Kirjoitukset avainsanalla teini

Kuva: Panu Pälviä

Juuri kun pääsin kirjoittamasta, että välillä on vaikea keksiä teinin kanssa mitään puhuttavaa, niin eilen puhuimme puhelimessa jopa niin kauan, että siitä loppui akku. En ihan heti muista, milloin tällaista olisi tapahtunut. Olin puhelun jälkeen niin onnellinen, että purskahdin itkuun.

Vinkkaan etävanhemmille, että pitäkää vain yhteyttä lapsiinne, vaikka mikä olisi, mutten itse muista aina noudattaa omaa neuvoani.

Annan usein vinkkejä etävanhemmille, että pitäkää vain yhteyttä lapsiinne, vaikka tilanne olisi miten vaikea tahansa. Lapsi saattaa yhtäkkiä avautua ja alkaa puhumaan ihan eri tavalla. Itse en vain aina muista noudattaa omaa neuvoani. Ahdistun etukäteen siitä, ettei minulle löydy aikaa, ollaan pahassa paikassa ja niin edelleen. Maalailen siis piruja seinälle ennen kuin ne edes ovat siellä.

Minulla oli eilen kova ikävä lastani ja päätin, että minäpä otan ja soitan. Ei se voi ainakaan haitata. Kuulin heti, että teini oli kaupassa ja kiireisen oloinen. Vastaukset olivat yksisanaisia ja aloin jo turhautumaan. Oli ikävä, mutten tiennyt, mitä sanoa ja miten kiinnittää teinin huomio itseeni edes hetkeksi.

Yhtäkkiä tapahtui jotain: teinin sanainen arkku aukesi sepposen selälleen.

Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi ja yhtäkkiä tapahtui jotain: teinin sanainen arkku aukesi sepposen selälleen. Puhe nopeutui ja ilostui ja kuulin hänen äänessään innostusta, kun hän selitti koulujuttujansa ja viikonlopun suunnitelmia. Kiireen tuntu hävisi täysin väliltämme.

Kuuntelin, vastailin ja olin ihmeissäni. Ja onnessani. En tiedä, kuinka moni innostuu puhumaan teininsä kanssa näin innokkaasti kuin minä, mutta veikkaan, että aika monet teinin vanhemmat osaavat arvostaa keskustelua nuorensa kanssa. Se voi olla useinkin melko harvinaista. 

Nieleskelin ja nauroin samaan aikaan: tässä sitä äiti keskustelee lapsensa kanssa ja itkee.

Minun teinini. Rakas poikani. Nieleskelin ja nauroin samaan aikaan: tässä sitä äiti keskustelee lapsensa kanssa ja itkee. Mietin, että on tämäkin, mutta samalla niin ihanaa. Arvostan valtavasti tällaisia hetkiä, kun välillemme syntyy yhteys. Se on taianomaista. Silloin ei ole muita kuin me. Ihan niinkuin silloin joskus, ennen kuin elämä tapahtui.

Sain lapseni hetkeksi itselleni. Hänen läsnäolonsa ja huomionsa. Tuota läsnäoloa, aitoa kiinnostusta ja halua keskustella kanssani, kaipaan aivan valtavasti. Nyt sain ne. Tämän voimin jaksan taas monta huonompaa hetkeä.

Rakastan lastani yli kaiken. En tiedä, mikä voi olla parempaa, kuin oman lapsensa kanssa syvällinen keskustelu.

Lue myös:
Rakas teinini
Näiden takia poikani on niin upea tyyppi

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Joskus vain ei osaa pysyä paikoillaan.

En osaa aina kuunnella loppuun. On vaikea istua paikallaan. On pakko naputtaa sormilla pöytään. Ajatukset harhailevat kesken pitkän puheen, ja ei vain pysty keskittymään. Asioita unohtuu, tavarat häviävät. Kirjan lukeminen on välillä vaikeaa.

