Kirjoitukset avainsanalla lähivanhemmuus

Kuva: T-A Bech

Olen ollut kolme viikkoa teinini kanssa ja kaksi niistä on kuopuksenikin ollut kotona. Ruuan kantamisen lisäksi olen kantanut vastuun lapsestani lähestulkoon yksin näiden viikkojen ajan. Nyt poikani lähti takaisin isänsä luokse.

Olen pelännyt sanoa tätä ääneen. Vaikka tiedän, että se on totta.

Ja minä tajusin erään asian. Minä en jaksaisi tätä. Päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen. En jaksaisi olla lähivanhempi, joka on suurimman osan ajasta lapsen kanssa.

Olen pelännyt sanoa tätä ääneen. Vaikka tiedän, että se on totta. Olen tiennyt ehkä jo kauan. Tiedän senkin, että tottuisin ja oppisin, jos tätä jatkuisi enemmän kuin nämä kolme viikkoa. Mutta tähän liittyy paljon muutakin: ne kaikki kuluneet vuodet, kun olen ollut etä-äiti. Ja juuri nyt ymmärsin, mitä poikani isä on tehnyt nämä vuodet. Hän on jaksanut. Hän on hoitanut poikaamme. Hän on hoitanut tämän koulunkäynnin, kasvattamisen ja vastuunottamisen.

Juuri nyt ymmärsin, mitä poikani isä on tehnyt nämä vuodet. Hän on jaksanut.

Miten? Miten hän on tehnyt sen, kun minä olen aivan loppu jo viikkojen jälkeen? Tällä hetkellä kunnioitukseni yh-vanhempia, lähivanhempia ja yksin lapsistaan vastuun ottajia kohtaan on valtava. Te teette upeaa työtä ja jaksatte älyttömän hyvin.

En tiedä, pitäisikö tätä myöntää ääneen. Olen kuullut blogivuosieni aikana niin paljon haukkuja siitä, etten ole oikea äiti, mitä oikeaa vanhemmuutta tuollainen on ja enhän minä hoida lastani oikeasti ollenkaan. Tiedän, etteivät nämä kommentit ole (aina) oikeassa, mutta ehkä olen viimeinkin avannut silmäni niiden antamaa viestiä kohtaan: on paljon, josta en selviäisi.

Kuinka haastavaa on ollut olla lähivanhempi usean vuoden ajan välillä niin, ettei minusta ole ollut kovinkaan suurta apua.

Kuinka haastava onkaan ollut olla lähivanhempi usean vuoden ajan välillä niin, ettei minusta ole ollut kovinkaan suurta apua. Isä on saanut olla poikamme kanssa tämän tärkeät nuoruusvuodet, mutta on samaan aikaan joutunut ottamaan täysin vastuun tästä nuoresta ihmisestä. Juuri nyt tuntuu tyhmältä, että olen valittanut omasta tilanteestani. 

Sattuu ihan helvetisti sanoa nämä asiat. Etten osaisi tehdä asioita niin hyvin kuin toinen on tehnyt. Samaan aikaan olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että hän osasi. Meidän lapsi on upea nuori ja en osaa olla ajattelematta, että suurin kiitos tästä kuuluu hänen isälleen.

Minä otin aikoinaan sen vastuun, että myönsin olevani kykenemätön hoitamaan lastani.

Viimein ymmärrän, mitä hän on tehnyt lapsemme eteen. Hänestä tuli isä hyvin nuorena, ja hän on ottanut vastuuta isänä enemmän kuin moni muu. En ota tätä kaikkea itsestäänselvyytenä, en enää, jos joskus olisinkin ottanut.

Minä otin aikoinaan sen vastuun, että myönsin olevani kykenemätön hoitamaan lastani. Tuo akuutti tilanne on tietenkin jo ohitse, mutta koska olen ollut jo monta vuotta etä-äitinä, en enää osaisi välttämättä olla lähivanhempi; se joka ottaa vastuun joka päivä yksin. Onneksi lapseni isällä on ollut ja on puoliso auttamassa. Olen tästäkin äärimmäisen onnellinen. Minulla ei ole ketään, ja yksin kaikesta huolehtiminen tuntuisi tällä hetkellä vaikealta, jopa mahdottomaltakin.

Haluan uskoa, että on myös vahvuutta sanoa, ettei pystyisi hoitamaan kaikkea ilman apua.

