Kirjoitukset avainsanalla syyllisyys

Samalla kun iloitsee hiipii mieleen jo huono omatuntokin. Jokainen vanhempi sen varmasti tunnistaa. Miten voin iloita erosta lapsistani? Miksi tuntuu ihanalle, että koti on hiljainen, siisti, ei tarvitse hoitaa ketään tai olla kenellekään läsnä? Saako se tuntua ihanalle?

Ystävät neuvovat, että nyt nautit!

Mutta kun on kulunut viisi minuuttia, loppuu nauttiminen ja iskee ikävä ja huono omatunto. Onko oikein rentoutua ja käydä vaikka ihan ulkonakin juhlimassa, kun lapset ovat jossain muualla hoidossa? Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun tällaisia ajatuksia on kirjoittanut itse tai lukenut muiden äitien ja isien kirjoittaneen.

Lisätään mausteeksi vielä vuoroviikko- ja etä-äitiys. Kun on ikävä jatkuvasti vieraana lapsettomina viikkoina ja etäpoika varsinkin on aika harvoin edes luonani, voi kysyä, miksi nyt niin iloitsen siitä, että saan vapaata aikaa ihan koko viikonlopun itselleni? Enkö ole jotenkin ristiriitainen ajatuksieni kanssa? 

Olen hyvinkin ristiriitainen ja tiedostan sen toki itsekin. Alkuviikosta iski kova ikävä poikiani kohtaan ja nyt loppuviikosta rallattelen, että saan olla koko viikonlopun ihan itsekseni ja tehdä juuri minua ilahduttavia asioita. Kun mieskin on vielä poissa, on tämä jo aika luksusta. Kuinka moni äiti saa tällaisia viikonloppuja itselleen? Ja taas iskee tämä valtava syyllisyys: moni on kiinni kotona ja lapsissa 24/7 ja voi olla kateellinen minulle siitä, että voin elää vapaammin päivinä, kun lapset eivät minulla ole. Nyt kehtaan vielä iloita kokonaisesta vapaasta viikonlopusta. 

Kamalan ristiriitainen olo kaikenkaikkiaan.  

Varmaan jo heti parin tunnin päästä en osaakaan nauttia vaan iskee ikävä ja paha mieli. Vaikka olisi oikeasti hyväksikin antaa aikaa itselle ja ajatuksilleen.

Tunnistatko sinä itsesi: osaatko nauttia lapsivapaista täysillä? Varsinkin jos olet etävanhempi? Saako vapaudesta nauttia?

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani? 

 

Kuva: Panu Pälviä

Kommentit (3)

Amanda81

Ainakaan näin äitipuolena en saanut iloita niistä vapaista viikonlopuista joita joskus mieheni kanssa saimme, kun lapset olivat äidillään. Olin paha ihminen, kun edes ajattelin moista! Ja ajatella, että kehtasin joskus jopa ääneen sanoa, että: "Ihanaa, viikonloppu vapaa miehen kanssa ilman lapsia!" Sattuihan meille tälläisiä ihania vapaita viikonloppuja hyvällä tuurilla kerran kahteen kuukauteen..

Eli kyllä, kyllä niistä saa ja niistä pitää iloita jos sellaisiin on mahdollisuus :) <3

Nykyään tilanteemme on täysin toinen. Vapaita viikonloppuja ei enää ole koskaan sillä lapsilukumme on lisääntynyt ja näitä kaikkia vaan ei yksinkertaisesti voi kukaan ottaa hoitoon eli jos olisin tämän tiennyt niin olisin varmasti vihaisista kommenteista huolimatta tuuletellu vuosia vuosia sitten enemmän :D

Reeta

Sinulla saa ja pitää olla oma, lapsista irrallinen elämä. Lapsetkin ovat onnellisempia kun nautit elämästäsi, johon kuuluu myös lapsettomat päivät.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Häpeä kuuluu elämään. Me tunnemme häpeän tunteita varhaislapsuudesta asti,  teini-iässä häpeämme lähes kaikkea mitä vanhempamme tekevät ja aikuisena häpeän tunne liittyy usein epäonnistumisiin. Mutta milloin häpeästä tulee haitallista? Miksi häpeästä on niin vaikea päästää irti?

