Kirjoitukset avainsanalla etä-äiti

Kuva: Panu Pälviä

Istun jälleen tyhjässä kodissa ja minua itkettää. Ei, ei minua edes itketä, vaan suututtaa. Ja sitten minua suututtaa, koska minua suututtaa. 

Koska minähän olen niin sopeutunut, ymmärtäväinen, mahtava malli kaikille etävanhemmille. Näin nämä asiat pitääkin hoitaa. 

Mutta lapsi ei ole täällä.
Lapsi ei tule yöksi luokseni tarvitessaan yöpaikkaa.
Ei minulle soiteta, viestitetä, puhuta tai kerrota arjen pieniä tai isojakaan pulmia.
Kun olen niin helvetin etäällä. Kaukana, ulkona kaikesta.

Ei minulle soiteta, viestitetä, puhuta, sanota mitään. 

Hei, en ole mikään roolimalli. Ei tätä kannata kadehtia. Ottaa edes mallia. Tai en minä tiedä, pitääkö? Onko tämä hyvin hoidettua vanhemmuutta, niinhän sitä minulle sanotaan. 

On varmasti, tilanteessa, jossa olimme. Ei mikään kuitenkaan sitä tosiasiaa poista, että tässä sitä ollaan, ihan ulkona ihan kaikesta. Tavallisesta perhe-elämästä, ydinperheilyistä, kouluarjesta, ihan niin kuin kaikesta. "Eikös se äiti ole se, jonka luokse ekana mentäisiin", sanoi minulle eräs. 

Tuntui ihan sairaan pahalta. Niinhän se äiti olisi. Mutta ei meillä. Ei enää.

Minulle olisi ihan sama, jos poika harrastaisi e-, f- tai jotain ö-urheilua niin paljon kuin sielu sietää, jos olisi täällä, luonani. Edes vähän enemmän. Muut vanhemmat huolehtivat eurheilun haitoista tai eduista. Minä en edes tiedä, mitä se sellainen on. No en tiedä, vaikka on teini-ikäinen poika. Jos hän sitä harrastaa, kuten varmasti harrastaa, niin hän tekee sitä isänsä luona.

Tule tänne harrastamaan sitä urheilua, tai mitä ikinä harrastatkin.

Hän seisoo muiden kanssa kuvassa, jonka alla lukee perhe.

Minä en seiso. 

Tiedättekö, miten paljon se sattuu. Silloin ei auta kenenkään sanoa, että äiti on aina äiti, olen hänelle tärkeä, ei hän unohda minua, kukaan ei minua syrjäytä. Ei niin, ja tiedän tuon kaiken. Silti yksin, pojan ollessa muualla perheensä kanssa, herää ajatus: en minä ole se hänen perheensä. En millään. En ainakaan arkiperhe.

Olen joku perhe, jossa on jokin lisäliite. Etäperhe? Jokatoinenviikonloppuperhe? Se toinen perhe?

Etuliiteäiti. En vain äiti. 

Tänä iltana tuntui, etten osaa edes kirjoittaa tähän mitään. Tuntuu, että kaikki on sanottu. Ja ei kuitenkaan mitään ole sanottu. On niin paljon sanoja, jotka ovat sanomatta. Ne huutavat sisälläni, mutta ei ole ketään, kelle sanoa niitä.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (2)

Vuoroäiti

Oon vuoroviikkoäiti mutta tuon tunteen tiedän. Isän luona on perhe. Äidin luona vaan äiti. Ja päiväkodissa kun lapsen piti piirtää perhe niin ei siihen aina äiti mahtunut. Sattu ja paljon.

Kolmen etä

Lapseni valittiin oppilasparlamenttiin. Luin sen Wilmasta. Nyyh. Ilman Wilmaa en tietäisi sitä enkä sitäkään, että hänellä oli yleisurheilukisat. Soitin ja onnittelin valinnasta ja kuulin mitalista. Ilman Wilmaa en olisi varmaan tiennyt mitalistakaan. Ei äidille aina kaikkea ehdi kertoa. Ihana Wilma. Nyyh.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Kun tämän päivän aikana on yhdestä jos toisestakin paikasta lukenut, miten joku on kutsunut toista ihmistä ihmisroskaksi, triggeröidyin tuosta sanasta välittömästi. Vaikka uutisissa ei puhuttu mitään, mikä suoranaisesti koskettaisi minua, minulle tuli silti valtavan paha olo.