Lapseni isä ansaitsee kaiken kiitoksen. En tiedä, missä olisimme ilman häntä. Nämä viikot opettivat minulle niin paljon, etten tiedä, olenko ikinä ollut näin alastomana totuuden edessä. Se sattuu, mutta myös lohduttaa. Olemme selvinneet, monien avulla ja toisten jaksamisella silloin, kun itse en jaksanut.

Onko suurempaa lahjaa olemassakaan?

Haluan uskoa, että on myös vahvuutta sanoa, ettei pystyisi hoitamaan kaikkea, olla avoin ja myöntää, että tarvitsee apua. Haluan sen olevan juuri sitä riittävän hyvää vanhemmuutta, jota toivon toteuttavani.

Lue myös: Loppuuko etä-äitiyteni ja siirrymmekö jälleen vuoroviikkoisuuteen?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (10)

Vierailija
1/10 | 

Ihanaa että on olemassa ihminen joka uskaltaa kirjottaa tästä aiheesta. Olen tilanteessa, jossa minusta tulee ihan kohta etä-äiti. Tätä ei moni ymmärrä. Miksi ja miten voin hylätä lapseni? Enhän minä heitä hylkää. Myönnän vain että näin on parasta lapsille, isi osaa ja jaksaa paremmin kuin minä, äiti.

Sariiiii
2/10 | 

Rehellistä . Kunnioitan suuresti. Tiedätkö mitä, olet hyvä just tuollaisena, ihan paras etä-äiti ❤ Ja kun isä ymmärtää oman arvonsa, samoin kuin äiti JA vielä kunnioittavat toisiaan, olivat sitten lähihuoltajia tai etähuoltajia, lapsen on ihan paras kasvaa ja kehittyä ❤

Narppu
3/10 | 

Anteeksi nyt, mutta tämä ”kolahti” nyt ehkä vähän huonolla tavalla olosuhteitten pakosta lähivanhemmuutta suurimman osan vuodesta ypöyksin toteuttavaan.
Sanot tekstissäsi lähivanhemmista, että ”jaksatte älyttömän hyvin”, vaan ei me kyllä aina jakseta!!!!!
Uupumus, yksinäisyys, kireät hermot, stressi jo pelkästään vaativan kokopäivätyön takia jne jne......
Vaan minulla ainakin vallitsee vahvana tämä kliseinen ”itse olen lapseni maailmaan saattanut, itse haluan heidät hoitaa ja kasvattaakin”.
Minä olen perheessä se aikuinen, jonka on jaksettava, vaikkei jaksaisikaan, vaikka sitten illalla uupumuksesta itkien.
Aika aikaa kutakin ja kaikesta huolimatta tiedän, että jostain käsittämättömästä syystä tulen näitä rankkaakin rankempia aikoja haikeudella miettimään sitten, kun minulla muuta olekaan, kuin aikaa itselleni.

Vierailija
4/10 | 

Olen itse vilkkaan kolmevuotiaan pojan 100% yh-vanhempi ja toki arki on intensiivistä mutta se rakkaus lapseen on paljon suurempaa! Olen suosiolla jättänyt muut asiat ja menot vähemmälle koska haluan nyt olla eniten poikani kanssa. Jos olen yhdenkin yön poissa niin ikävä on ihan fyysinen...haluan edelleen silittää poskea, pitää sylissä ja lukea iltasadun. Itse en siis koe tätä kuitenkaan niin raskaana. Minun suuri pelko olisi joutua erossa luopumaan 50% ajasta. Eri asia ehkä olisi jos pieniä lapsia olisi monta, se voisi uuvuttaa, sen takia en toisesta uskalla unelmoidakaan <3

Manta-78
5/10 | 

Kerron omaa kokemusta.. Noin 7 vuotta sitten olin vuoroviikko-bonusäiti 3-vuotiaalle. Eli minä hoidin lasta, kun tämän isä kävi töissä. Joka toinen viikko meni palautumiseen. Olin niin puhki.. Nyt olen ollut oman kanssa tämä ensimmäiset 3 elinvuotta ja hoitanut kotona. Ja vaikka mulla ei ole aikaa palautua ja biologinen lapseni on temperamenttisempi, olen silti jaksanut paremmin. Niin ja siis olen myös saman verran vuosia vanhempi itsekin. Mutta alleviivaan sen, että tottumisella on suuri merkitys. Olen tottunut.

