Kirjoitukset avainsanalla etä-äiti

Kuva: T-A Bech

Olen ollut kolme viikkoa teinini kanssa ja kaksi niistä on kuopuksenikin ollut kotona. Ruuan kantamisen lisäksi olen kantanut vastuun lapsestani lähestulkoon yksin näiden viikkojen ajan. Nyt poikani lähti takaisin isänsä luokse.

Olen pelännyt sanoa tätä ääneen. Vaikka tiedän, että se on totta.

Ja minä tajusin erään asian. Minä en jaksaisi tätä. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen. En jaksaisi olla lähivanhempi, joka on suurimman osan ajasta lapsen kanssa.

Olen pelännyt sanoa tätä ääneen. Vaikka tiedän, että se on totta. Olen tiennyt ehkä jo kauan. Tiedän senkin, että tottuisin ja oppisin, jos tätä jatkuisi enemmän kuin nämä kolme viikkoa. Mutta tähän liittyy paljon muutakin: ne kaikki kuluneet vuodet, kun olen ollut etä-äiti. Ja juuri nyt ymmärsin, mitä poikani isä on tehnyt nämä vuodet. Hän on jaksanut. Hän on hoitanut poikaamme. Hän on hoitanut tämän koulunkäynnin, kasvattamisen ja vastuunottamisen.

Juuri nyt ymmärsin, mitä poikani isä on tehnyt nämä vuodet. Hän on jaksanut.

Miten? Miten hän on tehnyt sen, kun minä olen aivan loppu jo viikkojen jälkeen? Tällä hetkellä kunnioitukseni yh-vanhempia, lähivanhempia ja yksin lapsistaan vastuun ottajia kohtaan on valtava. Te teette upeaa työtä ja jaksatte älyttömän hyvin.

En tiedä, pitäisikö tätä myöntää ääneen. Olen kuullut blogivuosieni aikana niin paljon haukkuja siitä, etten ole oikea äiti, mitä oikeaa vanhemmuutta tuollainen on ja enhän minä hoida lastani oikeasti ollenkaan. Tiedän, etteivät nämä kommentit ole (aina) oikeassa, mutta ehkä olen viimeinkin avannut silmäni niiden antamaa viestiä kohtaan: on paljon, josta en selviäisi.

Kuinka haastavaa on ollut olla lähivanhempi usean vuoden ajan välillä niin, ettei minusta ole ollut kovinkaan suurta apua.

Kuinka haastava onkaan ollut olla lähivanhempi usean vuoden ajan välillä niin, ettei minusta ole ollut kovinkaan suurta apua. Isä on saanut olla poikamme kanssa tämän tärkeät nuoruusvuodet, mutta on samaan aikaan joutunut ottamaan täysin vastuun tästä nuoresta ihmisestä. Juuri nyt tuntuu tyhmältä, että olen valittanut omasta tilanteestani. 

Sattuu ihan helvetisti sanoa nämä asiat. Etten osaisi tehdä asioita niin hyvin kuin toinen on tehnyt. Samaan aikaan olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että hän osasi. Meidän lapsi on upea nuori ja en osaa olla ajattelematta, että suurin kiitos tästä kuuluu hänen isälleen.

Minä otin aikoinaan sen vastuun, että myönsin olevani kykenemätön hoitamaan lastani.

Viimein ymmärrän, mitä hän on tehnyt lapsemme eteen. Hänestä tuli isä hyvin nuorena, ja hän on ottanut vastuuta isänä enemmän kuin moni muu. En ota tätä kaikkea itsestäänselvyytenä, en enää, jos joskus olisinkin ottanut.

Minä otin aikoinaan sen vastuun, että myönsin olevani kykenemätön hoitamaan lastani. Tuo akuutti tilanne on tietenkin jo ohitse, mutta koska olen ollut jo monta vuotta etä-äitinä, en enää osaisi välttämättä olla lähivanhempi; se joka ottaa vastuun joka päivä yksin. Onneksi lapseni isällä on ollut ja on puoliso auttamassa. Olen tästäkin äärimmäisen onnellinen. Minulla ei ole ketään, ja yksin kaikesta huolehtiminen tuntuisi tällä hetkellä vaikealta, jopa mahdottomaltakin.