Nimittäin olen kuullut tuon sanan ennenkin. Sitä on käytetty minusta. Koska olen etä-äiti.

Nimittäin olen kuullut tuon sanan ennenkin. Sitä on käytetty minusta. Koska olen etä-äiti. Varsinkin viime vuonna, kun useissa lehtikirjoituksissa kerroin etä-äitiydestäni, sain paljon myös negatiivista palautetta. (Tähän täytyy heti kuitenkin sanoa, että suurin osa palautteista oli valtavan positiivista ja kannustavaa.) Että miten kehtaan vielä julkisesti myöntää olevani näin huono äiti, tosi noloa ja kiusaannuttavaa. Ja todentotta, minua kutsuttiin ihmisroskaksi.

Olin aivan puulla päähän lyöty. Kuinka joku voi käyttää toisesta ihmisestä tuollaista nimitystä? Edes leikillään? Saati tosissaan.

Monelle jokainen kerta, kun kuulee olevansa huono äiti, koska on etä-äiti, sattuu yhtä paljon.

Nyt olen jo tottunut tuollaisiinkin kommentteihin. Mutta toisaalta ymmärrän, että ei pitäisi tottua. Kenenkään ei tulisi kuulla itsestään tuollaisia nimityksiä. Ei vahingossa eikä varsinkaan tahallisesti sanottuna. Monelle joka ikinen kerta, kun kuulee olevansa huono äiti, koska on etä-äiti, sattuu joka kerta todella paljon. Kaikki eivät ole kasvattaneet tällaista kovaa kuorta, kuin minulla jo on.

Vaikka ehkä minullakaan ei sitä kuorta loppujen lopuksi olekaan, koska tämän päivän uutisointi on saanut mieleni matalaksi, vaikkei se liitykään mitenkään minun omaan tilanteeseeni. Mutta tuo sana toi ne tunteet pintaan –  miten on hyljeksitty ja jotenkin vääränlainen tähän yhteiskuntaan, arvostelun kohde ja huonompi kuin muut vanhemmat. 

Mikä oikeus meillä kenelläkään on sanoa toiselle asioita, jotka loukkaavat?

Vaikka todellisuudessa tiedänkin, ettei se ole totta, kyllä se silti sattuu. Toisen ihmisen nimittely mistä tahansa asiasta on väärin. Mikä oikeus meillä kenelläkään on sanoa toiselle asioita, jotka loukkaavat? Me emme voi tietää kaikkia asioita toisen elämässä, jotka ovat vaikuttaneet hänen nykytilanteeseensa. On uskomatonta, että omat ennakkoluulomme ja tietämättömyytemme erilaisuutta kohtaan saavat aikaan edelleen toisten arvostelua.

Ehkä kyseessä onkin ennemmin omat pelot ja arvottomuuden tunteet, jotka saavat soimaamaan toisia kovin sanankääntein. Ennen kuin avaamme suumme ja sanomme toiselle tämän olevan huonompi ja roskaa, ehkä kannattaisikin hetken aikaa olla hiljaa ja miettiä, mikä saa meidät sanomaan jotain sellaista? Mikä tunne on noiden sanojen takana? 

Lue myös: Etä-äitien kohtaamaa vihapuhetta

Me kaikki olemme arvokkaita tällaisina kuin olemme. Sanotaan se mieluummin toinen toisillemme.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

"Sinä huono ja riittämätön äiti. Onko etä-äiti edes mikään oikea äiti? Ei se riitä, että näkee joskus silloin tällöin tai lähettää viestejä. Ei äitiyttä millään viesteillä toteuteta. Lapsen elämässä pitää olla läsnä, aina valmiina olemaan paikalla kun tämä tarvitsee. Tiedätkö edes mitä lapsesi elämässä tapahtuu? Koulussa, kaverien kanssa, kotona? Tunnetko edes omaa lastasi enää?"

