Kirjoitukset avainsanalla Äitiys

Kuva: Panu Pälviä

Minulta pyydettiin tekstiä, jossa kertoisin, mikä on ihan parasta etä-äitiydessä, koska olen kirjoittanut viime aikoina etä-äitiyteeni liittyen niin surullisia, ikävöiviä, hukassakin olevia tekstejä. Olisi aika jo kertoa, mitä hyvääkin tässä elämäntilanteessani on.

En osaa kirjoittaa tällä hetkellä mitään etä-äitiydestäni, koska olen ihan hukassa äitiyteni kanssa.

Vastasin, etten voi juuri nyt kirjoittaa sellaista tekstiä. Koska olen AIVAN HUKASSA. Niin hukassa, etten ole äitinä koskaan ollut. Minun poikani ei ole enää minun poikani. Hän on täysikokoisen aikuisen pituinen, hänen äänensä ei ole lapseni ääni, hänen vartalonsa ei ole vauvani vartalo. En osaa kirjoittaa mitään etä-äitiydestäni, koska olen ihan hukassa äitiyteni kanssa. Kuka äiti sanoo, ettei tuo minun lapseni näytä yhtään minun ikiomalta lapseltani, en tunne häntä, en enää vietä hänen kanssaan aikaa?

Ja yhtäkkiä ymmärsin aivan järjettömän helpottavan seikan: kaikki muutkin teinien äidit ovat ihan yhtä hukassa, muutkin sanovat noita ihan samoja lauseita. Eräs teinitytön äiti kertoi minulle, että hänen vauvansa näyttää naiselle ja on ottanut hänen pikkutyttönsä paikan, muttei ole kuitenkaan se sama pikkutyttö. Ja kun luin vielä Vauva.fin artikkelin teinin äidistä, joka on suloisesti sekaisin lapsensa kanssa, purskahdin helpottuneeseen itkuun.

En ole mikään friikki etä-äiti – olen teinin äiti ja koen samoja fiiliksiä ja suruja kuin muutkin vastaavassa tilanteessa olevat äidit.

Olenkin ihan tavallinen tavallisen teinin äiti. Olen hukassa, joudun päästämään irti, luopumaan, ymmärtämään, että lapset ovat lainaa vain. Mutta ihan jokainen teinin vanhempi tekee samaa suru- ja irtipäästämistyötä. En ole mikään friikki etä-äiti – olen teinin äiti ja koen samoja fiiliksiä ja suruja kuin muutkin vastaavassa tilanteessa olevat äidit.

Miten ihanaa tietää, ettei ole mikään erikoistapaus tunteidensa kanssa. Että muutkin tuntevat samoin. Olen tavallinen äiti. Se on kauneinta, mitä olen pitkään aikaan tajunnut.

Kiitos, kiitos te muut teinien äidit. Yhdessä tässä samassa veneessä ollaan

Olen äärimmäisen kiitollinen tuosta pyynnöstä kirjoittaa positiivinen etä-äitiys-teksti. Löysin tämän oivalluksen, joka on elämässäni yksi havahduttavimmista ja tärkeimmistä hyvin pitkään aikaan.

Kiitos, kiitos te muut teinien äidit. Yhdessä tässä samassa veneessä ollaan. Ollaan vain hukassa. Kyllä me vielä löydämme äitiytemme; se muuttuu ja on erilaista, mutta yhtä arvokasta kuitenkin.

Lue myös:
Teinin etä-äitinä koen, etten välillä tunne lastani enää ollenkaan
Teinin etä-äitinä ja leikki-ikäisen vuoroviikkoäitinä koen tiettyjä erityishaasteita elämässäni

Onnellisin terveisin, teinin etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: T-A Bech

Tulin pitkän päivän jälkeen kotiin ja näin pihallani auton jo odottamassa minua. Koputtelin ikkunaan ja avasin oven. 

Pieni poikani hyppää autosta ja halaa lujaa. "Äiti sä oot niin nätti mä lakastan sinua!" Sillä hetkellä tunsin koko elämäni olevan täysin oikeanlainen. Täydellinen. 

Minäkin rakastan sinua poikani.

Olen viime aikoina kirjoittanut aika surullisiakin tekstejä äitiydestäni ja ikävästäni lapsiani kohtaan. Jouduin viime viikolla vastaamaan, miltä minun äitiys tällä hetkellä tuntuu. En oikein osannut vastata, kunnes sanoin, että olen aika hukassa. Olen eroäiti, ja en aina lasteni kanssa. Haluan toteuttaa elämääni, enkä aina ajatella lapsiani. Olenko äiti, nainen vai urasuuntautunut puurtaja? Mikä minun elämässäni on nyt se juttu?