Häpeäminen on piiloilua

Haluamme piilottaa asian, mikä hävettää meitä. Emme halua kohdata häpeän aihetta ja emme varsinkaan halua, että muut näkevät sen. Minä olen huomannut blogini perustamisen jälkeen, että etä-äitiyteeni liittyykin paljon häpeää. En ollutkaan niin sinut asian kanssa kuin kuvittelin. Häpeilen asiaa ja koetin peitellä sitä. Käännän puheen johonkin muuhun, ettei ainakaan tarvitsisi selittää, miksi olemme tällaiseen tilanteeseen päätyneet. Etä-äitiyteni taustalla on myös vahingollinen suhde, jota häpeän. Miksi annoin itseni mennä tuollaiseen suhteeseen, josta koitui niin paljon vahinkoa? Miksen lähtenyt ajoissa pois?

Häpeä liittyy virheiden tekemiseen ja kuka nyt virheitään haluaisi myöntää tai muille näyttää.

Yritän piilottaa näitä asioita elämästäni. Koska häpeän niitä. Kaikkihan me teemme virheitä, mutta jotkut virheet ovat isompia kuin muut ja ne johtavat radikaaleihin ja ei aina miellyttäviin elämänmuutoksiin. Ne ovat niitä asoita, joita toivoisi, että ei olisi tehnyt. Koska niitä ei ole itsekään käsitellyt kunnolla, ei halua, että muutkaan niistä saavat tietää. Häpeä liittyy virheiden tekemiseen ja kuka nyt virheitään haluaisi myöntää tai muille näyttää.

Häpeällä on pitkät juuret

Häpeä alkaa jo lapsuudesta. Kun meitä torutaan, me tunnemme, että olemme tehneet jotain väärin. Vanhemmat ovat pettyneitä meihin ja se on tunne, jota lapsi ei halua tuntea. Ja lasta alkaa hävettää. Siksi olemme kaiketi tottuneetkin häpeään ja se tuntuu normaalilta.

Yleensä häpeään liittyy jotain lapsuudessa koettua. Meitä ei ole arvostettu, emme ole olleet riittäviä tällaisina kuin olemme. Lapsena on oppinut, ettei riitä. Minulla häpeän tunne liittyy olennaisesti tähän. Häpeilin itseäni. Häpeilin ulkonäköäni, koska olin erinäköinen kuin muut, häpeilin kotitaustaani, häpeilin käytöstäni, puheliaisuuttani. Siksi häpeä on kasvanut osaksi minua. Siihen kasvoi kiinni ja se alkoi tuntua kotoisalta. Kun hävettää, ei tarvitse puhua eikä käsitellä asioita. Koska ne piilottaa muilta. Ne ovat niin häpeiltäviä, ettei niitä halua muille näyttää.

Häpeästä irtipäästäminen tuo rauhaa ja itsensä hyväksymisen tunteen

Olen kohdannut omat häpeän aiheeni. Ulkonäkööni liittyvät, lapsuuden yhteisööni liittyvät, perheeseeni liittyvät, menneeseen suhteeseeni liittyvät. Olen kysynyt: miksi nämä hävettävät minua? Useille asioille en ole itse voinut mitään. En ole syypää näihin asioihin. Miksi siis häpeän niitä? Asiat, joihin itse olen vaikuttanut, pyrin käsittelemään: mikä näissä hävettää? Miksi etä-äitiys on jotain hävettävää? Miksi häpeän menneisyyteni virheitä? Voisinko sen sijaan oppia niistä jotain, ja kertoa niistä avoimesti muillekin. Näin pystyn käsittelemään ne itse ja samalla auttamaan muita: me kaikki teemme virheitä, ei se ole sen kummempaa kuin elämää.

Menneisyytemme virheet voivat olla tulevaisuutemme vahvuuksia.

