Kirjoitukset avainsanalla Lapsuus

Lastenvalvojan luona voidaan tehdä sopimukset lapsen huoltajuudesta, tapaamisjärjestelyistä sekä elatusmaksun suuruudesta. Lastenvalvojalla ei ole pakottavaa täytäntöönpanovaltaa vaan hän pyrkii samaan osapuolet sopimaan ilman, että joudutaan oikeudenkäyntiprosessiin. Lastenvalvojan päätarkoitus on varmistaa, että sopimuksessa tapahtuu lapsen etu. Sopimusta ei ole pakko allekirjoittaa lastenvalvojan luona.

Pääsin haastattelemaan erästä yli 10 vuotta lastenvalvojan työtä tehnyttä sekä kahta äitiä, joiden mielestä lastenvalvoja on toiminut heidän tapauksessaan epäoikeudenmukaisesti. Mitä vastaa lastenvalvojana työskennellyt näille äideille ja minkälaista on lastenvalvojan työ konkreettisesti?

“Lastenvalvojan luokse tullaan epärealistisin odotuksin”

Kun vanhemmat menevät lastenvalvojan luokse, he usein odottavat, että kaikki heidän keskinäiset riitansa sovitaan tapaamisessa. Tapaamiseen ei olla valmistauduttu tai mietitty etukäteen, mitä toiveita heillä on sovittavien asioiden suhteen. Jos vanhemmat ovat kovin erimieliset,  ei yleensä sopimusta saada aikaiseksi. “Kun vanhemmat istuivat tuolille äärimmäisen vihaisina ja sotaisina, huokaisin mielessäni; tiesin, että tästä ei tule mitään”, kertoo lastenvalvojana työskennellyt.

Lastenvalvojalla ei ole valtuuksia päättää mitään vanhempien puolesta; hän voi ehdottaa erilaisia ratkaisuja ja hänen luonaan voidaan allekirjoittaa sopimukset, jos molemmat vanhemmat niihin suostuvat. Pakottamista mihinkään päätökseen ei lastenvalvojan luona saa tapahtua.

Eräs äiti: “Minut pakotettiin allekirjoittamaan sopimus, josta en ymmärtänyt mitään”

Erään äidin kokemus lastenvalvojan toiminnasta ei ole kovin ruusuinen. Hänen lastensa isä sai lastenvalvojan uskomaan, että äidissä on jotain vikaa ja lasten ei ole hyvä asua äitinsä luona. Isä uhkaili oikeudenkäynnillä, jos äiti ei suostu allekirjoittamaan lastenvalvojan luona sopimusta, joka puolsi isän lähihuoltajuutta. Lastenvalvoja ei ottanut selvää väitteistä vaan päätyi ehdottamaan sopimusta isän sanojen perusteella.

Haastattelemani entinen lastenvalvoja tähdentää, että lastenvalvoja ei saa pakottaa allekirjoittamaan sopimuksia. Myös sopimuksen kohdat on käytävä läpi ennen niiden allekirjoittamista. Hän myöntää, että varsinkin pienillä paikkakunnilla resurssit ovat hyvin rajalliset ja lastenvalvoja voi toimia myös lastensuojelussa ja sosiaalitoimistossa samaan aikaan. Tämän äidin tapauksessa työntekijän toiminta on ollut riittämätöntä, mutta resurssit ovat olleet pienellä paikkakunnalla liian vähäiset, jotta olisi voitu selvittää tilanne kunnolla. Isommilla paikkakunnilla, kuten Helsingissä, on tilanne toinen, sanoo haastateltavani. Siellä pyritään siihen, että kenen tahansa työhuoneeseen asiakkaat astuvatkin, olisi palvelu tasalaatuista ja samanlaista.