Nuo sanat sattuvat. Vielä enemmän satutti se, kuka ne sanoi minulle.

Minä itse.

Me olemme itsemme pahimpia arvostelijoita, annamme tuomioita omasta vanhemmuudestamme niin helposti. Liian helposti. Oma riittämättömuuden tunne on valtava. Se on sitä lapseni kanssa, joka asuu paljon luonani, niin kuinka paljon enemmän se on sitä lapseni kanssa, joka käy luonani vain silloin tällöin.

Tiedän, etteivät ne viestit riitä. Ei ne puhelut, joita koetan käydä murahtelevan teinipoikani kanssa. Se ei riitä siihen, että olisin edes jotenkin mukana hänen arjessaan. Tiedätkö miltä tuntuu, kun oma lapsi tuntuu vieraalle? Minä tiedän. Ja se ei ole mikään kiva tunne. Joku serkun poika tai kaukaisen kaverin lapsi ehkä voi tuntua sellaiselle. Muttei oman lapsen pitäisi.

Kun näkee oman lapsensa kävelevän vastaan ja ajattelen mielessäni kuin joku ärsyttävä sukulaistäti onpa tuo jo kasvanut isoksi, tulee mieleen, että mikä äiti minä edes olen.

Sanon usein toisille etä-äideille, että he riittävät. He ovat hyviä äitejä. Me olemme hyviä äitejä. Mutta unohdan sen omalla kohdallani. Syyllisyys ja turhautuminen ovat niin voimakkaita tunteita. Niitä karkuun on vaikea päästä. Ja kun näkee oman lapsensa kävelevän vastaan ja ajatteln mielessäni kuin joku ärsyttävä sukulaistäti onpa tuo jo kasvanut isoksi, tulee mieleen, että mikä äiti minä edes olen.

Olenko vain jokin sukulaistäti? Joku, jonka luona käydään, jos ehditään?

Rakastan yli kaiken, mutten tiedä miten näyttää sitä. Usein pyörin kotonani ja mietin, miten tämän kaiken äitiyden näyttäisi ulospäin.

Olen tällainen. Murehtija ja usein syyllisyyttä tunteva äiti. Rakastan yli kaiken, mutten tiedä miten näyttää sitä. Usein pyörin kotonani ja mietin, miten tämän kaiken äitiyden näyttäisi ulospäin. Yksin ollessani ja ikävissäni. 

En aikoinaan ajatellut, että äitiydessäni tulisi olemaan tällaisiakin tunteita. En osaa käsitellä näitä edelleenkään kovinkaan hyvin. Ne ovat niin erilaisia kuin ns. normaalit äitiyden tunteet. Niin kaukana siitä äitiarjesta, mitä muut ystäväni elävät. Ei ole ketään, jolle soittaa, että itketkö sinäkin sitä, kun et ole nähnyt lastasi viikkoon, kahteen, kuukauteen? Miten osoittaa teinille, että on läsnä?

Ei ole ketään, jolle soittaa, että itketkö sinäkin sitä, kun et ole nähnyt lastasi viikkoon, kahteen, kuukauteen?

Minä huono ja riittämätön äiti, joka riittää kyllä. Kun itse siihen vielä uskoisi. Tänään näen lapseni. Saan olla hänen kanssa jälleen. Hetkisen ajan.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Jos nyt hetki ihan rehellisesti puhutaan, en haluaisi ajatella mitään kokonaiskuvaa. En olla reilu enkä hyvä erovanhempi eks-kumppanini kanssa. Haluaisin vain olla itsekäs ja sanoa:

Et saa enää viedä tätä lasta luotani, et enää ikinä.

Olin laittamassa viime viikolla viestiä kuopukseni isälle, että voisiko poika olla vähän enemmän luonani kuin aiemmin olemme sopineet. Samaan aikaan hän laittaa viestiä, että voisiko hän olla pari päivää kuukaudessa enemmän kuin nyt on ollut.