Haluan uskoa, että on myös vahvuutta sanoa, ettei pystyisi hoitamaan kaikkea ilman apua.

Lapseni isä ansaitsee kaiken kiitoksen. En tiedä, missä olisimme ilman häntä. Nämä viikot opettivat minulle niin paljon, etten tiedä, olenko ikinä ollut näin alastomana totuuden edessä. Se sattuu, mutta myös lohduttaa. Olemme selvinneet, monien avulla ja toisten jaksamisella silloin, kun itse en jaksanut.

Onko suurempaa lahjaa olemassakaan?

Haluan uskoa, että on myös vahvuutta sanoa, ettei pystyisi hoitamaan kaikkea, olla avoin ja myöntää, että tarvitsee apua. Haluan sen olevan juuri sitä riittävän hyvää vanhemmuutta, jota toivon toteuttavani.

Lue myös: Loppuuko etä-äitiyteni ja siirrymmekö jälleen vuoroviikkoisuuteen?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (10)

Vierailija
1/10 | 

Ihanaa että on olemassa ihminen joka uskaltaa kirjottaa tästä aiheesta. Olen tilanteessa, jossa minusta tulee ihan kohta etä-äiti. Tätä ei moni ymmärrä. Miksi ja miten voin hylätä lapseni? Enhän minä heitä hylkää. Myönnän vain että näin on parasta lapsille, isi osaa ja jaksaa paremmin kuin minä, äiti.

Sariiiii
2/10 | 

Rehellistä . Kunnioitan suuresti. Tiedätkö mitä, olet hyvä just tuollaisena, ihan paras etä-äiti ❤ Ja kun isä ymmärtää oman arvonsa, samoin kuin äiti JA vielä kunnioittavat toisiaan, olivat sitten lähihuoltajia tai etähuoltajia, lapsen on ihan paras kasvaa ja kehittyä ❤

Narppu
3/10 | 

Anteeksi nyt, mutta tämä ”kolahti” nyt ehkä vähän huonolla tavalla olosuhteitten pakosta lähivanhemmuutta suurimman osan vuodesta ypöyksin toteuttavaan.
Sanot tekstissäsi lähivanhemmista, että ”jaksatte älyttömän hyvin”, vaan ei me kyllä aina jakseta!!!!!
Uupumus, yksinäisyys, kireät hermot, stressi jo pelkästään vaativan kokopäivätyön takia jne jne......
Vaan minulla ainakin vallitsee vahvana tämä kliseinen ”itse olen lapseni maailmaan saattanut, itse haluan heidät hoitaa ja kasvattaakin”.
Minä olen perheessä se aikuinen, jonka on jaksettava, vaikkei jaksaisikaan, vaikka sitten illalla uupumuksesta itkien.
Aika aikaa kutakin ja kaikesta huolimatta tiedän, että jostain käsittämättömästä syystä tulen näitä rankkaakin rankempia aikoja haikeudella miettimään sitten, kun minulla muuta olekaan, kuin aikaa itselleni.

Vierailija
4/10 | 

Olen itse vilkkaan kolmevuotiaan pojan 100% yh-vanhempi ja toki arki on intensiivistä mutta se rakkaus lapseen on paljon suurempaa! Olen suosiolla jättänyt muut asiat ja menot vähemmälle koska haluan nyt olla eniten poikani kanssa. Jos olen yhdenkin yön poissa niin ikävä on ihan fyysinen...haluan edelleen silittää poskea, pitää sylissä ja lukea iltasadun. Itse en siis koe tätä kuitenkaan niin raskaana. Minun suuri pelko olisi joutua erossa luopumaan 50% ajasta. Eri asia ehkä olisi jos pieniä lapsia olisi monta, se voisi uuvuttaa, sen takia en toisesta uskalla unelmoidakaan <3

Manta-78
5/10 | 

Kerron omaa kokemusta.. Noin 7 vuotta sitten olin vuoroviikko-bonusäiti 3-vuotiaalle. Eli minä hoidin lasta, kun tämän isä kävi töissä. Joka toinen viikko meni palautumiseen. Olin niin puhki.. Nyt olen ollut oman kanssa tämä ensimmäiset 3 elinvuotta ja hoitanut kotona. Ja vaikka mulla ei ole aikaa palautua ja biologinen lapseni on temperamenttisempi, olen silti jaksanut paremmin. Niin ja siis olen myös saman verran vuosia vanhempi itsekin. Mutta alleviivaan sen, että tottumisella on suuri merkitys. Olen tottunut.

