Kirjoitukset avainsanalla Äitiys

Kuvat kertovat enemmän kuin sata sanaa. Siksipä tartuin somehaasteeseen, jossa käydään läpi Facebookin profiilikuvia. Minulla profiilikuvia on kertynyt lähes sata. Mitä näistä profiilikuvista näkee? Millainen elämäni on ollut?

Ensimmäinen ja toinen profiilikuvani vuodet 2007 ja 2008

Ensimmäisessä kuvassa olen juuri alkanut seurustelemaan miehen kanssa, josta tuli myöhemmin aviomieheni. Onnellisuus ja ensimmäisestä masennuksesta toipumisen ilo oikein paistavat kuvasta.

Toisessa kuvassa olen viimeisiä kertoja omassa kodissani, muutimme tulevan mieheni kanssa yhteen vuoden 2008 lopulla.

Kolmas profiilikuvani, jossa olen täysin masennuksen vallassa (vuosi 2007)

Kuva on vanhempi kuin edelliset, mutta kolmas profiilikuvanani. Tämä kuva on minulle merkityksellinen, koska se kertoo minun elämäntilanteestani paljon. Ensiksin, olen juuri leikannut hiukseni lyhyeksi; aiemmin minulla oli yli vyötärön ulottuvat hiukset. Värjäsin ne tummiksi ja aloin pukeutumaan mustaan. Olin sairastunut elämäni ensimmäiseen masennukseen ja toin sen ulkonäölläni esille. Tätä kuvaa en voi katsoa ilman itkua.

Ensimmäinen äitikuva profiilikuvana vuodelta 2008

Nyt 15-vuotias etäpoikani on tässä kuvassa 4-vuotias suloisuus. Hiukseni ovat alkaneet jälleen pidentyä.

Vuosi 2008 ja avoliitto kukoistaa

Mieheni otti tämän kuvan ja osti myös kuvassa olevat vaatteet. Elin elämäni onnellisinta aikaa. Sanottava on kuitenkin, etten ihan joka päivä pukeutunut näin.

Vuosi 2009 ja häät elämäni miehen kanssa

Hääprofiilikuvista laitan tähän tämän, jossa olen yksin. Päivä oli yksi ihanimmista. Mutta mikä tuo ilme on!

Vuosi 2010, häämatka

Menimme myöhäiselle häämatkalle Roomaan. Melkein heti tämän jälkeen erosimme. En voi ajatella muuta kuin sitä, kun näen tämän kuvan. 

Ensimmäinen kuva avieron jälkeen ja vaikeassa suhteessa elämisen ajoilta vuodelta 2011

Tässä kuvassa en uskalla näyttää kasvojani. Mutta jo sivuprofiili kertoo paljon: olen hyvin surullinen ja elämäni suurimman kriisin keskellä.

Vuosi 2011, esikoiseni menee kouluun ja minä olen romahtamisen partaalla

Tämä kuva on elämäni merkityksellisimpiä. Esikoiseni menee kouluun, mikä on tietenkin äärimmäisen tärkeä asia meidän molempien elämässä. Minä elän keskellä suhdetta, joka ajoi minut itsetuhoisuuteen. Näkeekö sitä kuvasta? Ei näe. Minun sisälläni asuu sellainen suru, jonka tuskan tunnen vieläkin. 

Vuosi 2012, 30-vuotisjuhlat ja päätös, etten palaa kamalaan suhteeseen 

Palasin kuitenkin, useaan kertaan. En osaa sanoa, mitä tästä kuvasta ajattelen. Muistan fiiliksen, että nyt alkaa uusi, onnellisempi elämä.

Vuoden 2012 syksyllä löysin miehen, joka pelasti minut

Tässä kuvassa olen It's so 80´s -bileissä. Muistan, kuinka onnellinen olinkaan! Olin päässyt viimein eroon tuhoisasta suhteestani ja löytänyt miehen, joka oli ihana. Hänestä tuli myöhemmin kuopukseni isä.

Ensimmäinen profiilikuva, jossa olen raskaana (vuosi 2014)

Tässä kuvassa näkyvät vaikeudet, joita raskauteni aikana kävin läpi. Olin fyysisesti hyvin huonossa kunnossa. Nykyään kuopukseni on yli 4-vuotias.

Vastasyntyneen kanssa vuonna 2014

Kuvasta näkyy se toivo, jota kannoin sisälläni: kunpa tämä perhe pysyisi.