Katsoin kännykkääni ja jäi viesti laittamatta. Meillä on niin ihana tilanne, että molemmat vanhemmat haluavat olla lapsen kanssa ja lapsi haluaa olla molempien vanhempiensa kanssa. Voisiko ihanteellisempaa tilannetta ollakaan?

Kaikki toimii hyvin muuten paitsi minun pääni sisällä. Koska haluaisin olla itekäs ja omia lapsen itselleni.

Ei tietenkään voi. On lapsen oikeus ja etu sekä meidän vanhempienkin parasta, että kaikki toimii hyvin. Ja kaikki toimii hyvin muuten paitsi minun pääni sisällä. Koska haluaisin olla itekäs ja omia lapsen itselleni. Edes tämän lapsen. Hän on luonani edes sen viikon kerrallaan. Hän on perheeni enemmän kuin mikään muu. Saisinko edes hänen kanssaan olla ihan koko ajan?

Ja samaan aikaan tiedän, etten voi. Kun en vain voi. Voisin tällä hetkellä taas manata tämän eroperheilyn ihan johonkin maan alimpaan koloon. Miksi teit sitten lapsia, miksi sitten erosit, jos nyt on niin kamalaa? kuuluvat pääni sisällä kommentit, jotka voisivat olla itse kirjoittamiani. Niin, miksi ihmeessä lähdin siihen jälleen?

Miksi vaaransin jälleen sydämeni ja rakastuin lapseeni niin palavasti, että kun ero tuli, tiesin, että repeydyn siitä täysin rikki?

Miksi vaaransin jälleen sydämeni ja rakastuin lapseeni niin palavasti, että kun ero tuli, tiesin, että repeydyn siitä täysin rikki? Olin sen jo kerran kokenut– sen, mitä on olla erossa lapsestaan. Olinko hullu, kun lähdin vielä senkin jälkeen rohkeasti kohti perheunelmaa – kohti sellaista perhettä, jossa ei tarvitsisi olla erossa lapsestaan?

Ja kun auto on jo poissa näköpiiristä ja lapseni on jälleen viikon isänsä luona, tekee mieli lähettää se viesti, olla se kamala vanhempi. Sanoa, että nyt muutetaan tämä järjestely. Mutta en sano. Vain hiljaa mielessäni toivon, ettei minun tarvitsisi kokea tätä ikävää kahta viikkoa kuukaudessa. 

Lue myös: En uskalla enää tehdä lapsia

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (1)

Heli R.

Tsemppihalaus! Tiedätkö, ymmärrän tuon tunteen ja tilanteen täydellisesti! Itsekin ollut jo viestiä laittamassa ja ehdottamassa itsekkäitä muutoksia - ja jättänyt sitten laittamatta, koska se olisi vain itsekästä. Lapsella (meidän tapauksessa lapsilla) on kaikki niin hyvin kuin voi ja isälläkin on yhtä paljon oikeus olla vanhempi kuin minulla äitinä. Siksi olen ollut laittamassa sitä viestiä, pyörinyt ja itkenyt ja surrut omaa surkeaa oloani ja ikävää lukemattomia kertoja. Jaksanut ja kestänyt aina yhden viikon tai kerran kerrallaan ja aika on armollisesti kulunut. Ja päässä jyskytti/jyskyttää se ajatus, että en ole tähän maailmaan lapsia tehnyt ollakseni heistä erossa. Ja silti olen vain ollut, hetki kerrallaan, kun oikeudentaju ja rakkaus lapseen ei ole antanut muuta tehdä. Nyt lapset ovat jo hieman isompia ja tiedän, että olen tehnyt kaiken oikein. Asumme niin lähellä exän kanssa, että lapset voivat kulkea itsekseen ja oman halunsa mukaan tätä väliä. Toiset pitävät paremmin kiinni viikoistaan, toiset eivät. Joten kovasti jaksamista ja ikävän kestämiseen kärsivällisyyttä sinulle! 💕💕

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017