Kirjoitukset avainsanalla Äitiys

Kuva: Panu Pälviä

“En halua tehdä lapsia, koska elämä on täynnä kärsimystä. Sinulla oli varmasti vaikea lapsuus, ja minulla taatusti oli. En voi ottaa sitä vastuuta, että teen lapsia, joille tulee vaikeuksia minun takiani”, sanoi eräs hahmo eräässä sarjassa.

Tämä  sai minut pysähtymään. Olen miettinyt täysin samaa. Onko itsekästä tehdä lapsia tähän maailmaan, jossa heitä ei voi estää kokemasta vaikeuksia ja ahdistustakin?

Ei tarvitse kauas katsoa, kun kuulee, miten vaikeuksia omaavilla aikuisilla on ollut sitä ja tätä vaikeutta lapsuudessa.

Ja vielä enemmän: me vaikutamme niin paljon omien lapsiemme tulevaisuuteen. Tajuammeko lainkaan, miten suuri vaikutus vanhemmilla on lapsen koko elämään? Kun riitelemme, eroamme, syytämme toisiamme, syytämme lapsiamme, huudamme, kiukuttelemme ja olemme enemmän tai vähemmän epätäydellisiä vanhempia, ymmärrämmekö OIKEASTI, että tämä kaikki vaikuttaa lapsiemme elämään? Ja vieläpä merkittävän paljon.

Ahdistun, kun mietin tätä. Ahdistun siitä usein. Lapsuus on herkkää aikaa. Identiteetin ja persoonallisuuden muodostuminen, itsetunto, itsetuntemus, turvallisuuden tunne ja luottamus elämään alkaa lapsuudesta. Entä jos perheessä on jokin vinksallaan? Tämä väistämättä vaikuttaa lapsen elämään hyvin pitkäkestoisesti. Joskus vähän, joskus kuitenkin paljon. Ei tarvitse kauas katsoa, kun kuulee, miten vaikeuksia omaavilla aikuisilla on ollut sitä ja tätä vaikeutta lapsuudessa.

Lapset ovat täysin meidän armoillamme. Meillä on valta pilata lapsiemme elämä.

Kuka ne vaikeudet siellä lapsuudessa laittaa lapsen elämään? Me vanhemmat. Meillä on valtava valta lapsiimme. He ovat täysin meidän armoillamme. Kuulostaa kovin jyrkältä, mutta se on silti totta.

Meillä on valta pilata lapsiemme elämä, tai jos ei pilata, voimme sitä ainakin vaikeuttaa mittaamattoman paljon. Se, mitä lapsuudessa tapahtuu, näkyy aikuisen elämässä. Vaikka jollain se näkyy enemmän ja jollain vähemmän, aina se kuitenkin näkyy. Tunteissa, ajatuksissa, luottamuksessa, elämisen malleissa. You name it.

Itse suhteellisen rikkinäisenä mietin voimattomana sitä, miten niin useiden lasten elämä tälläkin hetkellä on menossa väärään suuntaan vanhempien takia.

Sanonta, että meidän arkemme on lapsiemme lapsuus, on täysin totta. Itse suhteellisen rikkinäisenä useiden asioiden takia voin vain voimattomana miettiä sitä, miten niin monien lapsien elämä tälläkin hetkellä on menossa väärään suuntaan.

Ja minkä takia? Vanhempien.

Miksi me teemme lapsia tähän maailmaan, jos teoillamme saamme heidät kärsimään, tuntemaan surua, tuskaa, ahdistusta ja voimattomuutta?

Miten minä olen vaikuttanut lasteni tulevaisuuteen? Onko kaikki jo menetetty?

Koko tämä kysymysten kavalkadi soi päässäni, kun katselin tuota sarjaa ja kuulin nuo sanat näyttelijän suusta. Lisää ja lisää ahdistavia kysymyksiä tulvi pääni sisälle. Miten minä olen vaikuttanut lasteni tulevaisuuteen? Miten minun oman elämäni vaikeudet ovat jo nyt vaikuttaneet lapsieni elämään? Onko kaikki jo menetetty?

Ei ole helppoa miettiä sellaisia asioita. Miten erot, omat mielenterveyden ongelmat, vaikea parisuhteeni, muutot, elämän epävarmuus, oma voimattomuus ja epätäydellisuus vaikeuksien edessä ovat jo vaikuttaneet lapsieni elämään.

Ovatko he aikuisina rikkinäisiä? Uskaltaako tällaista edes miettiä? Viiltävä suru ja tuska tuntuu sydämessäni, kun ajattelen näitä kysymyksiä, jotka kuitenkin ovat äärimmäisen tärkeitä. Tiedän, ettei elämämme ihan niin ole mennyt, kuin olin toivonut. Lasteni elämä on ollut varmasti välillä vaikeaakin.