Vierailija
7/10 | 

Tärkeintä on, että äidillä (tai isällä) on kuitenkin tunneside ja keskusteluvälit lapseen, vaikkei lapsi kokoaikaisesti eläisikään äidin (isän) kanssa. Siinä et käsittääkseni, Etä-äiti, ole lainkaan epäonnistunut. Tarinoita ja kohtaloita täydestä hylkäämisestä riittää, ja ne ovat usein katkeria. Toisaalta tuntuu, että sinulla on nyt tässä kasvun paikka henkisesti, ihmisenä ja äitinä. Hyvä kun huomasit itse. Mitä on vastuu lapsen hyvinvoinnista, entä kun lapsen kanssa ei olekaan hauskaa? Esimerkiksi juuri murrosikäisen kanssa voi vaihdella päivittäin päivän mieliala aina lempeästä ihanasta yhdessäoleilusta aggressiiviseen huutamiseen, joka ei lakkaa rauhoittelevalla keskustelulla. Kaiken se antaa, kaiken se kestää.  

Vierailija
8/10 | 

Onhan se totta, että lähivanhemmuus vaatii paljon. Etenkin pienten kanssa, kun jokainen ylimääräinen meno vaatii suunnittelua ja lapsen hoidon järjestelyä. Siksi omia ylimääräisiä menoja ei hirveän paljon voikaan olla. On myös jaksettava pitää kiinni rajoista, siedettävä kiukuttelua jne.

Toisaalta en kyllä itse ajattele että lähivanhemmuus olisi erityisen rankkaa. Kaikkeen tottuu ja kun jostakin tulee tuttua ja rutiinia, sitten se on ihan luonnollinen osa elämää. Kolme viikkoa on kuitenkin tosi lyhyt aika, ja siinä ei rutiineja ehdi muodostua. Ja kun mukaan laskee vielä "yliyrittämisen", ja sen, että varmasti sekä äiti että poika ovat joutuneet käytännössä koko kolmen viikon ajan etsimään omaa paikkaansa, ei tilanne mielestäni vastaa lähellekään normaalia. Pidemmässä juoksussa varmasti helpottuisi.

Lisäksi, jos olisit lähi-äiti, tuskin hoitaisit lasta kuitenkaan 100 % yksin. Lapsi olisi todennäköisesti osan ajastaan isällään, tai jos syystä tai toisesta olisit totaaliyhäri, loisit todennäköisesti jonkinlaiset muunlaiset verkostot, joiden avulla saisit hengähdystaukoja. Lähivanhemmuuskaan ei (yleensä) ole pelkkää viikosta tai kuukaudesta samana jatkuvaa rutiinia,  vaan myös siihen kuuluu vanhemman omaa aikaa. Toki vähemmän kuin etävanhemmuudessa, mutta kuitenkin.

En siis itse lähtisi tekemään vielä hirveän pitkälle meneviä johtopäätöksiä kolmen viikon kokemuksen pohjalta. Toki itse tunnet itsesi ja voimavarasi parhaiten.

Coccailija
9/10 | 

Ymmärrän hyvin. Olin itse 3 lapsen yksinhuoltaja 20 vuotta. Jo ensimmäisestä jäin yksin, isä ulkomaalainen. Sitten tulivat 2 ja 3 ja avioero. Mies muutti toiselle paikkakunnalle. Oli aikoja jolloin olin valmis laittamaan lapset huostaan ja kirjautumaan itse mielisairaalaan. Minulla ei ollut edes sukulaisista koostuvaa turvaverkkoa, olin yksin. Rahat loppu, jääkaapissa margariinia ja kaapissa kaurahiutaleita ja makaronia. Kävin tosi pohjalla ja sairastuin masennukseen. Tyttäreni ( nyt 30v.) puhuu tästä ajanjaksosta " niinä vuosina joista äiti ei muista mitään". Traumatisoiduin niin niistä koettelemuksista että aivoni ovat blokanneet osan ajasta ja tapahtumista kokonaan pois. Nyt kun lapset jo 10v. olleet omillaan olen alkanut toipua ja löytää itseni uudelleen. Sen ihmisen joka olin ennen lapsia.

Totaaliyhmamma
10/10 | 

Yhtään en enää ihmettele, miksi suomalaisilla lapsilla ja nuorilla on niin paljon mielenterveysongelmia. Vanhemmuus on aivan hukassa. Surullista.