“Lastenvalvojan koulutusta ollaan parantamassa – nykymalli on riittämätön”

Haastateltavani muistuttaa, että lastenvalvojat ovat koulutukseltaan joko sosiaalityöntekijöitä tai lakimiehiä. Näin ollen käytännön lastenvalvojan työssä voi olla hyvin erilaisia ihmisiä. On täysin eri asia, tulevatko asiakkaat hoitamaan asioitaan lakimiehen vai sosiaalityöntekijän huoneeseen. On valitettavaa, että koulutus ei vastaa työssä vaadittavaa osaamista ja tähän on jo puututtukin miettimällä, miten lastenvalvojan työhön kouluttaudutaan jatkossa. Mikään seikka ei mielestäni saisi kuitenkaan vaikuttaa siihen, että asiakkaat saisivat korkealaatuista palvelua jokaisen lastenvalvojan luona. 

Mikään seikka ei saisi kuitenkaan vaikuttaa siihen, että asiakkaat saisivat korkealaatuista palvelua jokaisen lastenvalvojan luona.

Toinen haastattelemani äiti kertoo, ettei lastenvalvoja selittänyt huoltajuussopimuksen kohtia tarpeeksi selkeästi ja sanoi myös asioita, jotka eivät pidä paikkaansa. Äiti joutui tilanteeseen, jossa suostui etävanhemmaksi tietämättä, mitä oikeuksia lähivanhemmalla on lapsen huoltoon ja käytännön asioiden päättämiseen. Sopimuksia on jälkeenpäin vaikea muuttaa, jos molemmat osapuolet eivät tähän ole suostuvaisia. Siksi olisi mielestäni äärimmäisen tärkeää, että lastenvalvoja osaa ja myös selittää kaikki huoltajuusasioihin liittyvät seikat selkeästi ja totuudenmukaisesti ennen sopimuksen allekirjoittamista. Tässä tilanteessa niin ei ollut tapahtunut ja tällä on ollut kauaskantoiset seuraukset äidin ja lasten elämään.

“Aika harvoin me saadaan kiitosta”

Lastenvalvojat näkevät asiakkaitaan yleensä vain yksi tai kaksi kertaa. Mahdollisuudet sopimukseen päätymisestä ovat rajalliset, jos asiakkaat eivät ole valmiita kompromisseihin. Aika harvoin kiitosta kuulee, mutta valituksia lastenvalvojan toiminnasta tulee usein, entinen lastenvalvoja kertoo. Myös asiakkaiden tulisi mielestäni ymmärtää, että heillä on vastuu omista lapsistaan ja heidän tulisi olla yhteistyökykyisiä omien lastensa asioiden sopimimisen suhteen.

Myös asiakkaiden tulisi ymmärtää, että heillä on vastuu omista lapsistaan ja heidän tulisi olla yhteistyökykyisiä omien lastensa asioiden suhteen.

Haastattelemani entinen lastenvalvoja kertoo, että joillain lastenvalvojilla voi myös olla paineita saada sopimus aikaiseksi, jolloin tapahtuu edellä kuvattuja tilanteita: sopimusta ei ole asiakkaille selitetty tarpeeksi hyvin. Minusta on hyvin tärkeää, että riittämättömien resurssien tai kiireen takia ei tehdä huonoja sopimuksia toiselle elintärkeistä asioista. Lastenvalvojienkin on muistettava, että asiakkaille asia on hyvin tärkeä; omien lasten huoltajuus ja tapaamisasiat.

On selvää, että toiveet ja käytännön tilanne eivät aina kohtaa ja lastenvalvoja ei voi käytännössä toimia niin, että kaikki osapuolet olisivat tyytyväisiä. Yleisesti on kuitenkin pidettävä mielessä, että he tekevät työtänsä mahdollisimman hyvin ja heidän mielessään on lasten etu: aina pyritään toimimaan niin, että LAPSEN ETU tapahtuu. Tämä on ensimmäinen asia, joka on muistettava, kun mennään tapaamaan lastenvalvojaa, sanoo entinen lastenvalvojana työskennellyt.