Helka Helka-hotellissa vuosi 2015

Hotelli kustansi Helkan-päivänä ilmaisen yöpymisen Helkoille. Olen tässä hyvin, hyvin uupunut: kuopukseni oli valvonut yönsä jo usean kuukauden ajan.

Kuopukseni toinen joulu ja olemme jo eroperhe (vuosi 2015)

Niin se elämä heittelee, ja erosimme vuoden 2015 lopulla. 

Vuosi 2016 oli sairastamisen aikaa

Masennuin ja sairastuin fyysisesti. Uupumuksen voi nähdä silmistäni.

 

Vuoden 2016 loppu toi uuden hiustyylin ja tahdon muuttaa elämäni

Ja se muuttuikin täysin, kun päätin muuttaa täysin elämäni suunnan. Toivon voi jo nähdä silmistäni, kun fyysinen kipu oli viimein poissa.

 

Vuosi 2017 oli elämäni parhaita

Sen voi nähdä näistä kuvista. Olen onnellinen ja minut itseni kanssa. Pitkät hiukset lyhenivät jälleen. Onkohan niin, että elämänmuutosten yhteydessä hiustenkin on aika muuttua?

 

 

Vuonna 2017 unelmani toteutui, kun pääsin Vauvan bloggaajaksi ja minusta otettiin ihan ammattivalokuvaajan kanssa kuvia

Näitä olettekin nähneet jo blogissani. Kuvaaja Panu Pälviä. Oli jännittävää olla ensi kertaa ammattilaisen kuvattavana. Mahtaakohan se näkyä näistä kuvista? Ja hei, jälleen hiukset lyhenivät uuden edessä!

 

Vuosi 2018, jolloin minusta tuli kirjailija

Nämä kuvat ovat kirjailijakuviani. Kuvaaja Meri Björn. Olen saavuttanut yhden isoista unelmistani ja sen näkee. Kirjastani voit lukea lisää vaikkapa tästä.

 

Vuoden 2018 ero

Erosin parisuhteestani kesällä ja olin jälleen uuden edessä. Kuvissa näkyy kuitenkin toivo ja ilo. Ensimmäinen kuva T-A Bech. Toisessa kuvassa erosta on tasan vuorokausi. Voitte kuvitella, että ajatukset ovat olleet aika sekaisin..

 

Viimeisin kuvani vuodelta 2018

Tämä on nykyinen profiilikuvani. Sen on ottanut Meri Björn. 

Huh, kyllä näihin vuosiin mahtuikin aivan valtavan paljon tapahtumia, kuin kokonainen ihmiselämä. Mitähän tulevaisuus tuo minulle tullessaan?

Tässä vielä ihan ensimmäinen ja viimeinen profiilikuvani. Miltä muutos näyttää? Toisaalta tuntuu, että ympyrä on sulkeutunut: onnellisuudesta onnellisuuteen. 

Mitä sinun profiilikuvasi kertovat sinusta? 

Lue myös: Koti-Iskä88 osallistui somehaasteeseen, katso kuvat!

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Minäminäminä...
on muuten ihan tosi, että omaa napaansa kaivelevat ovat alttimpia masentumaan.
Facebook on varmaakin myös yksi masennusta pahentavista asioista, siellä pyöritään niin oman navan ympärillä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Panu Pälviä

Minulta pyydettiin tekstiä, jossa kertoisin, mikä on ihan parasta etä-äitiydessä, koska olen kirjoittanut viime aikoina etä-äitiyteeni liittyen niin surullisia, ikävöiviä, hukassakin olevia tekstejä. Olisi aika jo kertoa, mitä hyvääkin tässä elämäntilanteessani on.

En osaa kirjoittaa tällä hetkellä mitään etä-äitiydestäni, koska olen ihan hukassa äitiyteni kanssa.

Vastasin, etten voi juuri nyt kirjoittaa sellaista tekstiä. Koska olen AIVAN HUKASSA. Niin hukassa, etten ole äitinä koskaan ollut. Minun poikani ei ole enää minun poikani. Hän on täysikokoisen aikuisen pituinen, hänen äänensä ei ole lapseni ääni, hänen vartalonsa ei ole vauvani vartalo. En osaa kirjoittaa mitään etä-äitiydestäni, koska olen ihan hukassa äitiyteni kanssa. Kuka äiti sanoo, ettei tuo minun lapseni näytä yhtään minun ikiomalta lapseltani, en tunne häntä, en enää vietä hänen kanssaan aikaa?