Vierailija
7/10 | 

Tärkeintä on, että äidillä (tai isällä) on kuitenkin tunneside ja keskusteluvälit lapseen, vaikkei lapsi kokoaikaisesti eläisikään äidin (isän) kanssa. Siinä et käsittääkseni, Etä-äiti, ole lainkaan epäonnistunut. Tarinoita ja kohtaloita täydestä hylkäämisestä riittää, ja ne ovat usein katkeria. Toisaalta tuntuu, että sinulla on nyt tässä kasvun paikka henkisesti, ihmisenä ja äitinä. Hyvä kun huomasit itse. Mitä on vastuu lapsen hyvinvoinnista, entä kun lapsen kanssa ei olekaan hauskaa? Esimerkiksi juuri murrosikäisen kanssa voi vaihdella päivittäin päivän mieliala aina lempeästä ihanasta yhdessäoleilusta aggressiiviseen huutamiseen, joka ei lakkaa rauhoittelevalla keskustelulla. Kaiken se antaa, kaiken se kestää.  

Vierailija
8/10 | 

Onhan se totta, että lähivanhemmuus vaatii paljon. Etenkin pienten kanssa, kun jokainen ylimääräinen meno vaatii suunnittelua ja lapsen hoidon järjestelyä. Siksi omia ylimääräisiä menoja ei hirveän paljon voikaan olla. On myös jaksettava pitää kiinni rajoista, siedettävä kiukuttelua jne.

Toisaalta en kyllä itse ajattele että lähivanhemmuus olisi erityisen rankkaa. Kaikkeen tottuu ja kun jostakin tulee tuttua ja rutiinia, sitten se on ihan luonnollinen osa elämää. Kolme viikkoa on kuitenkin tosi lyhyt aika, ja siinä ei rutiineja ehdi muodostua. Ja kun mukaan laskee vielä "yliyrittämisen", ja sen, että varmasti sekä äiti että poika ovat joutuneet käytännössä koko kolmen viikon ajan etsimään omaa paikkaansa, ei tilanne mielestäni vastaa lähellekään normaalia. Pidemmässä juoksussa varmasti helpottuisi.

Lisäksi, jos olisit lähi-äiti, tuskin hoitaisit lasta kuitenkaan 100 % yksin. Lapsi olisi todennäköisesti osan ajastaan isällään, tai jos syystä tai toisesta olisit totaaliyhäri, loisit todennäköisesti jonkinlaiset muunlaiset verkostot, joiden avulla saisit hengähdystaukoja. Lähivanhemmuuskaan ei (yleensä) ole pelkkää viikosta tai kuukaudesta samana jatkuvaa rutiinia,  vaan myös siihen kuuluu vanhemman omaa aikaa. Toki vähemmän kuin etävanhemmuudessa, mutta kuitenkin.

En siis itse lähtisi tekemään vielä hirveän pitkälle meneviä johtopäätöksiä kolmen viikon kokemuksen pohjalta. Toki itse tunnet itsesi ja voimavarasi parhaiten.

Coccailija
9/10 | 

Ymmärrän hyvin. Olin itse 3 lapsen yksinhuoltaja 20 vuotta. Jo ensimmäisestä jäin yksin, isä ulkomaalainen. Sitten tulivat 2 ja 3 ja avioero. Mies muutti toiselle paikkakunnalle. Oli aikoja jolloin olin valmis laittamaan lapset huostaan ja kirjautumaan itse mielisairaalaan. Minulla ei ollut edes sukulaisista koostuvaa turvaverkkoa, olin yksin. Rahat loppu, jääkaapissa margariinia ja kaapissa kaurahiutaleita ja makaronia. Kävin tosi pohjalla ja sairastuin masennukseen. Tyttäreni ( nyt 30v.) puhuu tästä ajanjaksosta " niinä vuosina joista äiti ei muista mitään". Traumatisoiduin niin niistä koettelemuksista että aivoni ovat blokanneet osan ajasta ja tapahtumista kokonaan pois. Nyt kun lapset jo 10v. olleet omillaan olen alkanut toipua ja löytää itseni uudelleen. Sen ihmisen joka olin ennen lapsia.

