Kirjoitukset avainsanalla etävanhemmuus

Kuva: Panu Pälviä

"Jotta lapsesi muistaisi sinut huomenna, sinun pitää olla läsnä hänelle tänään", tai jotain sen kaltaista luin jostain Facebook-meemistä. Hyvin sanottu, toki.

Mutta ahdistavasti samalla. Olenko menettänyt mahdollisuuteni läheiseen suhteeseen etälapseni kanssa, koska en ole hänelle joka päivä läsnä? Ja toisaalta tarkoittaako läsnäolo fyysisesti paikalla olemista vai jotain suurempaa kokonaisuutta? Lapsen tietoisuutta siitä, että äiti on paikalla aina häntä varten, vaikkei nähtäisikään usein? Vai sitten oikeasti sellaista läsnäoloa, että tietää lapsen päivittäiset asiat ja on joka päivä mukana tämän elämässä?

Mutta entä, kun hän on aikuinen? Minkälainen suhde meillä silloin on? Vaikuttaako nykyinen etävanhemmuuteni siihen?

Tämä ei ole mikään pikkukysymys, koska haluan olla lapseni mielessä vielä huomennakin. Nyt varmasti en joka päivä ole. Mutta entäpä, kun hän on aikuinen? Minkälainen suhde meillä silloin on? Vaikuttaako nykyinen etävanhemmuuteni siihen, ettemme ehkä ole läheisiä, kun poika on varttunut jo aikuisikään?

Minulla ei ole vastauksia näihin kysymyksiin. On vain isoja kysymysmerkkejä pää täynnä. Haluan olla mukana poikani elämässä mahdollisimman hyvin, vaikka emme asu yhdessä. En kuitenkaan vielä ole osannut ratkaista edes itselleni sitä asiaa, onko tämä tarpeeksi, mitä teen nyt, vai pitäisikö meidän kehittää suhdettamme eri tavalla, kuin tällä hetkellä kehitämme? Ja mikä se eri tavalla olisi? Olisi ihanaa ja samalla tärkeää kuulla muiden etävanhempien mielipiteitä ja kokemuksia tähän asiaan.

Isäni oli minulle etäisä ja monen asian takia ei kovinkaan läheinen. Yksi iso syy tähän kuitenkin oli, ettemme nähneet kovinkaan usein. Tunteekohan poikani minut samalla tavalla etäiseksi kuin minä tunsin isäni olevan? Se on jotenkin todella pelottava ja surullinenkin ajatus. Nyt aikuisena olisin kaivannut isänikin läsnäoloa ja tunnetta siitä, että hän olisi ollut niin läheinen, että olisin voinut jakaa vaikeitakin asioita hänen kanssaan. Valitettavasti tätä hän ei kuitenkaan koskaan minulle ollut. Onko pojallani tämä sama edessä minun kanssani?

Onko hän aikuisena katkera minulle siitä, etten ollut läsnä enemmän?

Olen monta kertaa kirjoittanut siitä, miten lapseni alkaa tuntua vieraalle, koska en ole hänen jokapäiväisessä arkielämässään mukana. Tämä on osa sitä luopumista, jota olen joutunut tekemään etävanhemmuuteni takia. Entäpä hän? Onko hän aikuisena katkera minulle siitä, etten ollut läsnä enemmän? Nämä ovat todella isoja ja tärkeitä kysymyksiä, joita olen yhä enenevässä määrin alkanut viime aikoina miettimään.

Kukapa ei haluaisi olla lapsensa elämässä mukana ja hänelle se tärkein ihminen. Todellakin haluan, että hän muistaa minut huomennakin. Mutta muistaako? Etävanhemmuus tuo tähän enemmän hankaluuksia kuin mitä lähivanhempana olisi. Kovasti ainakin yritän, että muistaa. Tänään hän tulee luokseni. Ehkä onnistun luomaan yhden muistijäljen hänen mieleensä, meidän yhteisen hetken, jonka hän muistaisi aikuisenakin.