Etä-äiti yhdelle, totaaliyh-äi...
11/10 | 

Mene sinä totaaliyhmamma hoitoon. Noin epäempaattisella kalkkunalla ei lapsia pitäis ollakaan, menee nekin piloille.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Panu Pälviä

Näin halusi kysyä eräs lukijani. Hän on kokenut, että eronsa jälkeen lasten toinen vanhempi vaati lähihuoltajuutta –jopa raivolla, kuten hän asian ilmaisi–  ihan vain rahan takia. Ennen eroa toinen osapuoli ei välittänyt hoitaa lapsia ja ei tuntenut suurta tarvetta viettää perhe-elämää. Eron jälkeen alkoivat vaatimukset lähihuoltajuudesta ja laajasta luonapito-oikeudesta.

Toisella vanhemmalla on heikompi tulotaso kuin lukijallani ja halu muuttaa isompaan asuntoon. Kolmesta lapsesta saisi lähihuoltajana hyvin asumistukia, elatusmaksut sekä lapsilisät. Lukijalleni nousi väkisin mieleen ajatus: vaaditko sinä lähihuoltajuutta ihan vain rahan takii?

Näkemykset eroavat riitaisten vanhempien välillä

Tästä aiheesta puhuttaessa yleensä esiin nousee kaksi näkemystä, mikä ei yllätä, koska osapuoliakin on kaksi. Lähivanhempi oikeutetusti vaatii elatusmaksuja, lapsilisiä ja muita tukia, koska hän maksaa harrastukset, vakuutukset, vaatteet ja muut isot menot. Etävanhempi ei osallistu näihin menoihin.

Etävanhempi taas sanoo, että maksaa kuljetukset, vaatteet hänen luokseen, elatusmaksuja, harrastuksia hänen luonaan ja niin edelleen.Tukia ei saa asumiseen eikä lapsia huomioida missään etuuksissa.

Ja rahasta riidellään – harvatpa meistä olemme niin rikkaita, ettei olisi väliä, mitä tukia tai maksuja saamme.

Ja rahasta riidellään, mikä ei tietenkään ole ihmekään, koska harvatpa meistä olemme niin rikkaita, ettei olisi väliä, mitä tukia tai maksuja saamme. On kuitenkin harmi, jos huoltajuuskeskusteluissa ja yhteisissä puheissa raha nousee tärkeimmäksi asiaksi. Joissain tilanteissa on kuitenkin selvästi nähtävissä, että riitaa tulee ihan vain sen rahan takia.

Nyt kun joku teistä lukijoista miettii tai sanoo ääneenkin, etteivät ne elatukset ja tuet niin isoja ole, että sen takia lähihuoltajuutta kukaan vaatisi, pitää minun sanoa heti vastineeni näille lausahduksille.

Valitettavasti on niitäkin, jotka saavat lähivanhempana enemmän enemmän etuuksia, elatusmaksut ja lisät ja samaan aikaan vaativat etävanhempaa kuitenkin ostamaan paljonkin vaatteita lapselle, maksamaan lapsen matkat etävanhempansa luo ja osallistumaan lapsen harrastusmaksuihin. Olen sen verran paljon jo tämän asian parissa kirjoittanut ja asiaa tutkinut, että on valitettava mutta silti tosiasia, että tällaista tapahtuu. 

Siinä ollaan mielestäni jo aika pitkällä ajatuksesta, että lapsen oikeudet ja tarpeet olisivat erossakin etusijalla. Mutta miksi se raha on niin tärkeä seikka huoltajuusasioissa? Syy tähän osittain on näkemykseni mukaan lainsäädännössä.

Tuoko uusi lakiuudistus ratkaisun tilanteeseen?

Lapsenhuoltolain uudistuksesta on puhuttu jo jonkun aikaa. Siinä vuoroviikkoasuminen voitaisiin kirjata lakiin, jolloin edes vuoroviikkovanhempien keskinäinen tasavertaisuus vahvistuisi, ainakin lain tasolla. Nythän jako etä- ja lähivanhempaan on selkeä ja selkeä on tätä kautta myös etujen ja tukien jakaantuminen enemmän lähivanhemmalle.

Ongelmaksi tässäkin uudistuksessa nousee, että edelleenkin pitäisi kirjata, kumpi on lähivanhempi. Mitä todellista muutosta tämä sitten voisi tuoda tilanteeseen, jossa riidellään huoltajuudesta raha-asioiden vuoksi? Uudessa laissa mahdollisesti mainitaan, että esimerkiksi lapsilisä voidaan jakaa puoliksi. Niin, riidattomassa tilanteessa tämä ehkä onnistuukin. Mitä sitten riitatilanteessa tapahtuisi, kun ei lapsilisän jakaminen edelleenkään olisi pakollista vuoroviikkovanhemmuudenkaan kohdalla?