Totaaliyhmamma
10/10 | 

Yhtään en enää ihmettele, miksi suomalaisilla lapsilla ja nuorilla on niin paljon mielenterveysongelmia. Vanhemmuus on aivan hukassa. Surullista.

Etä-äiti yhdelle, totaaliyh-äi...
11/10 | 

Mene sinä totaaliyhmamma hoitoon. Noin epäempaattisella kalkkunalla ei lapsia pitäis ollakaan, menee nekin piloille.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Wilma-viesti ennen viikkoa: Poikkeuksellisesti seuraavan kolmen viikon ajan äidin poika on kotona ja käy koulua äidin luota käsin. Odotamme, että äiti osaa ottaa huomioon pojan tarpeet, huolehtii pojan ajoissa kouluun ja ottaa vastuun näistä viikoista. Oletamme, että tarvikkeet löytyvät äidiltä joka päivä ja myöhästymisiä ei tule. Toivomme myös panostusta yhteiseen aikaan viikkojen aikana.

Ensimmäinen päivä

Ensimmäinen tunti: Poissaolomerkintä. Äiti ei ollut ajoissa aamulla paikalla ja ei siksi nähnyt, että poika lähti kouluun. Äidin tulisi kuitenkin huolehtia pojan aamupalasta ja kunnollisesta vaatetuksesta. Toivomme, että tähän tulee muutos.

Wilma-viesti: Äidin ensimmäinen päivä ei sujunut toivotulla tavalla. Hän näytti panikoivan kaikesta vähän liikaa. Äidin tulisi relata. Toisaalta äiti vaikuttaa olevan hyvinkin innostunut asiasta. Jos vain innostus suuntautuu oikein, voidaan sitä käyttää tehokkaasti pojan koulun käynnin tukena ja yhteisen ajan vaalimisena.

Wilma-viesti pojan, äidin ja opettajan välillä: Hyvä opettaja, voisitko sanoa äidilleni, ettei minulle tarvitse laittaa joka päivä viestiä joka tunti. Se häiritsee opiskeluani. Ja on noloa.

Äidin vastaus: Anteeksi, koetan parantaa tapani (sydän-emoji).

Toinen päivä

Toinen tunti: aktiivisuusmerkintä. Äiti oli tänään erityisen huolellinen ja innokas. Läksyt oli tarkastettu ja pojalla liikuntavaatteetkin mukana. Toivomme, että tällainen toiminta jatkuu tulevinakin päivinä.

Wilma-viesti: Äidin tulisi vähentää kahvinjuontia, koska se vaikuttaa liiaksi hänen iltavireyteensä ja tämä taas vaikuttaa pojankin valvomiseen. Äidin yli-innostus purkautui liiallisena puheliaisuutena, joka ärsytti poikaa. Äidin tulisi harjoitella kuuntelu- ja toisten huomioonottamisen taitoja edelleen.

Kolmas päivä

Tuntimerkinnät: Ei huomautettavaa, mutta äidin tulisi edelleen huomioida aamujen herätysajat, jotta poika saapuisi ajoissa kouluun.

Wilma-viesti: Äidille tuli tarpeellinen hengähdystauko, kun poika oli yötä mummolassa. On kuitenkin huomoitava, että tilanne on äidille uusi. Olemme ylpeitä äidin osoittamasta innokkuudesta, sitoutumisesta ja aktiivisuudesta.

Mutsi relaa.

Neljäs päivä

Tuntimerkkinnät: Äiti harhaili toimistossa kesken päivää, ilmeisesti huolissaan, onko selvinnyt hyvin menneistä päivistä. Puhukaa kotona, että keskittyminen ei saa herpaantua kesken päivää.