Tässä muutamia juttuja, joita koen päivittäin. Välillä ne ovat niin arkipäivää, etten aina niitä huomaakaan. Mutta varsinkin minuun vasta tutustuva henkilö huomaa ne aina. Ihan joka kerta. Miksi tuo puhuu niin paljon? Miksi hän pyörii penkillään, on levotottoman oloinen? Kuuliko hän edes, mitä minä sanoin? Miksi se keskeytti minut, eikö sitä kiinnosta mun jutut?

Koulussahan tämä tietenkin johti siihen, että olin vähän väliä nurkassa seisomassa tai pulpettini siirrettiin erilleen muista.

Minulla on ollut ihan pienestä asti keskittymisongelmia. Koulussahan tämä tietenkin johti siihen, että olin vähän väliä nurkassa seisomassa tai pulpettini siirrettiin erilleen muista. Olin jäähyllä joka päivä. Olin se ärsyttävä oppilas. Se liian puhelias. Minua haukuttiin ja minulle naurettiin, kun seisoin siellä nurkassa. Kuin häpeämässä.

Ja kun aloin huomaamaan esikoisessani näitä samanlaisia piirteitä, tiesin heti: hän on perinyt minulta tämän ominaisuuden.

Nykyään kouluissa, ja jopa jo päiväkodeissa, osataan suhtautua tällaisiin piirteisiin jo hieman paremmin kuin vielä minun lapsuudessani. Rangaistuksen sijasta yritetään keksiä keinoja, joilla tarkkaavutta voisi parantaa niin, että oppitunnit ainakin suurimmalta osin sujuisivat ilman keskeytyksiä.

Välillä kuitenkin on ihan pakko nousta seisomaan, kävellä, puhua, näprätä jotain. Tämä leimataan nopeasti huonoksi käytökseksi ja siitä voidaan rangaista.

Välillä kuitenkin on ihan pakko nousta seisomaan, kävellä, puhua, näprätä jotain. Tämä leimataan nopeasti huonoksi käytökseksi ja siitä voidaan rangaista. Parempi ratkaisu olisi kuitenkin keksiä lapselle jotain oheistekemistä, joka helpottaa keskittymistä.

Meidän molempien on välillä vaikea hyväksyä näitä meidän vähän erilaisia piirteitämme. Me molemmat ahdistumme, minä aiemmin ja poikani nyt, kun käyttäytymisnumerot ovat ehkä huonommat kuin muilla. Tunnemme huonommuutta ja erilaisuutta. Ja välillä kysymme ihan ääneenkin: miksi me olemme tällaisia? Miksi en osaa olla hiljaa?

Miksi me olemme tällaisia? Miksi en osaa olla hiljaa?

Tärkeämpää kuin jokin diagnoosi onkin se, että ymmärtää omat piirteensä ja hyväksyy ne. Tätä me molemmat olemme yrittäneet tehdä. Olen sanonut pojalleni, etteivät nämä piirteet estä meitä tekemistä juuri niitä asioita, mitä haluamme. Keskittymistä vain joutuu harjoittamaan vähän enemmän kuin muiden tarvitsee.

Tämä on asia, joka yhdistää poikaani ja minua ja ymmärrän häntä tässä asiassa paremmin kuin kukaan muu. Siksi se jopa lähentää meitä, kaiken tämän muun etäisyyden keskellä, jota silloin tällöin koemme. Tiedän, minkälaista on elää päivittäin tässä myllerryksessä, joka välillä valtaa mielemme. Silloin on vaikea pysyä paikoillaan.

Haluan opettaa lapsilleni, että erilaisuus on rikkaus ja jokin piirre ei tee meistä parempia muttei huonompiakaan kuin muut.

Haluan opettaa lapsilleni, että erilaisuus on rikkaus ja jokin piirre ei tee meistä parempia muttei huonompiakaan kuin muut. Muiden, varsinkin aikuisten, suhtautuminen lapsen käyttäytymiseen ja erilaisiin piirteisiin on oleellista siinä, minkälaiseksi meidän oma mielikuva itsestämme kasvaa. Siksi koetan rohkaista lapsiani olemaan sellaisia kuin he ovat ja olemaan siitä ylpeitä.