Tuossa pihalla seistessäni neljävuotias sylissäni tiesin, mikä se juttu on. Tuolla hetkellä se oli hän ja vain hän.

Olla äiti, eronnut, työntekijä, bloggaaja, kirjailija, ystävä, sydänsuruinen ja sinkku.

Elämäni on hyvin rikasta ja tapahtumia täynnä ja siksi välillä tuntuu, etten ihan tiedä, mikä minun paikkani on. On omaksuttava monta roolia: olla äiti, eronnut, työntekijä, bloggaaja, kirjailija, ystävä, sydänsuruinen ja sinkku. Onko se kumma, etten aina ihan tiedä, kuka minä olen?

Kunnes tulee tuollainen hetki ja lapseni muistuttavat elämäni tärkeimmästä asiasta ja työstä. Olla äiti. Olla erilainen äiti, mutta omille lapsilleni juuri se oikea ja ihana äiti.

Se tuntuu älyttömän hyvälle. Tuo halaus merkitsi minulle hyvin paljon.

Onnellisin terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: T-A Bech

Minä olen ollut kolme kertaa raskaana. Minulla on kaksi lasta ja en ole saanut keskenmenoa. 

Katsoin kuluvalla viikolla tv-sarjaa, jossa huono-osainen isä tekee raskaan päätöksen: hän jättää vastasyntyneen lapsensa sairaalan lähettyville. Sairaalassa on äiti, joka on synnyttänyt kolmoset, joista yksi on menehtynyt synnytyksessä. Äiti ja hänen miehensä ottavat hylätyn lapsen omaksi lapsekseen.

Tunteita, joita jokainen äiti tuntee, kun on päätynyt vaikeaan ratkaisuun: alkanut raskaus on keskeytettävä.

Tämä kohtaus liikutti minua. Koin myös huonoa omaatuntoa, tunsin surua, menetystä, alakuloa, syyttelyä, vihaa ja monelaisia muitakin varsin sekaisia tunteita. Juuri niitä samoja tunteita, joita jokainen äiti varmasti tuntee, kun on päätynyt vaikeaan ratkaisuun: alkanut raskaus on keskeytettävä.

Omalla kohdallani toinen raskauteni alkoi haastavan elämäntilanteen keskellä. Tein raskaan päätöksen 20-vuotiaana nuorena, jo yhden lapsen äitinä: päätin keskeyttää raskauteni. Abortti ei ole ikinä helppo päätös. Siihen liittyy hyvin paljon tunteita ja vaikeita asioita ratkaistavaksi. Tiesin silloin ja nyt, mitä se tarkoittaa ja mitä vaihtoehtoja minulla olisi ollut. Tunnen myös asiaan liittyvät eettiset ongelmat ja kysymykset.

14 vuoden jälkeen minulla on muodostunut surun tunteita, koska jos nyt olisin samassa tilanteessa, voisin tehdä hyvin erilaisen päätöksen.

Silti en kadu päätöstäni. Mutta nyt, 14 vuoden jälkeen, minulla on muodostunut surun tunteita, koska jos nyt olisin samassa tilanteessa, voisin tehdä erilaisen ratkaisun. En pitäisi lasta, mutta synnyttäisin sen.

Olen miettinyt tätä hyvin paljon. Lapsen antaminen adoptoitavaksi kuulostaa yksinkertaiselta asialta, mutta emotionaalisesti se on varmasti yksi kipeimmistä asioista, mitä äiti saattaa elämässään tehdä. Siksi neuvot, joita aborttiin päätyville äideille annetaan: mikset anna adpotoitavaksi ovat ahdistavia. Oman vastasyntyneen vauvan antaminen pois on tunnekokemuksena varmasti hyvin hyvin rankka. Ei ketään pidä pakottaa sellaiseen. En nuorena pystynyt tekemään sitä. Nyt tunnen, että pystyisin ja haluaisin auttaa lapsettomia vanhempia saamaan elämäänsä ikioman vauvan.

Ja vaikka koen näin, mistä minä tiedän, miltä siinä tilanteessa oikeasti tuntuisi. Mutta nyt se mahdollisuutena koskettaa minua syvältä, hyvin syvältä jostain lukituimpien tunteideni syntysijoilta.