Älä nyt ainakaan lisää tee lapsia, minulle on sanottu. Vaikka tuo sattuu ihan järkyttävän paljon, onko siinä kuitenkin perää?

Älä nyt ainakaan lisää tee lapsia, minulle on sanottu. Vaikka tuo sattuu ihan järkyttävän paljon, onko siinä  kuitenkin perää? Vaikeutanko lasteni elämää vai voinko oikeasti tarjota heille turvallisen lapsuuden?

Miksi me teemme tähän maailmaan lapsia, jos satutamme heitä omilla teoillamme? Heitä viattomia ja turvattomia ilman perheen ja kodin tuomaa lämpöä ja turvaa.

Pysäytetään kärsimyksen kierre. Annetaan lapsillemme sellainen tulevaisuus, minkä he ansaitsevat.

Niin. Muistakaamme, miten suuri valta meillä vanhemmilla on vaikuttaa lapsiemme koko elämään. Tämän ymmärtäminen voi vaikuttaa koko toimintatapaamme, olivatpa omat vaikeutemme kuinka hankalia tahansa.

Pysäytetään kärsimyksen kierre. Annetaan lapsillemme sellainen tulevaisuus, minkä he ansaitsevat. Näin lasten oikeuksien päivän lähestyessä tällaista on hyvä pysähtyä miettimään.

Lue myös:
Huonon tytön syndrooma seurasi minua aikuisuuteen asti
Haluatteko oikeasti sellaisen tulevaisuuden lapsillenne?
Lapsellani oli oikeus mahdollisimman turvalliseen kotiin

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Joskus vain ei osaa pysyä paikoillaan.

En osaa aina kuunnella loppuun. On vaikea istua paikallaan. On pakko naputtaa sormilla pöytään. Ajatukset harhailevat kesken pitkän puheen, ja ei vain pysty keskittymään. Asioita unohtuu, tavarat häviävät. Kirjan lukeminen on välillä vaikeaa.

Tässä muutamia juttuja, joita koen päivittäin. Välillä ne ovat niin arkipäivää, etten aina niitä huomaakaan. Mutta varsinkin minuun vasta tutustuva henkilö huomaa ne aina. Ihan joka kerta. Miksi tuo puhuu niin paljon? Miksi hän pyörii penkillään, on levotottoman oloinen? Kuuliko hän edes, mitä minä sanoin? Miksi se keskeytti minut, eikö sitä kiinnosta mun jutut?

Koulussahan tämä tietenkin johti siihen, että olin vähän väliä nurkassa seisomassa tai pulpettini siirrettiin erilleen muista.

Minulla on ollut ihan pienestä asti keskittymisongelmia. Koulussahan tämä tietenkin johti siihen, että olin vähän väliä nurkassa seisomassa tai pulpettini siirrettiin erilleen muista. Olin jäähyllä joka päivä. Olin se ärsyttävä oppilas. Se liian puhelias. Minua haukuttiin ja minulle naurettiin, kun seisoin siellä nurkassa. Kuin häpeämässä.

Ja kun aloin huomaamaan esikoisessani näitä samanlaisia piirteitä, tiesin heti: hän on perinyt minulta tämän ominaisuuden.

Nykyään kouluissa, ja jopa jo päiväkodeissa, osataan suhtautua tällaisiin piirteisiin jo hieman paremmin kuin vielä minun lapsuudessani. Rangaistuksen sijasta yritetään keksiä keinoja, joilla tarkkaavutta voisi parantaa niin, että oppitunnit ainakin suurimmalta osin sujuisivat ilman keskeytyksiä.

Välillä kuitenkin on ihan pakko nousta seisomaan, kävellä, puhua, näprätä jotain. Tämä leimataan nopeasti huonoksi käytökseksi ja siitä voidaan rangaista.

Välillä kuitenkin on ihan pakko nousta seisomaan, kävellä, puhua, näprätä jotain. Tämä leimataan nopeasti huonoksi käytökseksi ja siitä voidaan rangaista. Parempi ratkaisu olisi kuitenkin keksiä lapselle jotain oheistekemistä, joka helpottaa keskittymistä.

Meidän molempien on välillä vaikea hyväksyä näitä meidän vähän erilaisia piirteitämme. Me molemmat ahdistumme, minä aiemmin ja poikani nyt, kun käyttäytymisnumerot ovat ehkä huonommat kuin muilla. Tunnemme huonommuutta ja erilaisuutta. Ja välillä kysymme ihan ääneenkin: miksi me olemme tällaisia? Miksi en osaa olla hiljaa?

Miksi me olemme tällaisia? Miksi en osaa olla hiljaa?