Wilma-viesti: Äiti on osannut mukautua hyvin muuttuviin olosuhteisiin. Hänen on kuitenkin huomoitava myös oma jaksaminen ja hyvinvointi kaiken keskellä. Äiti lupasi tsempata tässä asiassa.

Viides päivä

Tuntimerkintä: viimeinen tunti. Äiti selvästi on väsynyt, mikä ei ole ihmekään pitkän viikon jälkeen. Ilmeni ylivirittäytymisenä, hermostumisena, kiukutteluna ja liiallisena puhumisena. Puhuttehan tästä kotona.

Wilma-viesti: Ensimmäinen viikko on mennyt olosuhteisiin nähden hyvin. Äidin tulee kuitenkin ottaa huomioon omakin vapaa-aikansa, rentoutumisensa, liikkuminen ja syöminen. Omasta jaksamisesta lähtee koko perheen hyvinvointi. Toivomme, että jatko sujuu yhtä hyvin.

Pojan Wilma-viesti: Mutsi relaa.

Miltähän seuraavien viikkojen Wilma-viestit näyttävät?

Lue myös: Poika luonani kolme viikkoa

Terveisin, Etä-äiti

 

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Ei voi olla totta ettei äiti jaksa ensimmäistäkään viikkoa lapsen kanssa vaan laittaa sen mummulaan yöks :o

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Niin. Ymmärrän että pitää päästä arvostelemaan. Tosin taustoja tietämättä 😊 aikainen kouluaamu ja mummolasta lyhyt matka kouluun. Itse lapsi sai sanoa miten haluaa tehdä 😘

Terveisin, Etä-äiti

Vierailija
2/3 | 

Ei noi oo mitään oikeita Wilma viestejä, miks pitää sekoittaa ihmisten pää kirjoittamalla noin naurettavasti? En tajua mikä meni mun elämässä pieleen, kun istun tässä lukemassa tätä paskaa.. Oot jotenkin niin säälittävä, tulee kyl hyvä olo siitä et onneks en oo tuollainen luuseri.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun kirjoitin eilen Instagramini tarinassa "living my best life" tarkoitin sitä todella. Ei siinä vielä, että teinini on luonani kolme viikkoa ensimmästä kertaa moneen moneen vuoteen. Eikä siinä, että olen kulkenut kuin pilvissä nämä muutamat ensimmäiset päivät; olen siivonnut, suunnitellut ruokia, olemme käyneet leffassa ja teimme vohveleita.

Ihan kuin tavallinen perhe ikään.

Mutta eilinen keskustelumme oli jotain, joka sai sydämeni pamppailemaan niin, etten tiennyt, pysyykö se paikoillaan. Käteni tärisivät ja ääni vapisi. En minä siinä teinin edessä itkenyt, mutta taisi hänkin tietää, että nyt puhutaan minulle todella tärkeästä asiasta. Niin tärkeästä, että keskustelimme ehkä koko vanhemmuuteni merkittävimmistä onnistumisesta.

Nyt hän sanoi, että se olisi kyllä kiva. Olla luonani enemmän.

Nimittäin kun kysyin, että jos nämä viikot menevät hyvin, voisiko hän alkaa olemaan täällä enemmänkin? Olen toki tätä aiemminkin kysynyt, mutta vastaus on ollut, että ei se oikein toimi, kun on koulu, kaverit, harrastukset ja muut sellaiset jutut, joita on vaikea toteuttaa minun kotoani käsin.

Mutta nyt hän sanoi, että se olisi kyllä kiva. Olla luonani enemmän. Ennen kuin ehdin vastaamaankaan mitään, hän jo suunnitteli, miten voi tulla luokseni silloin, kun seuraavana päivänä ei ole aikaista kouluaamua. Miten kulkeminen kyllä onnistuu ja hän näkee veljeäänkin useammin. Voisi olla silloin luonani, kun kuopuksenikin on.

Niin, siis. Lähes vuoroviikkoisesti. 