Häpeily vie energiaa ja ei anna meidän loistaa niin kirkkaina kuin voisimme. Häpeästä kannattaa päästää irti. Ymmärtää, että tällaisina epätäydellisinä olemme juuri täydellisiä. Me olemme uniikkeja ja menneisyytemme virheet voivat olla tulevaisuutemme vahvuuksia. Itsensä hyväksyminen on yksi onnellisuuden perusteista. Olen paljon onnellisempi nyt, kun puhun avoimesti asoista. Ei se helppoa ole ja syyllisyyden ja häpen tunteet ryöpsähtävät välillä päälle kuin kova rankkasade. Mutta niistäkin olen selvinnyt. En kuollutkaan häpeään. Häpeä ei ole häpeä, mutta on häpeä olla oppimatta menneisyydestämme.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Elämäni oli saanut suuntansa siitä, että olen äiti. Olin äiti, vaikka en suunnitellut sitä. Minusta tuli äiti, vaikka monet olivat sitä vastaan. Jäin yksin vauvan kanssa ja olin äiti. Kun pikkuinen kasvoi, olin nuori äiti, joka hoiti taaperoansa koulun ohella ja iloitsi ihanasta lapsestaan.

Olen ollut ylpeä äiti, katsonut lastani ja sydämeni on ollut kokonainen.

Olin ollut äiti jo kauan ja meistä tuli me. Perheeseeni kuuluivat minä ja poika. Meitä tulee kaksi tässä yhdessä paketissa, sanoin kaikille, jotka pyrkivät elämäämme. En minä ollut välittänyt puheista, etten tule selviämään. Äitiys kasvatti minusta kokonaisen. Se oli asia, josta olin ylpeä. Minulle ei tultu sanomaan, että olet kiva, mutta sinulla on tuo lapsi. Ei lapsi ole mikään mutta vaan siunaus.

Elämä muuttui täysin etä-äitiyden myötä

Kun minusta tuli etä-äiti, menetin jossain mielessä tuon elämäni suunnan olla äiti. Olen monella tavalla hukassa edelleen. Menetin sen olon, että tiedän, kuka olen. Olen äiti, mutta en tiedä, millainen äiti enää olen. Etä-äitiys on ollut elämässäni iso haaste ja suru. Kun lapseni muutti pois, menetin jotain olennaista itsestäni.

Etä-äitiys on ollut elämässäni iso haaste ja suru. 

Kuljin vuosia vähän eksyneenä. En ollut enää äiti samalla tavalla kuin ennen. Nyt tiedän, millaista on elää ikävöiden omaa lastaan; tiedän, millaista on, kun menee kotiin, jossa ei ole enää perhettä. Sitä haluaa juosta takaisin tuohon aikaan, kun vielä oli ja muuttaa kaiken. 

Samalla joudun kysymään kysymyksen, jota en ole kunnolla vielä kaiketi edes itselleni esittänyt: Miten ihmeessä oikein olla etä-äiti? Oli aika, kun olin vain äiti. Haluan olla taas ihan se tavallinen äiti. Olla lapseni kanssa ja elää arkea. Sitä arkea, joka puuduttaa ja tylsistyttää. Se arki olisi minulle juhlaa.

Yksi asia voi muuttaa koko elämän suunnan. Joskus tekee jonkun päätöksen tai tapaa jonkun ihmisen, joka muuttaa kaiken. Sitä ei sillä hetkellä vielä näe, mutta jälkeenpäin sen ymmärtää. Olisihan se helppoa, jos sen näkisi. Nyt joutuu kuitenkin sanomaan, että näin asiat minulla meni. Olisi voinut mennä toisellakin tavalla, muttei mennyt.

En syytä ketään muuta

Voisin syyttää muita: tämä tapahtui, kun tuo ihminen teki noin. Mutta en syytä. En enää. Minusta tuntuu, että ensimmäistä kertaa sanon tämän ääneen: minä rikoin päätöksilläni minun ja poikani perheen. Ei perheessämme muita ollut ja muita en siis voi syyttää tapahtuneista.

Ehkä siksi tuntuu väärältä tuntea ikävää ja pahaa mieltä, koska myönnän, että olen tässä tilanteessa ihan itseni takia. En pakene enää totuutta vaan kohtaan sen. Ja samalla mietin, saanko edes surra menetystäni, koska itse olen syypää siihen? Onko minulla siihen oikeutta? Joku toinen on tässä tilanteessa tahtomattaan; mikä oikeus minulla on tuntea pahaa mieltä?

En pakene enää totuutta.