Ja yhtäkkiä ymmärsin aivan järjettömän helpottavan seikan: kaikki muutkin teinien äidit ovat ihan yhtä hukassa, muutkin sanovat noita ihan samoja lauseita. Eräs teinitytön äiti kertoi minulle, että hänen vauvansa näyttää naiselle ja on ottanut hänen pikkutyttönsä paikan, muttei ole kuitenkaan se sama pikkutyttö. Ja kun luin vielä Vauva.fin artikkelin teinin äidistä, joka on suloisesti sekaisin lapsensa kanssa, purskahdin helpottuneeseen itkuun.

En ole mikään friikki etä-äiti – olen teinin äiti ja koen samoja fiiliksiä ja suruja kuin muutkin vastaavassa tilanteessa olevat äidit.

Olenkin ihan tavallinen tavallisen teinin äiti. Olen hukassa, joudun päästämään irti, luopumaan, ymmärtämään, että lapset ovat lainaa vain. Mutta ihan jokainen teinin vanhempi tekee samaa suru- ja irtipäästämistyötä. En ole mikään friikki etä-äiti – olen teinin äiti ja koen samoja fiiliksiä ja suruja kuin muutkin vastaavassa tilanteessa olevat äidit.

Miten ihanaa tietää, ettei ole mikään erikoistapaus tunteidensa kanssa. Että muutkin tuntevat samoin. Olen tavallinen äiti. Se on kauneinta, mitä olen pitkään aikaan tajunnut.

Kiitos, kiitos te muut teinien äidit. Yhdessä tässä samassa veneessä ollaan

Olen äärimmäisen kiitollinen tuosta pyynnöstä kirjoittaa positiivinen etä-äitiys-teksti. Löysin tämän oivalluksen, joka on elämässäni yksi havahduttavimmista ja tärkeimmistä hyvin pitkään aikaan.

Kiitos, kiitos te muut teinien äidit. Yhdessä tässä samassa veneessä ollaan. Ollaan vain hukassa. Kyllä me vielä löydämme äitiytemme; se muuttuu ja on erilaista, mutta yhtä arvokasta kuitenkin.

Lue myös:
Teinin etä-äitinä koen, etten välillä tunne lastani enää ollenkaan
Teinin etä-äitinä ja leikki-ikäisen vuoroviikkoäitinä koen tiettyjä erityishaasteita elämässäni

Onnellisin terveisin, teinin etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: T-A Bech

Tulin pitkän päivän jälkeen kotiin ja näin pihallani auton jo odottamassa minua. Koputtelin ikkunaan ja avasin oven. 

Pieni poikani hyppää autosta ja halaa lujaa. "Äiti sä oot niin nätti mä lakastan sinua!" Sillä hetkellä tunsin koko elämäni olevan täysin oikeanlainen. Täydellinen. 

Minäkin rakastan sinua poikani.

Olen viime aikoina kirjoittanut aika surullisiakin tekstejä äitiydestäni ja ikävästäni lapsiani kohtaan. Jouduin viime viikolla vastaamaan, miltä minun äitiys tällä hetkellä tuntuu. En oikein osannut vastata, kunnes sanoin, että olen aika hukassa. Olen eroäiti, ja en aina lasteni kanssa. Haluan toteuttaa elämääni, enkä aina ajatella lapsiani. Olenko äiti, nainen vai urasuuntautunut puurtaja? Mikä minun elämässäni on nyt se juttu?

Tuossa pihalla seistessäni neljävuotias sylissäni tiesin, mikä se juttu on. Tuolla hetkellä se oli hän ja vain hän.

Olla äiti, eronnut, työntekijä, bloggaaja, kirjailija, ystävä, sydänsuruinen ja sinkku.

Elämäni on hyvin rikasta ja tapahtumia täynnä ja siksi välillä tuntuu, etten ihan tiedä, mikä minun paikkani on. On omaksuttava monta roolia: olla äiti, eronnut, työntekijä, bloggaaja, kirjailija, ystävä, sydänsuruinen ja sinkku. Onko se kumma, etten aina ihan tiedä, kuka minä olen?

Kunnes tulee tuollainen hetki ja lapseni muistuttavat elämäni tärkeimmästä asiasta ja työstä. Olla äiti. Olla erilainen äiti, mutta omille lapsilleni juuri se oikea ja ihana äiti.