Ja lain takia rahasta riidellään, koska se on niin epäreilu vanhempien välillä.

Laki vahvistaisi lapsen oikeutta kahteen kotiin ja se olisi näkyvillä hänen tiedoissaan, mutta raha-asioihin tämä muutos ei toisi edelleenkään muutosta. Raha on kuitenkin näkemykseni mukaan se kuuma peruna tässä asiassa, vanhempien näkökulmasta katsottuna. Lakiuudistus onkin lähtenyt lapsen oikeuksista, mikä on tietenkin hyvä asia, mutta se unohtaa, että lapsen oikeudet hämärtyvät vanhempien mielessä, jos rahasta joudutaan riitelemään. Ja lain takia rahasta riidellään, koska se on monien mielestä niin epäreilu.

Mikä ratkaisuksi tilanteeseen?

Jos uusi lakikaan edes voimaantullessaan ei veisi epäkohtia vuoroviikkovanhempien rahallisiin etuuksiin ja tukiin, mikä sitten on ratkaisu? Helppoa toki olisi sanoa, että älkää riidelkö rahasta. Tämä nyt ei ole kovinkaan hyvä neuvo, koska raha on monella tiukassa ja elatustuet, asumistuet, lapsilisät ja muut lapseen liittyvät saatavat maksut tärkeitä kuukausittaisia tulonlähteitä.

Riitaisessa eroperheessä tilanne siis jatkunee samana kuin se tähänkin asti on jatkunut.

Riitaisessa eroperheessä tilanne siis jatkunee samana kuin se tähänkin asti on jatkunut, jos vanhemmat eivät ratkaisua keskenään löydä ja laki ei pakota oikeudenmukaisempaan etuuksien jakamiseen.

Lue myös:
Meillä ei makseta elatusmaksuja
Raha suurin syy huoltajuusriitoihin

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (3)

Virpi Kaunismäestä
1/3 | 

Kirjoitat tärkeästä asiasta. Ihan turha on sanoa, että älkää riidelkö rahasta, koska summat ovat niin merkittäviä, varsinkin pienituloisten kohdalla. Vain kaksi tosi hyvätuloista voivat olla välittämättä rahasta. Se hyvä puoli etävanhempi/lähivanhempi- systeemissä on, että jommalla kummalla on silloin selkeä päätäntävalta lapsen asioissa. Se antaa elämään rauhan silloin, jos tilanne on se, että hyvästä tahdosta huolimatta riitaa tulee aina kun jostain pitäisi päättää ja varsinkin jos päätöksiin liittyy raha. Toki toivottavaa on, että se jolla valta on, eli lähi, käyttää sitä viisaasti lapsen etu edellä, eikä esim etävanhemman kiusaamiseen ja rahastamiseen. Yhteishuoltajuus on haastavaa, vaikka oltaisiin hyvissä väleissä ja lähes epätoivoinen savotta, jos huonoissa. En tiedä mikä olisi asiassa viisaus, mutta olen samaa mieltä, että uusi laki tällaisena ei juuri muuta tilanetta.

Vierailija
2/3 | 

En todella olllut hyvätuloinen erohetkellä mutta ei todellakaan silti olisi mieleen tullut tapella rahasta! Koittakaa nyt hyvät ihmiset tulla edes niiden lapsien vuoksi toimeen keskenänne jos se toinen ei maksa niin sitten se ei maksa! Sitten haetaan muita tukia, lisätöitä yms. Mulle oli ainakin ja on edelleen ylpeys, että rahallisesti pärjäsin ilman exän apua.

Vierailija

En nyt aivan täysin ymmärrä miten toinen vanhemmista pääsisi eron jälkeen kokonaan eroon lasten kuluista, varsinkin jos hän itse on tätä eroa ehdottanut? Röyhkeää on se että hyvätuloinen ihminen ei omille lapsilleen raaski mitään ostaa ja on tämän lisäksi sitä mieltä ettei hänen tarvitse elatusmaksuja maksaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

"Älä mutsi skitsoo, mä jään kotiin!"

"Ääh onko PAKKO lähtee sinne tyhmälle mökille!"