Elämä on nyt etä-äitinä erilaista kuin ennen. Sen ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa, etteikö se voisi olla hyvää. Pitää käsitellä menneisyyden asiat, mutta ei jäädä niiden vangiksi. Meillä on vielä monta yhteistä vuotta lapseni kanssa, erilaisina, kuin toivoin, mutta silti on. Se on arvokas asia. Ehkä sitä osaa nyt arvostaa vielä enemmän. Pitää vain alkaa elämään tuota elämää täysillä, joka päivä. Oppia virheistään, muttei jäädä niihin rypemään.

Etä-äitinäkin olen aina äiti. Tästä ajatuksesta lähtee uuden elämäni opettelu tässä ja nyt.

 

Lue lisää:

Miksi erosin etäpoikani isästä?

"Saanko mennä isin luokse asumaan?"

Rikkoutunut unelma ydinperheestä

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Pixabay

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lahjominen rahalla tuskin on se ihan paras kasvatuskeino. Tai tässä ei ole kysymys kasvatuksestakaan, vaan siitä, että minulla on usein todella huono omatunto koska en näe poikaani tarpeeksi. Ja yritän kompensoida sitä antamalla rahaa.

Väärin. Tiedän.

Nyt teini-iässä varsinkin lapseni osaa käyttää sitä jo hyväkseen. Kysyy minulta ihan varmuuden vuoksi, jos voisin antaa rahaa johonkin tarkoitukseen, jos isä ei ole antanut. Usein sanon, ettei se käy, jos isäkään ei anna siihen lupaa. Hetken päästä kierrän päätökseni ja sanon, että okei, voin minä antaa.

Emme näe lähellekään tarpeeksi usein. Se tuntuu äärimmäisen pahalle ja korvatakseni vähäisen yhdessäoloajan päädyn laittamaan rahaa lapseni tilille. Osta jotain kivaa, sanon. Kiitti mutsi, tulee viesti ja tiedän, että seuraavalla kerralla annan taas. Hetken minusta tuntuu, että olen ollut läsnä.

Toimintani on äärimmäisen ristiriitaista, koska juuri olen kertonut, miten haluan opettaa lapselleni rahan arvon, säästämisen merkityksen ja sen, ettei raha kasva puissa ja sen eteen pitää tehdä töitä. Viikkorahaksi on sovittu tietty summa ja muutoin rahaa voi ansaita tekemällä esimerkiksi pieniä kotitöitä. Hänelle on varmasti hyvin ristiriitaista, kun annan rahaa muuten vain, vaikka ensin olenkin sanonut, etten anna.

"No jos laitan sulle parikymppiä tilille, kun ei olla nähtykään pitkään aikaan. Käyt tekemässä jotain kivaa", laitoin viestin kerran ja jälleen yritin hiljentää huonoa omatuntoa. Mahtaakohan muut etävanhemmat tehdä samaa? Onkohan heilläkin tällainen tuskallisen ahdistava olo, omatunto kolkuttaa ja ei tiedä, mitä tehdä tässä tilanteessa.

Ei se raha yhdessäoloa korvaa.

Kyllä minä sen tiedän. Mutta jos minulla ei ole muutakaan antaa. Haluan, että poika edes jotenkin muistaa minut. Olen äiti, joka lahjoo lastansa rahalla, ettei olisi huono omatunto. Ja sen jälkeen tulee vielä huonompi omatunto. Kierre on valmis. Ihan kuin yrittäisi olla syömättä herkkuja, mutta kun tekee niin kamalasti mieli. Sitten syö ja sen jälkeen tulee kuvottava olo. Mutta seuraavan kerran syö taas. On niin kova ja pakottava tarve näyttää, että olen täällä häntä varten ja en ole häntä unohtanut. Jos se pieni raha ilahduttaisi hänen arkeansa. 

Elän jatkuvassa pienessä ahdistuksessa, koska tiedän, etten näe lastani yhtä usein kuin monet muut erovanhemmat näkevät lapsiansa. Koetan jotenkin osoittaa, että lapsi on minulle tärkeä. Ja teineillehän se taskuraha on tärkeää. Koetanko sitten olla se cool mutsi, joka heittää taskurahaa aina, kun pyytää. Taidan pyrkiä olemaan.

Jotenkihan sitä haluaa näyttää, että rakastaa.