Niin, siis. Lähes vuoroviikkoisesti. On kahdeksan vuotta ensimmäisestä etä-äitiys-kaudestani. Ja nytkö, nytkö viimein olisi mahdollista, että siitä voisi vähitellen luopua? Onko aika kypsä? Olemmeko me? Saanko sittenkin viettää hänen kanssaan nämä tärkeät teinivuodet? 

Miljoonat ajatukset pyörivät mielessäni. Koetan olla myös realistinen: isällä tietenkin on sanansa sanottavana, mutta olemme aina kuunneelleet poikamme ääntä ja tahtoa, ja isä ei ole ikinä estänyt pojan luonani oloa. Voi myös olla, että koulunkäynti on liian haastavaa kotoani käsin. Voi olla, että pieni asuntomme käy liian pieneksi kasvavalle teinille, veli käykin hermoille, kun olemme enemmän yhdessä ja niin edelleen. Ehkä vuoroviikkoasuminen ei sovi hänelle vieläkään, kuten ei aiemminkaan.

Yhtäkkiä hoksasin, että nämähän ovat ihan tavallisen perheen huolenaiheita ja arkea. Voisin kuvitella, että tällaisia moni perhe mietiskelee.

Kahdeksan vuotta ensimmäisestä etä-äitiys-kaudestani. Onko mahdollista, että tästä voisi vähitellen luopua?

En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tämä oli ensimmäistä kertaa askel suuntaan, että poika itsekin toivoo näkevänsä meitä enemmän. Se on valtavan iso asia koko perheellemme. Tuntuu, että olen tehnyt oikeasti jotain oikein. Että ponnisteluni meidän suhteen ylläpitämiseen kaikesta huolimatta on onnistunut.

Tämä on koko etä-äitiyteni aikana tärkein asia, mitä meidän suhteessamme on tapahtunut. Se tuo näkyväksi kaikki yhteiset ponnistelumme perheemme eteen. Kun joillakin teini etääntyy jatkuvasti enemmän vanhemmistaan, meillä hän haluaa olla kanssani. Hän on myös osoittanut vastuullisuutta tavaroistaan ja asioistaan huolehtimisesta, joka on ollut aiemmin ongelma ja siksi iso este vuoroviikkoasumiselle.

Olen niin äimistynyt ja ikionnellinen, etten osaa vielä ihan hahmottaakaan, mitä tämä voi oikeasti tarkoittaa!

Ehkä nyt on aika muutokselle. Tietenkin on vielä ihan liian aikaista tietää, miten kaikki loppujen lopuksi menee, mutta pakkohan tätä upeaa oloa oli päästä purkamaan, ja minnekäs muuallekaan kuin teille!

Valtava ilo, onni ja menestys perheellemme!

Lue myös:
MIksi minusta tuli etä-äiti ja mitä sen jälkeen tapahtui?
Vuoroviikkosysteemi ei sopinut esikoiselleni

Onnellisin terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (4)

Äitipuolitoista
1/4 | 

Ihanaa! Se että hän lähtökohtaisesti haluaisi nähdä sinua enemmän, kertoo siitä että suhteenne kantaa aikuisuuteen. Jo muutaman päivän näkeminen enemmän kuin nyt, on iso juttu asioiden jakamisen kannalta. Läheisyys vaatii kuitenkin sitä yhteistä paahtoleipäpakettia ja läksyistä kyselyä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Olen etä-äiti ja siitä ei mihinkään pääse eikä tarvitsekaan. Olen alkanut huomaamaan etävanhemmuudessani paljon hyviä puolia. Tässä niistä muutamia.

Läsnäolo parantui ja yhdessävietetty aika on laadukasta

Kun näkee lastansa vain silloin tällöin, tuppaa olemaan yhdessäolohetkinä paljon enemmän läsnä kuin tavallisessa arjessa olisi. Yhdessäoloaika ei mene arjen askareisiin, kiireisiin, koululäksyihin tai harrastuksiin, vaan kun olemme yhdessä, olemme sitä intensiivisesti. Lapseni isä sanoikin, että olen poikamme kanssa enemmän kuin hän. Ensin ihmettelin tätä, kunnes ymmärsin, mitä hän tarkoittaa. Isän ja pojan aika menee arjessa, jolloin ei aina kiinnitä huomiota yhdessäoloon. Lapsi tulee illalla harrastuksistaan tai kaverien luota ja menee nukkumaan. Ei siinä paljoa ehdi yhdessä aikaa viettämään. Viikonloppuisin poika tulee minun luokseni – näin aktiivinen yhdessäoloaika onkin runsaampaa kuin isällä.