Minulle sanottiin lapsena, että olen hölösuu, häiritsijä, liian levoton ja liian vilkas. Ja nyt sitten aikuisena häpeän sitä, kun en vain aina osaa olla rauhallinen, hiljaa tai keskittyä pitkään. Koetan rikkoa aktiivisesti ja tietoisesti tämän negatiivisen palautteen kierteen ja viestiä lapselleni, että on ok olla sellainen kuin on, vaikka aina voikin koettaa kehittää itseään ja vähitellen yrittää parantaa keskittymiskykyään. 

Me emme ole huonompia, me olemme erilaisia.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (1)

Tiina/ Fit Fat Mama

Niiiin samaistun tuohon! "Onks siulla joku ad/hd?" kysymystä olen kuullut varmaan yläkoulusta asti. No, kävin testeissäkin ja sitä miulla ei kuulemma ole, koska ahdistuneisuushäiriö lääkitys on auttanut osittain keskittymisongelmaan. Välillä oma itse raivostuttaa niin paljon ja vertaa muihin, että olisikohan elämä helpompaa jos osaisi käyttäytyä rauhallisemmin ja liibalaa. Mutta; se on kuitenkin myös iso rikkaus olla vähän härvä :)

Kirjotin itsekin vähän aikaa sitten keskittymisongelmasta; http://fitfatmama.fitfashion.fi/enta-jos-syy-onkin-add/

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Toimii tai ei, niin muuta ratkaisua ei tällä hetkellä ole mahdollista toteuttaa. Onneksi tämä tämän hetkisessä tilanteessamme toimii ihan hyvin.

Pojilla on oma huone ja minä nukun olohuoneessa.

Asun kaksiossa, ja tein päätöksen, että pojilla on oma huone ja minä nukun olohuoneessa. Näin saa kaikki lelut ja muut lasten tavarat olla lastenhuoneessa, ja oma ns. huoneeni pysyy vähän siistimpänä. Iltaisin on myös helpompi katsoa televisiota, kirjoittaa tai lukea, kun lapset nukkuvat omassa huoneessaan häiriintymättä iltapuuhistani. Tosin teini taitaa useimmiten muutenkin mennä samoihin aikoihin minun kanssani nukkumaan.

Pojilla on huoneessaan kummallakin omat sängyt ja lisäksi kirjahylly, jossa on kaikki lelut, pelit ja lastenkirjat. Huoneessa on myös vaatehuone. 

Miten käytännössä toimii, kun huonetta asustaa kaksi hyvin eri-ikäistä poikaa? Hyvin, koska he eivät asu siellä jatkuvasti. Jos kummatkin olisivat pääsääntöisesti minun luonani, olisi tämä ratkaisu huono. Yläkouluikäinen tarvitsisi väistämättä enemmän omaa tilaa. Nyt hän tuo luokseni mukanaan tarvitsevansa tavarat, muttei säilytä mitään niistä vakituisesti luonani. Muutamia vaihtovaatteita pyrin säilyttämään häntä varten kotonani. 

Ei tällä hetkellä ole mahdollista, että esikoiseni muuttaisi luokseni. Ei kertakaikkiaan ole tilaa.

Tämä on syy siihenkin, ettei tällä hetkellä ole mahdollista, että esikoiseni muuttaisi luokseni. Ei kertakaikkiaan ole tilaa. Joskus viime keväänä ihan vakavastikin mietittiin, voisiko hän muuttaa luokseni, mutta päädyimme kuitenkin siihen, että hänelle on parempi asua edelleen isänsä luona. Jos minun olisi tulevaisuudessa mahdollista ostaa tai vuokrata kolmio, voi tilanne vielä muuttua.

Miten teillä on ratkaistu välillä eri aikaan kotona olevien lasten nukkumisjärjestelyt? 