“Joskus teki mieli ottaa asiakasta hartioista kiinni ja ravistaa. Ettekö te tajua, miten tyhmiltä te kuulostatte. Nyt on kyse teidän omista lapsistanne”, haastateltavani sanoo. Silti on vain pidettävä suunsa kiinni ja yritettävä saada vanhemmat näkemään, mikä tilanteessa olisi lapsen edun mukaista.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: PIxabay

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

On hienoa, jos entinen koulukiusaaja haluaa ottaa yhteyttä ja pyytää anteeksi entisiltä uhreiltaan. Taustalla lienee oman menneisyyden kohtaaminen ja paremman nykyisyyden rakentaminen. Se on helpompaa, kun on saanut käsiteltyä omat vaikeat asiat lapsuudesta ja nuoruudesta. 

Voi olla todella traumaattistakin monien vuosien jälkeen kuulla jälleen tuosta ihmisestä, joka voi olla koko elämän ahdistavin henkilö.

Mutta palveleeko tämä kuitenkin enemmän kiusaajaa kuin kiusattua? Miten uhreja auttaa kuulla, että toinen on nyt kovasti pahoillaan ja pyytää anteeksi, että pilasi toisen elämän monen vuoden ajaksi? Voi olla todella traumaattistakin monien ehkä kymmenenienkin vuosien jälkeen kuulla jälleen tuosta ihmisestä, joka voi olla koko elämän ahdistavin henkilö.

Haavat voivat aueta. Tarvitseeko niiden aueta enää?

Koulukiusaaminen jättää syvät arvet uhriinsa. Se tapahtuu iässä, jossa on todella herkkä ja vaikutuksille altis. Oma persoonallisuus ja identiteetti alkavat rakentua. Jos ne rakentuvat sille, että on huono ja siksi minua voidaan kiusata, voivat seuraukset olla hyvinkin kauaskantoiset aikuisikään saakka.

Olin lauta lättätissi, liian pitkä, rillipää, outo lahkolainen.

Minua koulukiusattiin. Olin lauta lättätissi, liian pitkä, rillipää, outo lahkolainen. Tämä muokkasi itsetunnostani todella heikon.  Ja se näkyy edelleen. Muun muassa vieläkin häpeilen vartaloani ja silmälasejani. Vieläkin koen olevani huonompi kuin muut, vaikka kukaan ei enää puhu tai ajattele minusta noin. Nyt ei siis puhuta ihan pikkujutuista. Näen edelleenkin painajaisia kiusaajistani.

Olin erilainen. Olin hyljeksitty. Olin jotenkin ihan vääränlainen. 

Alakoulu ja sitä seurannut yläkoulu muokkasivat minusta kovapäisen rämäpään, joka hölisi liikaa ja oli iloinen ja remskeä. Tältä näytti ulospäin, mutta sisältä kärsin ja pelkäsin kiusaajiani. Pelkäsin joka aamu mennä kouluun. 

Tuo tyttöjen sakki, jota johti pikkuruinen rääväsuu, jota muut seurasivat.

Kiusaajiani olivat tytöt. Tuo tyttöjen sakki, jota johti pikkuruinen rääväsuu, jota muut seurasivat. Tuo pikkuinen tyttö adjutantteineen teki peruskoulustani helvetin. Mutta en minä sitä heille näyttänyt. Minä olin aina iloinen ja reipas, kuten myöhemminkin olen ollut. Paha olo näkyy sisällä, se tuntuu syvällä. Mutta ei se ulospäin näy. Kouluarvosanani olivat hyviä ja nauroin ja osallistuin tunneilla. Ja sitten olinkin hikari. Open lellikki. Idiootti. 

Minusta kasvoi nuori ja sitten aikuinen. Eräänä päivänä Facebookin inbox kilahti. "Hei moi, mitä kuuluu? Sulla näyttää profiilin mukaan olevan lapsiakin, wau. Tulit mieleen ja aattelin laittaa viestiä. Aletaanko facekavereiksi?" luin ja kuului plim. Kaveripyyntö.

Yksi kiusaajistani. Siis täh? ajattelin ja olin kuin puulla päähän lyöty. Mitä ihmettä, noin vain pyytää kaveriksi. Ikäänkuin mitään ei ollut tapahtunut?