Kiitollisuus

Etävanhempana on kiitollinen kaikista yhdessäolohetkistä. Olen kiitollinen myös siitä, että välimme ovat hyvät. Teinin ja vanhemman suhde voi olla hyvinkin hankala, varsinkin, kun vanhempi joutuu kieltämään ja rajoittamaan paljonkin teinin elämää. Meillä tuollaista välien hankaluutta ei ole. Vaikka en ole hänen arjessaan mukana ja säännötkin määrittelee isä, meidän yhdessäolomme on ainutlaatuista: emme juurikaan riitele vaan nautimme toistemme seurasta täysin siemauksin.

Oma aika, josta nauttii

Tämä on vähän vaiettukin asia. Mutta totta se on: etä-äitinä on paljon omaa aikaa. Ja osaan nauttia siitä. Myönnän, että olen joskus ns. tavallisen perheiden vanhempia kuunnellessani miettinyt, että ah, onneksi minulla on omaa aikaa. Saan harrastaa, käydä ulkona, lukea, kirjoittaa, nukkua pitkään ja tehdä mitä huvittaa (tietenkin pois lukien työ ja viikot, jolloin kuopus on luonani). Onhan se luksusta. Nautin siitä. Sen vastapainoksi, että kipuilen ikävän, pahan mielen ja syyllisyydenkin kanssa, saan nauttia omasta ajastani ja unelmieni toteuttamisesta.

Vertaistuki

Olen löytänyt ihania tuttavuuksia blogini kautta sekä etä-äiti-ryhmistä. Olen voinut kirjoittaa toisten koskettavia tarinoita, antaa tukea ja apua muille ja saanut niitä muilta. On ollut upea huomata, ettemme ole yksin, vaan meitä on muitakin. Tämä auttaa jaksamaan arjessa, kun ikävä ja paha olo yllättävät. Olen myös rakentanut vahvaa etä-äitiys-identiteettiä ja olen mallina muille: olen ihan tavallinen äiti, vaikka olen etä-äiti. Tästä olen saanut valtavasti voimaa.

Olen aina paras äiti lapselleni

Tämä on tärkeä muistaa. Etä-äitiys ei tee minusta huonoa äitiä. Meillä on lapsemme kanssa hyvät välit ja olemme läheisiä, vaikkemme kovin usein näekään. Tätä hoen itselleni vaikeina hetkinä. Äitiyttä ei etävanhemmuus ole minulta vienyt pois. Koska tilanne on mikä on, on hyvä miettiä sen hyviä puolia eikä märehtiä jatkuvasti niitä huonompia. Ja muutaman vuoden päästä, kun lapseni on täysi-ikäinen, en ole enää sen enempää etävanhempi kuin kukaan muukaan aikuisen lapsen vanhempi. Silloin olen viimein ihan vain äiti. 

Lue myös:
Erilaisia etävanhemmuuden tyyppejä
Saako omasta ajasta nauttia?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (2)

Kaunismäessä
1/2 | 

Olen huomannut ihan saman jutun vuoroviikkovanhemmuudessakin, kun lapset eivät ole ihan koko ajan läsnä, haluaa heidän kanssaan olla ja tehdä asioita silloin kun he ovat paikalla. Punnitsen tarkkaan ei pakolliset työ- ja vapaa-ajanmenot, jotka sattuvat lapsiviikolle ja nautin perheajasta. Toki sen vastapainoksi on myös sitä omaa aikaa.

Sariii
2/2 | 

"Yhdessäoloaika ei mene arjen askareisiin, kiireisiin, koululäksyihin tai harrastuksiin, vaan kun olemme yhdessä, olemme sitä intensiivisesti."

Toivottavasti olet kiitollinen sille vanhemmalle, joka tuon kaiken yllä olevan saa hoitaa ja järjestää! :) 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017

Instagram