Tärkeämpää kuin jokin diagnoosi onkin se, että ymmärtää omat piirteensä ja hyväksyy ne. Tätä me molemmat olemme yrittäneet tehdä. Olen sanonut pojalleni, etteivät nämä piirteet estä meitä tekemistä juuri niitä asioita, mitä haluamme. Keskittymistä vain joutuu harjoittamaan vähän enemmän kuin muiden tarvitsee.

Tämä on asia, joka yhdistää poikaani ja minua ja ymmärrän häntä tässä asiassa paremmin kuin kukaan muu. Siksi se jopa lähentää meitä, kaiken tämän muun etäisyyden keskellä, jota silloin tällöin koemme. Tiedän, minkälaista on elää päivittäin tässä myllerryksessä, joka välillä valtaa mielemme. Silloin on vaikea pysyä paikoillaan.

Haluan opettaa lapsilleni, että erilaisuus on rikkaus ja jokin piirre ei tee meistä parempia muttei huonompiakaan kuin muut.

Haluan opettaa lapsilleni, että erilaisuus on rikkaus ja jokin piirre ei tee meistä parempia muttei huonompiakaan kuin muut. Muiden, varsinkin aikuisten, suhtautuminen lapsen käyttäytymiseen ja erilaisiin piirteisiin on oleellista siinä, minkälaiseksi meidän oma mielikuva itsestämme kasvaa. Siksi koetan rohkaista lapsiani olemaan sellaisia kuin he ovat ja olemaan siitä ylpeitä.

Minulle sanottiin lapsena, että olen hölösuu, häiritsijä, liian levoton ja liian vilkas. Ja nyt sitten aikuisena häpeän sitä, kun en vain aina osaa olla rauhallinen, hiljaa tai keskittyä pitkään. Koetan rikkoa aktiivisesti ja tietoisesti tämän negatiivisen palautteen kierteen ja viestiä lapselleni, että on ok olla sellainen kuin on, vaikka aina voikin koettaa kehittää itseään ja vähitellen yrittää parantaa keskittymiskykyään. 

Me emme ole huonompia, me olemme erilaisia.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (1)

Tiina/ Fit Fat Mama

Niiiin samaistun tuohon! "Onks siulla joku ad/hd?" kysymystä olen kuullut varmaan yläkoulusta asti. No, kävin testeissäkin ja sitä miulla ei kuulemma ole, koska ahdistuneisuushäiriö lääkitys on auttanut osittain keskittymisongelmaan. Välillä oma itse raivostuttaa niin paljon ja vertaa muihin, että olisikohan elämä helpompaa jos osaisi käyttäytyä rauhallisemmin ja liibalaa. Mutta; se on kuitenkin myös iso rikkaus olla vähän härvä :)

Kirjotin itsekin vähän aikaa sitten keskittymisongelmasta; http://fitfatmama.fitfashion.fi/enta-jos-syy-onkin-add/

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Toimii tai ei, niin muuta ratkaisua ei tällä hetkellä ole mahdollista toteuttaa. Onneksi tämä tämän hetkisessä tilanteessamme toimii ihan hyvin.

Pojilla on oma huone ja minä nukun olohuoneessa.

Asun kaksiossa, ja tein päätöksen, että pojilla on oma huone ja minä nukun olohuoneessa. Näin saa kaikki lelut ja muut lasten tavarat olla lastenhuoneessa, ja oma ns. huoneeni pysyy vähän siistimpänä. Iltaisin on myös helpompi katsoa televisiota, kirjoittaa tai lukea, kun lapset nukkuvat omassa huoneessaan häiriintymättä iltapuuhistani. Tosin teini taitaa useimmiten muutenkin mennä samoihin aikoihin minun kanssani nukkumaan.

Pojilla on huoneessaan kummallakin omat sängyt ja lisäksi kirjahylly, jossa on kaikki lelut, pelit ja lastenkirjat. Huoneessa on myös vaatehuone. 

Miten käytännössä toimii, kun huonetta asustaa kaksi hyvin eri-ikäistä poikaa? Hyvin, koska he eivät asu siellä jatkuvasti. Jos kummatkin olisivat pääsääntöisesti minun luonani, olisi tämä ratkaisu huono. Yläkouluikäinen tarvitsisi väistämättä enemmän omaa tilaa. Nyt hän tuo luokseni mukanaan tarvitsevansa tavarat, muttei säilytä mitään niistä vakituisesti luonani. Muutamia vaihtovaatteita pyrin säilyttämään häntä varten kotonani. 

Ei tällä hetkellä ole mahdollista, että esikoiseni muuttaisi luokseni. Ei kertakaikkiaan ole tilaa.