"Hei relaa, mä oon jo iso! Mitä sä kelaat, tietty mä selviin!"

 

Otteita minun arjestani? Ei, vaan ilmeisesti normaaleja keskusteluja tai enemminkin keskustelua vähemmän muistuttavia melko yksipuolisia lausahduksia teineiltä, kun perheen yhteinen loma alkaa ja olisi lähdettävä yhdessä mökille tai matkalle tai mikä perhe mihinkin.

Tänään on Helsingin Sanomien artikkelissa käsitelty monille perheille tuttua ongelmaa: mitä tehdä, kun teini ei halua viettää lomalla aikaa yhdessä? Miten suostutella mukaan? Minkä ikäisen saa jättää yksinään kotiin ja kuinka pitkäksi aikaa? Teineillä on ilmeisesti tylsää perheiden kanssa. Teini haluaa viettää aikaa kaveriensa kanssa. Teini haluaa pelata ja hengaa. Eikä missään nimessä lähteä pikkusisaruksien vahdiksi tylsempääkin tylsemmälle mökille tai ties mille road tripille.

"En tiedä mitään siitä, millaista on, kun teinilapsikultanen ei halua olla perheensä kanssa."

Aivan täysin vieras maailma tämä minulle. En tiedä mitään siitä, millaista on, kun teinilapsikultanen ei halua olla perheensä kanssa. Aivan varmasti hyvinkin arkipäivää monissa perheissä. Mutta ei vain meillä. Meillä yhdessäolo on harvinaista ja siksi ainutlaatuista. Meillä isoveli juoksee pikkuveljensä luokse, veljekset halaavat, kikattelevat, telmivät. "Tottakai voin hoitaa veljeä!", teini huudahtaa. "Tottakai voin mennä ulos hänen kanssaan!" 

Nämä hetket ovat minulle kultaakin arvokkaampia. Molemmat poikani yhdessä. Etäpoikani viimeinkin täällä. Minun ei tarvitse miettiä, minkä ikäistä voi jättää yksin kotiin. Kun ei me haluta olla erossa silloin, kun hän on täällä. Miettiköön lähivanhemmat näitä. Minä todellakin aion nauttia jokaikisestä hetkestä lapsieni kanssa miettimättä arjen asioita. Minulla on siihen oikeus. Lähivanhempi saa sen arjen rakkauden, arjen ilot, arjen pikkuiset onnen hetket. Minä saan erityiset juhlanhetket. Ne kallisarvoiset, harvat päivät yhdessä.

"Lähivanhempi saa sen arjen rakkauden, arjen ilot, arjen pikkuiset onnen hetket."

No kyllä tuossa artikkelissa jotain tuttuakin oli. Siinä kerrotaan, miten nuoret haluavat lomalla olla kaverien kanssa ja pelata tai harrastaa liikuntaa. Haluaa toki minunkin teinini. Kyllä hän käy kaveriensa luona minunkin luotani ja pelaa ja harrastaa. Sikäli ihan tavallinen nuori tämä minun erityinen teinini on. 

Tavallisuudesta poikkeava on tämä meidän suhteemme. Olemme äiti ja poika, jotka näkevät harvoin. Siksi arjen tavalliset jutut eivät kosketa meitä. Minulla alkaa tänään erityinen jakso. Poikani on luonani monta viikkoa yhteen soittoon. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun "etä-äitiinnyin".

"Siksi arjen tavalliset jutut ei kosketa meitä."

Voin sanoa, että melkein jännittää. Nyt on minun vastuullani kotiintuloajat, ruokailut, säännöt, siivoamiset ja kurin pitäminen. Kuulostaa varmaan vieraalta lähiäitien korviin, mutta en ole varma, osaanko olla lähiäiti monen viikon ajan. Kun se on minulle ihan vierasta tämän lapsen kanssa. Tuleeko konflikteja? Tuleeko riitaa? Nautimmeko sittenkään yhteisestä ajastamme? Entä jos emme tulekaan toimeen? 

Etävanhempi käsittelee täysin erilaisia asioita vanhemmuudessaan kuin lähivanhempi. Oli miten oli, aion nauttia joka ikisestä hetkestä täysin, pitkin siemauksin. Jokaisesta sukasta lattialla, jokaisesta auki jääneestä kaapinovesta, jokaisesta sotkusta lattialla, jokaisesta hienhajuisesta paidasta pesukoneessa.