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (1)

Vierailija

Me asutaan kolmiossa, kaksi etistä ja kolme lähilasta. Etikset on teinejä ja heidän tullessa pikkulasten 2&5 huone tyhjenee isompien käyttöön ja me sulloudumme samaan. Ei kovin kätevää,mutta nyt ei pysty parempaankaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Poikani on kasvanut jo isoksi. Kuva: T-A Bech

"No ei kai kukaan vanhempi tiedä, mitä teinin päässä liikkuu!"
"Tuskin se siellä toisessakaan kotona paljoa luuhaa."

Totta joka sana varmasti, ja lohdutukseksi tarkoitettuja. Teinit ovat paljon poissa kotoa, kavereiden luona, harrastuksissa, missä milloinkin, ja vaikka olisivatkin kotona, voivat he olla välillä ei-läsnäolevia. Kun minun joskus hyvinkin ei-läsnäoleva lapseni on luonani vain noin joka toinen viikonloppu, voin sanoa, että lapsi alkaa tuntua välillä melko vieraaltakin.

Aiemmin asuimme kahdestaan ja oli vain me.  Nyt minun täytyy myöntää, etten tunne häntä enää.

Välillä tuntuu, etten tunne häntä enää yhtään. En tiedä, mitä hänen päässään liikkuu, en senkään vertaa kuin ehkä lähivanhempana tietäisin. Tämän lapsen kanssa asuin ensimmäiset vuotensa kahdestaan. Nyt kymmenen vuotta tuon jälkeen minun täytyy myöntää, etten tunne häntä enää kovinkaan hyvin.

Lapsen elämässä tapahtuu niin nopeasti niin paljon. On ihan eri asia olla 10-, 11- tai 14-vuotias. Koko ihminen muuttuu: persoonallisuus kehittyy, ulkonäkö muuttuu, äänikin on jo hyvänen aika ihan erilainen kuin muutama kuukausi sitten. Joskus kun hän tulee luokseni, mietin, että kuka tämä ihminen oikein on, joka astui juuri ovestani sisään.

On järkyttävän tuskallista kirjoittaa näitä sanoja teille luettavaksi.

On järkyttävän tuskallista kirjoittaa näitä sanoja teille luettavaksi. Äiti, joka ei asu lapsensa kanssa edes sen vertaa, että oikeasti voi sanoa, että tuntee tämän. Voi kun uskoisinkin sen, että olemme yhtä läheiset kuin olisimme, jos hän asuisi luonani; kaikkine teinin mökötyksineen ja vetäytymisineen. Mutta samalla tiedän, ettei asia ole niin.

Enkä oikeasti tarkoita, ettenkö tuntisi häntä läheiseksi. Tiedän monia monia etävanhempia, jotka rakastavat lapsiaan yli kaiken. Mutta rakkaus ja tunteminen –siinä arjessa läsnäolo– eivät ole sama asia. Rakkaus ei vähene piiruakaan, oltiinpa erossa tai yhdessä, mutta se todellinen lapsena tunteminen ja ymmärtäminen, hänen pienimpienkin eleidensä onnistunut lukeminen, on auttamattomasti poissa.

Olen mustasukkainen siitä, että hän jossain muualla on hauska ja oma ihana itsensä.

Ja vielä lisäksi, poikani on mahtava, upea ihminen. Hän on hauska, empaattinen ja huumorintajuinen. Nautin äärimmäisen paljon hänen seurastaan. Minulla on todella ikävä hänen juttujansa ja seuraansa, koko hänen luonnettansa, kun hän ei ole luonani. Olen mustasukkainen siitä, että hän jossain muualla on hauska ja oma ihana itsensä. Miksei voisi olla sitä minun luonani..