En vastannut mitään, ingnoorasin kaveripyynnön. En minä Facebookiin mitään kiusaajiani halua kavereiksi. Tältä ei tullut edes anteeksipyyntöä. Somen maailma on vääristänyt kaverussuhteita paljonkin, mutta ei se niin paljoa ole, että kiusaajani hyväksyisin ystävälistalleni.

Tai maailmaani muutoinkaan. 

Kaikella järjellä ajatellen minä tiedän, että heillä on varmasti ollut paha olla kiusatessaan.

Kaikella järjellä ajatellen minä tiedän, että heillä on varmasti ollut paha olla kiusatessaan ja heidänkin tarinansa voi olla todella traumaattinen. Mutta pitääkö minun ymmärtää ja antaa anteeksi se, että koko kouluaikani oli yhtä kidutusta ja miten se vaikutti itsetuntooni, sosiaaliseen asemaani peruskoulussa, koko aikuiseksi kasvamiseeni? Onko kiusatullakin velvollisuus olla ymmärtäväinen ja unohtaa?

Ymmärrän, että anteeksiantaminen, asioiden hyväksyminen ja käsittely auttaa itseänikin. Mutta se on vaikeaa. Ansaitsevatko kiusaajat anteeksiannon? Nyt kun ovat aikuisia, ehkä ihan erilaisia ihmisiä kuin kouluaikoinaan? Ehkä heitäkin nyt ahdistaa. Mutta tarvitseeko minun välittää heidän ahdistuksestaan?

Ehkä tuo, joka pyysi minua kaveriksi Facessa, ei edes ymmärrä, miten vakavaa kiusaamiseni oli. Ehkä hän ei edes tajua olevansa kiusaaja. Ehkä koko juttu on häneltä unohtunut. Facessa nyt pyydetään kaveriksi ihan puolituntemattomiakin. Mutta että oma koulukiusattu otetaan kaveriksi, en ymmärrä. Jotain vääristynyttä tässä on.

Ehkä minun koulukiusaajani nyt katuvat ja ahdistuvat. Lukevat blogiani, että apua minä olen tuo kiusaajatyttö. Ehkä, tai sitten eivät ja eivät edes ymmärrä, mitä ovat minulle tehneet. Tai ymmärtävät ja eivät välitä. En tiedä.

Onko anteeksiantaminen mahdollista ja tarvitseeko minun ymmärtää kiusaajiani?

Hei sinä pikkuruinen tyttö adjutantteineen, mitä mieltä te olette? Ansaitsetteko anteeksiannon ja kaduttaako teitä nyt?

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Kommentit (4)

Vierailija

Minusta on mielenkiintoista lukea tätä, koska lähestyn asiaa vähän eri näkövinkkelistä. Elämässä on sattunut monia asioita, joista minun(kin) olisi ehkä jonkun mielestä syytä olla katkera, vihainen jne. Ja täytyy sanoa, että tietyissä elämänvaiheissa olen ollutkin. Nykyään en mieti ansaitsisiko joku anteeksiantoani vai ei, vaan pikemminkin niin, että anteeksiantaminen antaa minulle enemmän. Kun olen antanut anteeksi, olen samalla vähin erin riisunut katkeruuden yltäni, vapautunut siitä. Vihani, katkeruuteni tai anteeksiantamattomuuteni ei satuta sitä joka satutti minua, vaan minua itseäni. 

En koe että kenenkään pitäisi olla toisen kynnysmatto tms. En suinkaan. On vain suunnattoman paljon kevyempää elää itsensä kanssa ilman painolastia. 

Kiusaajille anteeksiantaminen on ollut sekä vaikeinta, että toisaalta helpointa. He satuttivat iässä, jossa olin kaikkein haavoittuvin, mutta toisaalta ymmärrän että heidänkin kasvunsa on ollut aivan kesken. Heistä on voinut (näin toivon) kasvaa jotain aivan muuta. Ihmisiä jotka ehkä katuvatkin tekojaan. Olen itsekin aivan eri ihminen kuin lapsena ja nuorena, ja niin kuuluu ollakin, elämä hioo, muokkaa, joskus rusikoi, mutta vie eteenpäin. 