Keino on ehkä huono, mutta tarkoitus on hyvä. Tarkoitus hyvittää keinot, vai miten se meni? Ja tunne on sydämessä vahva. Rakkauden tunne. Ei raha onnea tuo, sanonta kuuluu. Onnea on, kun saa viettää aikaa yhdessä. Mutta aina me emme voi. Tekisi mieli laittaa tilisiirron viitteeksi: äiti rakastaa sinua. Mutta se olisi varmaan tosi noloa, teini takuulla ajattelisi. Sanon sen sitten mielessäni.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Kommentit (4)

HannaHan

Erikoinen blogin aihe, ihan kun lapsesta kaukana olo olisi joki ylpeyden aihe. Lasta näkee useammin kun menee ja tapaa. Surullista, että tällaisella aiheella pitää nostaa itseään esille.

Wiola

Kun menee ja tapaa? Entä jos se ei kaikessa yksinkertaisuudessa olekkaan noin helppia.
Ajatteletko että etä- äiti tai isä ei olisi lasten kanssa jos se vaan olisi pelkästään mennä ja olla?
Oletko mahdollisesti etä äiti? Et ja ajattelet varmaankin ettei MINUSTA koskaan tule.
Yksikään etä äiti tuskin ajattelee lasta synnyttäessä, että voi kumpa voisin nähdä tätä lasta joskus, kumpa saisin olla vaan etä äiti.
Minä olen ollut etä äiti 15 vuotta ja tiedän mistä puhun...ja kyllä, tätä aihetta pitää nostaa esille ja kertoa miten äidin rakkaus, välittäminen, tunteet, se kaikki on ihan yhtä aitoa kuin lähiäidilläkin.
On liian paljon luuloja ja ennakkokäsityksiä etä äitiydestä. Pahin ehkä tämä "hyljännyt lapsensa" idiotismi.

Vierailija

Ja sitten on ne etävanhemmat, jotka soittavat lähivanhemmalle kerran kuussa vihaisen puhelun, että elatusavun määrä on kohtuuton ja "katsotaan maksanko". Tulevat lapsen syntymäpäiville ja sanovat, että "lahjat kuuluu hankkia elatusavusta". Eivät ota yöksi ja varmistavat, että lapsi on syönyt lähivanhemman luona ennen kuin ottavat muutamaksi tunniksi kylään, "ettei tarvi mitään ostaa, kun sen ruokonkin maksoin."

Omantunnon paikkansa kullakin etä- ja lähivanhemmalla.

Vierailija

Juttu herätti minussa ristiriitaisia tunteita, mutta koin että haluan sanoa tästä jotain. Minusta siitä ei tule potea huonoa omaatuntoa, että antaa lapselle rahaa. Voit hyvin antaa rahaa ja opastaa rahankäytössä, huolimatta siitä, että ette näe niin usein.
Pitäisin tästä kuitenkin rakkauden kaukana erillään rahasta. Näkisin, että vaarana on se, että lapsi yhdistää rahan antamisen rakkauteen ja välittämiseen. Älä näytä lapselle mallia, että huonoa omaatuntoa voi paikata rahalla. Entä sitten jos et joskus anna? Lapsi saattaa miettiä, että äitillä ei ole enää huono omatunto. Joten kannattaa olla tarkkana, millaisen viestin antaa rahan antamisen yhteydessä: annatko rahaa siksi, että nuori tarvitsee ja sinulla on mahdollisuus sitä hänelle vähän antaa, vai siksi, että se helpottaisi omaa oloasi?
Toinen vaaranpaikka on se, että rahaa aletaan käyttää vallan välineenä. Jos tulee ristiriitaisia tilanteita, että toinen vanhempi ei anna rahaa johonkin ja lapsi kääntyy puoleesi, suosittelisin kuitenkin keskustelemaan siitä ensin lapsen isän kanssa jos vain mahdollista, vähintäänkin selvittääksesi miksi lapsi ei ole saanut rahaa johonkin. Jos toinen on kieltänyt ja itse sallii, ei se tee kovin hyvää vanhempien väliselle yhteistyölle. En sano, että sinun kuuluisi toimia lähivanhemman päätöksen mukaan, mutta näkökulmien vaihtaminen on aina hyväksi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017