Lue myös:
Miten luoda läheinen kiintymyssuhde teiniin etäpoikaan?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (1)

Anne (Kivun kahdet kasvot-blogi)

Minulla pyörii etä-äitinä osittain samat kysymykset mielessä. Kuitenkin tosiasia on myös se ettei kaikki "saman katon alla" etenkin teini-ikäisten lastensa kanssa elävät vanhemmat ole yhtään sen enempää läsnä nuorensa elämässä, kuin etävanhempi. Saatika, että olisi yhtään sen läheisempi lapsen kanssa.
Se on etä-vanhempana osin lohduttavaakin, mutta samalla niin surullista niiden monien nuorien kohdalla, keiden lähivanhemmat eivät ole paljoakaan läsnä henkisesti tai fyysisesti tai itsenäisyyden opettelun "nimissä" eivät välitä/ole tarpeeksi kiinnostuneita nuorisonsa asioista.
En tiedä, olenko aikuisena miten läheinen lapsieni kanssa tai vaikuttaako etä-äitiys siihen negatiivisesti. Toivon kuitenkin sydämestäni, että se kaikki rakkaus, tuki ja kiinnostus nuorteni asioihin kantaa yli etä-äitiyden mahdollisten negatiivisten puolten ,yli murkkuiän kiemuroiden ja voisimme olla aikuisenakin läheisiä! Olen kokenut ainakin tähän mennessä, että olemme läheisiä poikien (15 ja 17 vuotta) kanssa♡♡♡

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Istun jälleen tyhjässä kodissa ja minua itkettää. Ei, ei minua edes itketä, vaan suututtaa. Ja sitten minua suututtaa, koska minua suututtaa. 

Koska minähän olen niin sopeutunut, ymmärtäväinen, mahtava malli kaikille etävanhemmille. Näin nämä asiat pitääkin hoitaa. 

Mutta lapsi ei ole täällä.
Lapsi ei tule yöksi luokseni tarvitessaan yöpaikkaa.
Ei minulle soiteta, viestitetä, puhuta tai kerrota arjen pieniä tai isojakaan pulmia.
Kun olen niin helvetin etäällä. Kaukana, ulkona kaikesta.

Ei minulle soiteta, viestitetä, puhuta, sanota mitään. 

Hei, en ole mikään roolimalli. Ei tätä kannata kadehtia. Ottaa edes mallia. Tai en minä tiedä, pitääkö? Onko tämä hyvin hoidettua vanhemmuutta, niinhän sitä minulle sanotaan. 

On varmasti, tilanteessa, jossa olimme. Ei mikään kuitenkaan sitä tosiasiaa poista, että tässä sitä ollaan, ihan ulkona ihan kaikesta. Tavallisesta perhe-elämästä, ydinperheilyistä, kouluarjesta, ihan niin kuin kaikesta. "Eikös se äiti ole se, jonka luokse ekana mentäisiin", sanoi minulle eräs. 

Tuntui ihan sairaan pahalta. Niinhän se äiti olisi. Mutta ei meillä. Ei enää.

Minulle olisi ihan sama, jos poika harrastaisi e-, f- tai jotain ö-urheilua niin paljon kuin sielu sietää, jos olisi täällä, luonani. Edes vähän enemmän. Muut vanhemmat huolehtivat eurheilun haitoista tai eduista. Minä en edes tiedä, mitä se sellainen on. No en tiedä, vaikka on teini-ikäinen poika. Jos hän sitä harrastaa, kuten varmasti harrastaa, niin hän tekee sitä isänsä luona.

Tule tänne harrastamaan sitä urheilua, tai mitä ikinä harrastatkin.

Hän seisoo muiden kanssa kuvassa, jonka alla lukee perhe.

Minä en seiso. 

Tiedättekö, miten paljon se sattuu. Silloin ei auta kenenkään sanoa, että äiti on aina äiti, olen hänelle tärkeä, ei hän unohda minua, kukaan ei minua syrjäytä. Ei niin, ja tiedän tuon kaiken. Silti yksin, pojan ollessa muualla perheensä kanssa, herää ajatus: en minä ole se hänen perheensä. En millään. En ainakaan arkiperhe.

Olen joku perhe, jossa on jokin lisäliite. Etäperhe? Jokatoinenviikonloppuperhe? Se toinen perhe?

Etuliiteäiti. En vain äiti. 

Tänä iltana tuntui, etten osaa edes kirjoittaa tähän mitään. Tuntuu, että kaikki on sanottu. Ja ei kuitenkaan mitään ole sanottu. On niin paljon sanoja, jotka ovat sanomatta. Ne huutavat sisälläni, mutta ei ole ketään, kelle sanoa niitä.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (2)

Vuoroäiti

Oon vuoroviikkoäiti mutta tuon tunteen tiedän. Isän luona on perhe. Äidin luona vaan äiti. Ja päiväkodissa kun lapsen piti piirtää perhe niin ei siihen aina äiti mahtunut. Sattu ja paljon.