Hellun hulinat

Miuhun otti kanssa abaut reilut kuus vuotta sitte yks pahimmista koulukiusaajista yhteyttä fb, ja pyys anteeks kiusaamistaan. Mie oon jotenki nii sinisilmänen, et jaksan uskoa ihmisten hyvyyteen, vaikka ne tekis kui huonoja asioita, ja koska ite oon ollu ihan täys ääliö muksuna, ja oon siitä läksyni oppinu ja mukamas aikuiseks kasvanu, ni toivon myös muiden kohdalla samaa. Jotkuthan ei tietenkään kasva ikinä, tiedän pari sellasta kiusaajaa, jotka vielä tänäkin päivänä sylkisivät päin näköä jos satuttais kohtaamaan. 

Miulle on tapahtunu niin paljon inhottavia asioita tän elämän aikana, et mie en enää yksinkertasesti jaksa katkeroitua niistä, lataamossahan mie olisin siinä kohtaa. Anteeks voin antaa, mut en unohtaa. Ja toisaalta, jos hyö ei ois kiusannu, missä oisin nyt? Oisinko tässä samassa pisteessä elämääni kun oon nyt vai olisko se jotain ihan muuta? Koskaanhan ei voi tietää, mutta jotenkin ajattelen myös niin, että jokainen valinta ja teko mitä on elämässä tapahtunut, on kuljettanut miut just tähä kohtaa missä oon nyt. Ja ei, en puolustele niitä kiusaajia millää tavalla, hirveen vaikee saaha kirjotettua ylös mitä yritän tässä sanoa -_-

Vanhapiru

Juu kymmenen vuotta kiusattuna. Ja kiusaajani enimmäkseen pojat. Ja kiusaaminen oli fyysistä ja raakaa. Muutama kiusaaja tullut pyytämään anteeksi. Ja ovat anteeksi myös saaneet. Miksi? Koska anteeksianto auttaa minua. Unohda en mutta katkeruus joka syö vain minua väistyy. Mutta pakolla ei pidä anteeksi antaa, vasta sitten kun on siihen itse valmis.

Vierailija

Lastani kiusattiin tokaluokalle saakka. Kukaan ei puuttunut ja sanottiin joko pojat on poikia tai ei täällä ole sellaista nähty ja kuultu. Sitten poika oppi pitämään puolensa ja hänet alettiin nimeämään kiusaajaksi aikuisten toimesta. Tätä on jatkunut monta vuotta, lapsi puolustaa itseään ja on täten syyllinen. Kiusaaminen ei ole niin mustavalkoista, kuin annetaan ymmärtää. Ja kyllä sanon pojalleni, että on oikeus puolustaa itseään ja ns. uhrin on turha jälkikäteen itkeä mistään anteeksi antamisesta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Olen huono ja minusta ei ole mihinkään."

"Kunpa minusta tykättäisiin kotona."

"En ole ikinä yhtä hyvä kuin muut."

"Kukaan ei varmasti halua minua koskaan."

 

Näitä lauseita voisi vielä kirjoittaa paljon lisää. Ne ovat ajatuksia Helka-tytön mielessä. Alaikäisen tytön, joka koki olevansa liian huono. Huono kenellekään. Häntä ei arvostettu sellaisena kuin hän oli. Ei yhteisössä eikä muuallakaan. Kun hän oli vähän pikkuisen liian erilainen. Pikkuisen liian omapäinen. Pikkuisen liian huono.

Sanonta, että lapsuutemme vaikuttaa koko elämäämme, pitää enemmän paikkansa kuin uskommekaan.

Helka-tytöstä kasvoi aikuinen, mutta ajatukset jäivät. Eivät ne mihinkään lähteneet.  Huonon tytön syndrooma pitää minusta kiinni pihdeillään kuin tiukassa oleva punkki. Sanonta, että lapsuutemme vaikuttaa koko elämäämme, pitää enemmän paikkansa kuin uskommekaan.