Lapseni on tullut luokseni.

Riemukkain terveisin, Etä-äiti

 

Näkökulma: Millaista on yksinhuoltajan arki. Lue blogisti Tutipuun raa'an kaunis kuvaus hänen arjestaan.

Seuraathan jo facebook-sivujani?

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kirjoitettu 12.5.2017

Etä-äitiys.

Tabu.

Kummeksittu.

Paheksuttu.

Väärin tai ei ollenkaan ymmärretty.

Erilaisuus.

Aitous.

**************************

Etä-äitejä on yhtä monta erilaista kuin äitejä tai ihmisiä noin ylipäätänsäkin on. Jokainen meistä on ihan omanlaisensa kokonaisuus. Minulle on tullut kommenttia siitä, että teksteissäni yleistän asioita. Yleistän, että etä-äidit ovat kaltoinkohdeltuja tai että lähivanhemmat ovat aina niitä hirviöitä, jotka riistävät lapset pois etävanhemmalta. Olen kuitenkin koettanut välillä hyvinkin tietoisesti olla yleistämättä. Minä vihaan yleistämistä ihan muussakin elämässä ja muissakin tilanteissa kuin vain tässä. Siksi jos olen yleistänyt, menköön tämä kirjoittaja itseensä ja miettiköön, miksi on näin.



"Jokainen meistä on ihan omanlaisensa kokonaisuus."


Osittain ehkä siksi voi vaikuttaa, etten ymmärrä asioiden monia eri puolia on se, etten ole ehtinyt sanomaan vielä kaikkea, mitä haluan. Blogini on kohta yhden kuukauden ikäinen vauva. Se on muotoutumassa omanlaisekseen, kasvaa ja kehittyy. Lista pöydälläni tietokoneeni vieressä pitenee aiheista, joita haluan käsitellä kirjoituksissani. Malttakaa. Käsittelen kyllä vielä paljon lisää asioita monista eri näkökulmista ja lähtökohdista käsin.

Mutta takaisin etä-äitiyteen. Etävanhemmat saattavat jossain määrin arvostaa lastensa kanssa olemista  ja yhdessä vietettyjä hetkiä tietyssä mielessä enemmän kuin lähivanhemmat. Lähivanhemmat elävät sitä arkea, päivästä toiseen toistettuja rutiineja, kiukkuja, uhmia, selkkauksia, riitoja, nukkumaanmenoajoista riitelyä ja heräämisajoista tappelua, vaatteiden pyykkäystä, harrastuksiin viemistä, kouluasioiden hoitamista, ruuan laittamista päivittäin. Niin. Sitä arkea, jota etävanhemmat ehkä kahdehtivatkin ja ikävöivät.



"Lähivanhemmat elävät sitä arkea -- jota etävanhemmat ehkä kahdehtivatkin ja ikävöivät."


Mutta kun lapsi saapuu etävanhemman luokse. Voi sitä tunnetta! Riemu, rakkaus, jälleennäkemisen ilo. Niitä hetkiä odottaa. Lähivanhempi saattaa odottaa sitä hetkeä, kun pääsee huokaisemaan; lapsi on mennyt hoitoon, kouluun, kaverin luo, harrastusten pariin. Viimeinkin oma hetki ja hiljaisuus. Etävanhempi taas odottaa melua, juttelua, kodin sekasotkuisuutta. Se tarkoittaa sitä, että lapsi on tullut käymään.

Nuo hetket ovat niitä aidon ilon ja rakkauden hetkiä. Kun sydän paisuu rakkaudesta ja mieli ilosta, lastaan tuijottaa herkeämättä ja lapsen siluetti painautuu sieuluun asti. Sieltä sitä voi muistella jälleen, kun ikävä oman lapsen luokse yllättää etävanheillessa.



"Etävanhempi taas odottaa melua, juttelua, kodin sekasotkuisuutta. Se tarkoittaa sitä, että lapsi on tullut käymään."


Etävanhemman ja lähivanhemman ilon hetket ovat erilaisia ja ne muodostuvat eri asioista. Toivottavasti kaikki kuitenkin aina muistavat arvostaa lapsiaan. Lapset ovat lahja. Kiukkuineen, uhmineen, raivareineen ja yöheräilyineen. Kaikki on hyvin, kun vaan arvostaa. Ja rakastaa. Jokainen omalla laillaan.

Terveisin, Etä-äiti

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017

Instagram