Se tuntuu älyttömän hyvälle. Tuo halaus merkitsi minulle hyvin paljon.

Onnellisin terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: T-A Bech

Minä olen ollut kolme kertaa raskaana. Minulla on kaksi lasta ja en ole saanut keskenmenoa. 

Katsoin kuluvalla viikolla tv-sarjaa, jossa huono-osainen isä tekee raskaan päätöksen: hän jättää vastasyntyneen lapsensa sairaalan lähettyville. Sairaalassa on äiti, joka on synnyttänyt kolmoset, joista yksi on menehtynyt synnytyksessä. Äiti ja hänen miehensä ottavat hylätyn lapsen omaksi lapsekseen.

Tunteita, joita jokainen äiti tuntee, kun on päätynyt vaikeaan ratkaisuun: alkanut raskaus on keskeytettävä.

Tämä kohtaus liikutti minua. Koin myös huonoa omaatuntoa, tunsin surua, menetystä, alakuloa, syyttelyä, vihaa ja monelaisia muitakin varsin sekaisia tunteita. Juuri niitä samoja tunteita, joita jokainen äiti varmasti tuntee, kun on päätynyt vaikeaan ratkaisuun: alkanut raskaus on keskeytettävä.

Omalla kohdallani toinen raskauteni alkoi haastavan elämäntilanteen keskellä. Tein raskaan päätöksen 20-vuotiaana nuorena, jo yhden lapsen äitinä: päätin keskeyttää raskauteni. Abortti ei ole ikinä helppo päätös. Siihen liittyy hyvin paljon tunteita ja vaikeita asioita ratkaistavaksi. Tiesin silloin ja nyt, mitä se tarkoittaa ja mitä vaihtoehtoja minulla olisi ollut. Tunnen myös asiaan liittyvät eettiset ongelmat ja kysymykset.

14 vuoden jälkeen minulla on muodostunut surun tunteita, koska jos nyt olisin samassa tilanteessa, voisin tehdä hyvin erilaisen päätöksen.

Silti en kadu päätöstäni. Mutta nyt, 14 vuoden jälkeen, minulla on muodostunut surun tunteita, koska jos nyt olisin samassa tilanteessa, voisin tehdä erilaisen ratkaisun. En pitäisi lasta, mutta synnyttäisin sen.

Olen miettinyt tätä hyvin paljon. Lapsen antaminen adoptoitavaksi kuulostaa yksinkertaiselta asialta, mutta emotionaalisesti se on varmasti yksi kipeimmistä asioista, mitä äiti saattaa elämässään tehdä. Siksi neuvot, joita aborttiin päätyville äideille annetaan: mikset anna adpotoitavaksi ovat ahdistavia. Oman vastasyntyneen vauvan antaminen pois on tunnekokemuksena varmasti hyvin hyvin rankka. Ei ketään pidä pakottaa sellaiseen. En nuorena pystynyt tekemään sitä. Nyt tunnen, että pystyisin ja haluaisin auttaa lapsettomia vanhempia saamaan elämäänsä ikioman vauvan.

Ja vaikka koen näin, mistä minä tiedän, miltä siinä tilanteessa oikeasti tuntuisi. Mutta nyt se mahdollisuutena koskettaa minua syvältä, hyvin syvältä jostain lukituimpien tunteideni syntysijoilta.

He saivat oman pikkuisen käärön jonkun toisen äidin synnyttymästä vauvasta. Se oli kaunista.

Katsoin tuota sarjaa ja olin onnellinen noiden kuvitteellisten vanhempien puolesta. He saivat oman pikkuisen käärön jonkun toisen äidin synnyttymästä vauvasta. Se oli kaunista. Tosielämässäkin on tuollaisia vanhempia. Heitä, jotka luopuvat omasta lapsestaan syystä tai toisesta ja antavat hänet kotiin, jossa lapselle tulee hyvä elämä.

Halusin kirjoittaa tämän kirjoituksen, jotta saisin itseni ja ehkä toisenkin äidin, joka on päätynyt, päätymässä tai harkitsemassa aborttia, miettimään: elämä ei ole mustavalkoista, eikä päätös suuntaan tai toiseen ole väärä. Se voi olla vaikea, mutta harkittuna asiana varmasti juuri sinun elämällesi se oikea, päädyitpä mihin ratkaisuun tahansa.

Lue myös: Abortti on aina vain ja ainostaan naisen asia

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017