Tämä on syy siihenkin, ettei tällä hetkellä ole mahdollista, että esikoiseni muuttaisi luokseni. Ei kertakaikkiaan ole tilaa. Joskus viime keväänä ihan vakavastikin mietittiin, voisiko hän muuttaa luokseni, mutta päädyimme kuitenkin siihen, että hänelle on parempi asua edelleen isänsä luona. Jos minun olisi tulevaisuudessa mahdollista ostaa tai vuokrata kolmio, voi tilanne vielä muuttua.

Miten teillä on ratkaistu välillä eri aikaan kotona olevien lasten nukkumisjärjestelyt? 

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (1)

Vierailija

Me asutaan kolmiossa, kaksi etistä ja kolme lähilasta. Etikset on teinejä ja heidän tullessa pikkulasten 2&5 huone tyhjenee isompien käyttöön ja me sulloudumme samaan. Ei kovin kätevää,mutta nyt ei pysty parempaankaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

"Sinä huono ja riittämätön äiti. Onko etä-äiti edes mikään oikea äiti? Ei se riitä, että näkee joskus silloin tällöin tai lähettää viestejä. Ei äitiyttä millään viesteillä toteuteta. Lapsen elämässä pitää olla läsnä, aina valmiina olemaan paikalla kun tämä tarvitsee. Tiedätkö edes mitä lapsesi elämässä tapahtuu? Koulussa, kaverien kanssa, kotona? Tunnetko edes omaa lastasi enää?"

Nuo sanat sattuvat. Vielä enemmän satutti se, kuka ne sanoi minulle.

Minä itse.

Me olemme itsemme pahimpia arvostelijoita, annamme tuomioita omasta vanhemmuudestamme niin helposti. Liian helposti. Oma riittämättömuuden tunne on valtava. Se on sitä lapseni kanssa, joka asuu paljon luonani, niin kuinka paljon enemmän se on sitä lapseni kanssa, joka käy luonani vain silloin tällöin.

Tiedän, etteivät ne viestit riitä. Ei ne puhelut, joita koetan käydä murahtelevan teinipoikani kanssa. Se ei riitä siihen, että olisin edes jotenkin mukana hänen arjessaan. Tiedätkö miltä tuntuu, kun oma lapsi tuntuu vieraalle? Minä tiedän. Ja se ei ole mikään kiva tunne. Joku serkun poika tai kaukaisen kaverin lapsi ehkä voi tuntua sellaiselle. Muttei oman lapsen pitäisi.

Kun näkee oman lapsensa kävelevän vastaan ja ajattelen mielessäni kuin joku ärsyttävä sukulaistäti onpa tuo jo kasvanut isoksi, tulee mieleen, että mikä äiti minä edes olen.

Sanon usein toisille etä-äideille, että he riittävät. He ovat hyviä äitejä. Me olemme hyviä äitejä. Mutta unohdan sen omalla kohdallani. Syyllisyys ja turhautuminen ovat niin voimakkaita tunteita. Niitä karkuun on vaikea päästä. Ja kun näkee oman lapsensa kävelevän vastaan ja ajatteln mielessäni kuin joku ärsyttävä sukulaistäti onpa tuo jo kasvanut isoksi, tulee mieleen, että mikä äiti minä edes olen.

Olenko vain jokin sukulaistäti? Joku, jonka luona käydään, jos ehditään?

Rakastan yli kaiken, mutten tiedä miten näyttää sitä. Usein pyörin kotonani ja mietin, miten tämän kaiken äitiyden näyttäisi ulospäin.

Olen tällainen. Murehtija ja usein syyllisyyttä tunteva äiti. Rakastan yli kaiken, mutten tiedä miten näyttää sitä. Usein pyörin kotonani ja mietin, miten tämän kaiken äitiyden näyttäisi ulospäin. Yksin ollessani ja ikävissäni. 

En aikoinaan ajatellut, että äitiydessäni tulisi olemaan tällaisiakin tunteita. En osaa käsitellä näitä edelleenkään kovinkaan hyvin. Ne ovat niin erilaisia kuin ns. normaalit äitiyden tunteet. Niin kaukana siitä äitiarjesta, mitä muut ystäväni elävät. Ei ole ketään, jolle soittaa, että itketkö sinäkin sitä, kun et ole nähnyt lastasi viikkoon, kahteen, kuukauteen? Miten osoittaa teinille, että on läsnä?

Ei ole ketään, jolle soittaa, että itketkö sinäkin sitä, kun et ole nähnyt lastasi viikkoon, kahteen, kuukauteen?

Minä huono ja riittämätön äiti, joka riittää kyllä. Kun itse siihen vielä uskoisi. Tänään näen lapseni. Saan olla hänen kanssa jälleen. Hetkisen ajan.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017