He saivat oman pikkuisen käärön jonkun toisen äidin synnyttymästä vauvasta. Se oli kaunista.

Katsoin tuota sarjaa ja olin onnellinen noiden kuvitteellisten vanhempien puolesta. He saivat oman pikkuisen käärön jonkun toisen äidin synnyttymästä vauvasta. Se oli kaunista. Tosielämässäkin on tuollaisia vanhempia. Heitä, jotka luopuvat omasta lapsestaan syystä tai toisesta ja antavat hänet kotiin, jossa lapselle tulee hyvä elämä.

Halusin kirjoittaa tämän kirjoituksen, jotta saisin itseni ja ehkä toisenkin äidin, joka on päätynyt, päätymässä tai harkitsemassa aborttia, miettimään: elämä ei ole mustavalkoista, eikä päätös suuntaan tai toiseen ole väärä. Se voi olla vaikea, mutta harkittuna asiana varmasti juuri sinun elämällesi se oikea, päädyitpä mihin ratkaisuun tahansa.

Lue myös: Abortti on aina vain ja ainostaan naisen asia

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Minusta tuntuu, että olen tällä hetkellä aika hukassa äitiyteni kanssa. Minulla on todella paljon tavoitteita tälle vuodelle, innostavia juttuja tiedossa ja haluan kehittää itseäni ammatillisesti. Yhtäkkiä heräsin kysymykseen: ajattelenko itseäni äitinä enää ollenkaan?

Ajattelenko itseäni äitinä enää ollenkaan?

Olen ollut niin kiireinen näiden juttujen kanssa, että huomasin tällä viikolla, kun lapseni eivät ole luonani, etten ole ajatellut heitä juuri ollenkaan. Tai, en yhtään. Eilen sain nuoremman pojan isältä viestin, että voisitko viedä ne kurasaappaat päiväkotiin, kun on aika märkää näillä talvikengillä pojan olla. Olin unohtanut koko kumpparit, kaiken keskellä.

Poika on kulkenut vesikelillä talvikengissä, ties minkä flunssan vielä ehkä saa märkien sukkien takia. Tuli todella outo fiilis: olenko hukannut äitiyden identiteettini täysin kaiken muun lomassa? Kun olen kamppaillut parisuhdeongelmien kanssa, elämänmuutoksen suunnittelussa ja ties missä, unohdinko, että minulla on lapsiakin?

Erovanhemmuudessa joutuu tekemään mielestäni yllättävän paljon ajattelutyötä sen suhteen, miten vanhemmuuttaan toteuttaa.

Erovanhemmuudessa muutenkin joutuu tekemään mielestäni yllättävän paljon ajattelutyötä sen suhteen, miten omaa vanhemmuuttaan toteuttaa. Onko yhteydessä lapseen, kun tämä on isänsä luona ja kun lapsi on minun luonani, kuinka läsnä osaankaan olla, unohtaako lapsi minut, kun on pitkiä aikoja isänsä kanssa ja niin edelleen. Ja nyt kun oma elämä menee kovaa vauhtia eteenpäin, kasvavat vanhemmuudenkin paineet ihan eri tavalla.

Minun arkeni on jonkun lapsuus on älyttömän hyvä sanonta. Minun elämäni nivoutuu lasteni elämään väkisinkin hyvin tiukasti. Millainen heidän lapsuutensa on minun kanssani, saanko unohtaa heidät tällä tavoin aika ajoin, olenko 50% äiti, kun olen vuoroviikkovanhempi vai 100-prosenttisesti äiti, vaikka en ole koko ajan lapseni kanssa ja välillä hän ei ole ajatuksissanikaan?

En halua olla puolittain mukana oleva äiti, vaikka olen etä- ja vuoroviikkoäiti.

Haluan tehdä ryhtiliikkeen, en halua olla puolittain mukana oleva äiti. Miten tämä onnistuu etä- ja vuoroviikkoäidiltä, onkin vaikeampi kysymys. Vanhempaa poikaa saatan tavata kerran kuukaudessa. Miten pystyisin parantamaan äiti-identiteettiäni hänen suhteensa? Entä nuoremman kanssa, kun isä on aktiivisesti mukana hänen elämässään ja en voi hänen viikoillaan sotkeentua heidän elämäänsä?

Hyvänen aika, onko tämä eroäitiys näin haastavaa?

Lue myös:
Lapseni tuntuu aika-ajoin jo vieraalta
Mitä on äitiys?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017

Instagram