Vaikuttaa parisuhteisiin

On tutkittu, että alistuja-lapsi usein etsii suhteita, joissa voi alistua. Tämän voin allekirjoittaa. Toki eihän sitä siinä tilanteessa tajua. Mutta jälkeenpäin kyllä.

Ulkopuolisten ihmetykseksi aloitin vuosia sitten parisuhteen, jossa voimasuhteet olivat täysin vinksallaan. Minua alistettiin, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mies ei ollut mitään sellaista, jota aiemmin minulla oli ollut. Ei arvomaailmaltaan, ulkonäöltään kuin käytökseltäänkään.

Huonon tytön on helppo mennä tuollaiseen suhteeseen. Saa jälleen palata niihin ajatusmalleihin, jotka ovat tiukasti häneen juurtuneet lapsuudessa. Kerran tiukassa alistussuhteessa elänyt on kotonaan uudessa vastaavassa. Tietää, miten toimia. Se tuntuu hyvältä, koska se on tuttua.

Niin sanotussa tavallisessa, tasavertaisessa parisuhteessa huonon tytön syndroomainen tuntee olonsa tukalaksi. Kun eihän hän ole hyvä, ei häntä voida arvostaa ja itsensä ala-arvoistaminen ei toimi. Olo tuntuu vaikealle, kun ei tiedä, miten oikein olla.

On vaikea muuttaa ajatusrakenteita itseään suojelevaan ja itseään kunnoittavaan. Se vaatii terapiaa ja vuosien ajatustyötä. Tuolla tiellä olen nyt, ja 35-vuotiaana vielä täysin keskeneräinen silti.  Tämä syndrooma tuo painolastinsa edelleen mihin tahansa uuteen parisuhteeseen. Sen tiedostaminen kuitenkin auttaa jo paljon ja toinen voi myös sanoa, milloin on lankeamassa haitallisiin ajatusmalleihin.

Vaikuttaa muihinkin ihmisuhteisiin

Itsensä vähättely ja huono itsearvostus ja itsetunto vaikuttaa kaikkiin ihmissuhteisiini. Monesti kuulen ystävieni kysyvän, miksi arvostan itseäni niin vähän.

Lapsuuden kokemukset lisättynä nyt kokemuksella alistavasta parisuhteesta vaikuttaa käyttäytymismalleihini valtavan paljon. Niistä on vaikea päästä eroon tai muuttaa ajatteluaan saati tekojaan. Se on jatkuva prosessi, jota voi verrata moniraajahalvaantuneeseen, joka yhtäkkiä saa mahdollisuuden liikkua jälleen. Kävelyn uudelleenopettelu vie aikaa, vuosia. Se vaatii terapiaa, tukea, itkua, hikeä ja epäonnistumisen hetkien sietämistä.

Voiko syndroomasta päästä eroon?

En ole ihan varma. Se kulkee mukana lienee samalla tavalla kuin mikä tahansa muu persoonallisuuden piirre. Ei siitä ehkä eroon pääse koskaan kokonaan.

Samalla tavalla kuin masennuksen voi antaa hallita koko elämää, voi tämäkin "sairaus" hallita sitä. Tai sitten voi antaa sen olla hallitsematta. Se on ja pysyy, mutta siihen ei tarvitse jäädä rypemään. Ei tarvitse vedota siihen ja antaa sen kautta itselleen lupa toimia opituilla tavoilla. Muutos on mahdollinen joskin tuskallisen vaikea.

Muutos on mahdollinen, joskin tuskallisen vaikea.

Minä riitän. Sitä hoen itselleni joka päivä. 

Ehkä jonakin päivänä vielä jopa uskon sen. Itse. Muut sen jo tietävätkin.

 

Lue myös tekstini: vaikeasta äitisuhteestani ja osaanko rakastaa lapsiani ehdoitta?

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017