikien (15 ja 17 vuotta) kanssa♡♡♡

Vierailija

Minä ja 11-vuotias etälapseni (ollut jo 9 vuotta etä) olemme paljon läheisempiä kuin itse olen koskaan oman äitini kanssa ollut, vaikka äitini (ja isäni) kanssa asuin ekat 20v saman katon alla.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Istun jälleen tyhjässä kodissa ja minua itkettää. Ei, ei minua edes itketä, vaan suututtaa. Ja sitten minua suututtaa, koska minua suututtaa. 

Koska minähän olen niin sopeutunut, ymmärtäväinen, mahtava malli kaikille etävanhemmille. Näin nämä asiat pitääkin hoitaa. 

Mutta lapsi ei ole täällä.
Lapsi ei tule yöksi luokseni tarvitessaan yöpaikkaa.
Ei minulle soiteta, viestitetä, puhuta tai kerrota arjen pieniä tai isojakaan pulmia.
Kun olen niin helvetin etäällä. Kaukana, ulkona kaikesta.

Ei minulle soiteta, viestitetä, puhuta, sanota mitään. 

Hei, en ole mikään roolimalli. Ei tätä kannata kadehtia. Ottaa edes mallia. Tai en minä tiedä, pitääkö? Onko tämä hyvin hoidettua vanhemmuutta, niinhän sitä minulle sanotaan. 

On varmasti, tilanteessa, jossa olimme. Ei mikään kuitenkaan sitä tosiasiaa poista, että tässä sitä ollaan, ihan ulkona ihan kaikesta. Tavallisesta perhe-elämästä, ydinperheilyistä, kouluarjesta, ihan niin kuin kaikesta. "Eikös se äiti ole se, jonka luokse ekana mentäisiin", sanoi minulle eräs. 

Tuntui ihan sairaan pahalta. Niinhän se äiti olisi. Mutta ei meillä. Ei enää.

Minulle olisi ihan sama, jos poika harrastaisi e-, f- tai jotain ö-urheilua niin paljon kuin sielu sietää, jos olisi täällä, luonani. Edes vähän enemmän. Muut vanhemmat huolehtivat eurheilun haitoista tai eduista. Minä en edes tiedä, mitä se sellainen on. No en tiedä, vaikka on teini-ikäinen poika. Jos hän sitä harrastaa, kuten varmasti harrastaa, niin hän tekee sitä isänsä luona.

Tule tänne harrastamaan sitä urheilua, tai mitä ikinä harrastatkin.

Hän seisoo muiden kanssa kuvassa, jonka alla lukee perhe.

Minä en seiso. 

Tiedättekö, miten paljon se sattuu. Silloin ei auta kenenkään sanoa, että äiti on aina äiti, olen hänelle tärkeä, ei hän unohda minua, kukaan ei minua syrjäytä. Ei niin, ja tiedän tuon kaiken. Silti yksin, pojan ollessa muualla perheensä kanssa, herää ajatus: en minä ole se hänen perheensä. En millään. En ainakaan arkiperhe.

Olen joku perhe, jossa on jokin lisäliite. Etäperhe? Jokatoinenviikonloppuperhe? Se toinen perhe?

Etuliiteäiti. En vain äiti. 

Tänä iltana tuntui, etten osaa edes kirjoittaa tähän mitään. Tuntuu, että kaikki on sanottu. Ja ei kuitenkaan mitään ole sanottu. On niin paljon sanoja, jotka ovat sanomatta. Ne huutavat sisälläni, mutta ei ole ketään, kelle sanoa niitä.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (2)

Vuoroäiti

Oon vuoroviikkoäiti mutta tuon tunteen tiedän. Isän luona on perhe. Äidin luona vaan äiti. Ja päiväkodissa kun lapsen piti piirtää perhe niin ei siihen aina äiti mahtunut. Sattu ja paljon.