Nyt katson, kuinka kuopukseni kasvaa kovaa vauhtia. Tuon ikäisenä esikoiseni alkoi olla enemmän isänsä luona. Mikähän on kohtalomme, kun kuopukseni on teini? Silloin etäpoikani on jo aikuinen. Onkohan aikuinen poikani minulle vieras vai tuttu? Vai muuttuukohan tilanne, koska silloinhan en ole enää etä-äiti, olen vain äiti – aikuisen lapsen äiti. Etäys on silloin viimein päättynyt.

Lue myös:
Miten ylläpitää läheistä suhdetta teiniin etälapseen?
Järjestimme kauneusillan teinin kanssa

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (4)

Koo1

Kylläpä oli koskettava kirjoitus. Itse en ole edes virallisesti etä-äiti, mutta viimeiset noin kaksi vuotta poikani vaan on asunut enemmän isänsä luona kuin minun luonani. Asumme lähekkäin ja lapset ovat aina saaneet tulla ja mennä miten ovat halunneet. Viime aikoina tilanteeksi on vakiintunut se, että tyttö on enimmäkseen minun luonani ja poika siis isällään. Pienempinä olivat yhtä paljon molempien luona. Minulla on välillä poikaani niin ikävä, että ihan sattuu! Kesällä en nähnyt häntä kuin kolme kertaa ja hän oli täällä yötä vain kahdesti. Isän luona on pelit ja vehkeet ja siellä saa varmaan olla vapaammin kaikin puolin. Täällä joutuisi välillä tekemään kotitöitä ja syömään kunnolla jne.. Olen myös kateellinen niille ihmisille, jotka näkevät poikani joka päivä, jopa opettajille. Poika on erittäin hauska ja huumorintajuinen ja kaipaan hänen juttujaan. Hän täyttää kahden kuukauden päästä jo 18 vuotta, joten enää ei pysty pakottamallakaan asiaan vaikuttamaan. Olen menettänyt poikani monta vuotta aiemmin kuin äidit yleensä..

Vierailija

Voisiko tähän ottaa sellaisen näkökulman, että murrosikäinen, teinipoika, tarvitsee isää ehkä enemmän tällä hetkellä? Pienenä tarvitsi äitiä enemmän. Lapsi voi tuntua ajoittain vieraalta, mutta sama pätee, vaikka asuisi koko ajan lapsen kanssa hänen kasvaessaan valtavin harppauksin. Kaupassa voi äkkiä havahtua ihmettelemään, kuka ihme tuo pitkä ja matala-ääninen nuori kaveri on :). Ja lapsen suusta tulee ulos asioita, joita et olisi ikinä arvannut hänen ajattelevan.

Vierailija-2

Lapset itsenäistyvät kovin yksilöllisesti omalla tahdillaan. Etäisyyttä vanhempiin otetaan ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella. Mustasukkaisuus itsenäistymisen vaikutuksista lapsisuhteeseen lienee ihan normaali tunne ja ilmennee perhemuodosta riippumatta. Toki on ymmärrettävää, että eroperheissä lasten kehitys tulee vastaan paljon lyhyemmässä ajassa suhteessa heidän kanssaan vietettyyn aikaan. Kaikki on kuitenkin vääjäämätöntä kehitystä ja vanhempana siitä varmasti kokee myös ylpeyttä.

Vierailija

Joskus asiat on vain hyväksyttävä niin kuin ne ovat. Poikasi välittää sinusta varmasti, ja tärkeintä on, että osoitat hänelle rakastavasi häntä ja olevasi hänen elämästään ja tulevaisuudestaan kiinnostunut. Loppujen lopuksi lapsella/teinillä on oma elämänsä elettävänään, ja se, että tietää sen etävanhemmankin kaikesta huolimatta rakastavan, on tärkeintä. Sanon tämän aikuisena avioerolapsena, jonka suhde etäisään on ollut vähän ongelmallinen. Mutta aina olen tiennyt hänen välittävän ja auttavan tarvittaessa.

Kirjoitat kauhean kauniisti ja avoimesti, olen lukenut blogiasi pitkään ja saanut perspektiiviä myös omaan isä-tytär-suhteeseeni. Kiitos siis Sinulle.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017