Kolmen etä

Lapseni valittiin oppilasparlamenttiin. Luin sen Wilmasta. Nyyh. Ilman Wilmaa en tietäisi sitä enkä sitäkään, että hänellä oli yleisurheilukisat. Soitin ja onnittelin valinnasta ja kuulin mitalista. Ilman Wilmaa en olisi varmaan tiennyt mitalistakaan. Ei äidille aina kaikkea ehdi kertoa. Ihana Wilma. Nyyh.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Kun tämän päivän aikana on yhdestä jos toisestakin paikasta lukenut, miten joku on kutsunut toista ihmistä ihmisroskaksi, triggeröidyin tuosta sanasta välittömästi. Vaikka uutisissa ei puhuttu mitään, mikä suoranaisesti koskettaisi minua, minulle tuli silti valtavan paha olo.

Nimittäin olen kuullut tuon sanan ennenkin. Sitä on käytetty minusta. Koska olen etä-äiti.

Nimittäin olen kuullut tuon sanan ennenkin. Sitä on käytetty minusta. Koska olen etä-äiti. Varsinkin viime vuonna, kun useissa lehtikirjoituksissa kerroin etä-äitiydestäni, sain paljon myös negatiivista palautetta. (Tähän täytyy heti kuitenkin sanoa, että suurin osa palautteista oli valtavan positiivista ja kannustavaa.) Että miten kehtaan vielä julkisesti myöntää olevani näin huono äiti, tosi noloa ja kiusaannuttavaa. Ja todentotta, minua kutsuttiin ihmisroskaksi.

Olin aivan puulla päähän lyöty. Kuinka joku voi käyttää toisesta ihmisestä tuollaista nimitystä? Edes leikillään? Saati tosissaan.

Monelle jokainen kerta, kun kuulee olevansa huono äiti, koska on etä-äiti, sattuu yhtä paljon.

Nyt olen jo tottunut tuollaisiinkin kommentteihin. Mutta toisaalta ymmärrän, että ei pitäisi tottua. Kenenkään ei tulisi kuulla itsestään tuollaisia nimityksiä. Ei vahingossa eikä varsinkaan tahallisesti sanottuna. Monelle joka ikinen kerta, kun kuulee olevansa huono äiti, koska on etä-äiti, sattuu joka kerta todella paljon. Kaikki eivät ole kasvattaneet tällaista kovaa kuorta, kuin minulla jo on.

Vaikka ehkä minullakaan ei sitä kuorta loppujen lopuksi olekaan, koska tämän päivän uutisointi on saanut mieleni matalaksi, vaikkei se liitykään mitenkään minun omaan tilanteeseeni. Mutta tuo sana toi ne tunteet pintaan –  miten on hyljeksitty ja jotenkin vääränlainen tähän yhteiskuntaan, arvostelun kohde ja huonompi kuin muut vanhemmat. 

Mikä oikeus meillä kenelläkään on sanoa toiselle asioita, jotka loukkaavat?

Vaikka todellisuudessa tiedänkin, ettei se ole totta, kyllä se silti sattuu. Toisen ihmisen nimittely mistä tahansa asiasta on väärin. Mikä oikeus meillä kenelläkään on sanoa toiselle asioita, jotka loukkaavat? Me emme voi tietää kaikkia asioita toisen elämässä, jotka ovat vaikuttaneet hänen nykytilanteeseensa. On uskomatonta, että omat ennakkoluulomme ja tietämättömyytemme erilaisuutta kohtaan saavat aikaan edelleen toisten arvostelua.

Ehkä kyseessä onkin ennemmin omat pelot ja arvottomuuden tunteet, jotka saavat soimaamaan toisia kovin sanankääntein. Ennen kuin avaamme suumme ja sanomme toiselle tämän olevan huonompi ja roskaa, ehkä kannattaisikin hetken aikaa olla hiljaa ja miettiä, mikä saa meidät sanomaan jotain sellaista? Mikä tunne on noiden sanojen takana? 

Lue myös: Etä-äitien kohtaamaa vihapuhetta

Me kaikki olemme arvokkaita tällaisina kuin olemme. Sanotaan se mieluummin toinen toisillemme.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017