Kolmen etä

Lapseni valittiin oppilasparlamenttiin. Luin sen Wilmasta. Nyyh. Ilman Wilmaa en tietäisi sitä enkä sitäkään, että hänellä oli yleisurheilukisat. Soitin ja onnittelin valinnasta ja kuulin mitalista. Ilman Wilmaa en olisi varmaan tiennyt mitalistakaan. Ei äidille aina kaikkea ehdi kertoa. Ihana Wilma. Nyyh.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Näin halusi kysyä eräs lukijani. Hän on kokenut, että eronsa jälkeen lasten toinen vanhempi vaati lähihuoltajuutta –jopa raivolla, kuten hän asian ilmaisi–  ihan vain rahan takia. Ennen eroa toinen osapuoli ei välittänyt hoitaa lapsia ja ei tuntenut suurta tarvetta viettää perhe-elämää. Eron jälkeen alkoivat vaatimukset lähihuoltajuudesta ja laajasta luonapito-oikeudesta.

Toisella vanhemmalla on heikompi tulotaso kuin lukijallani ja halu muuttaa isompaan asuntoon. Kolmesta lapsesta saisi lähihuoltajana hyvin asumistukia, elatusmaksut sekä lapsilisät. Lukijalleni nousi väkisin mieleen ajatus: vaaditko sinä lähihuoltajuutta ihan vain rahan takii?

Näkemykset eroavat riitaisten vanhempien välillä

Tästä aiheesta puhuttaessa yleensä esiin nousee kaksi näkemystä, mikä ei yllätä, koska osapuoliakin on kaksi. Lähivanhempi oikeutetusti vaatii elatusmaksuja, lapsilisiä ja muita tukia, koska hän maksaa harrastukset, vakuutukset, vaatteet ja muut isot menot. Etävanhempi ei osallistu näihin menoihin.

Etävanhempi taas sanoo, että maksaa kuljetukset, vaatteet hänen luokseen, elatusmaksuja, harrastuksia hänen luonaan ja niin edelleen.Tukia ei saa asumiseen eikä lapsia huomioida missään etuuksissa.

Ja rahasta riidellään – harvatpa meistä olemme niin rikkaita, ettei olisi väliä, mitä tukia tai maksuja saamme.

Ja rahasta riidellään, mikä ei tietenkään ole ihmekään, koska harvatpa meistä olemme niin rikkaita, ettei olisi väliä, mitä tukia tai maksuja saamme. On kuitenkin harmi, jos huoltajuuskeskusteluissa ja yhteisissä puheissa raha nousee tärkeimmäksi asiaksi. Joissain tilanteissa on kuitenkin selvästi nähtävissä, että riitaa tulee ihan vain sen rahan takia.

Nyt kun joku teistä lukijoista miettii tai sanoo ääneenkin, etteivät ne elatukset ja tuet niin isoja ole, että sen takia lähihuoltajuutta kukaan vaatisi, pitää minun sanoa heti vastineeni näille lausahduksille.

Valitettavasti on niitäkin, jotka saavat lähivanhempana enemmän enemmän etuuksia, elatusmaksut ja lisät ja samaan aikaan vaativat etävanhempaa kuitenkin ostamaan paljonkin vaatteita lapselle, maksamaan lapsen matkat etävanhempansa luo ja osallistumaan lapsen harrastusmaksuihin. Olen sen verran paljon jo tämän asian parissa kirjoittanut ja asiaa tutkinut, että on valitettava mutta silti tosiasia, että tällaista tapahtuu. 

Siinä ollaan mielestäni jo aika pitkällä ajatuksesta, että lapsen oikeudet ja tarpeet olisivat erossakin etusijalla. Mutta miksi se raha on niin tärkeä seikka huoltajuusasioissa? Syy tähän osittain on näkemykseni mukaan lainsäädännössä.

Tuoko uusi lakiuudistus ratkaisun tilanteeseen?

Lapsenhuoltolain uudistuksesta on puhuttu jo jonkun aikaa. Siinä vuoroviikkoasuminen voitaisiin kirjata lakiin, jolloin edes vuoroviikkovanhempien keskinäinen tasavertaisuus vahvistuisi, ainakin lain tasolla. Nythän jako etä- ja lähivanhempaan on selkeä ja selkeä on tätä kautta myös etujen ja tukien jakaantuminen enemmän lähivanhemmalle.

Ongelmaksi tässäkin uudistuksessa nousee, että edelleenkin pitäisi kirjata, kumpi on lähivanhempi. Mitä todellista muutosta tämä sitten voisi tuoda tilanteeseen, jossa riidellään huoltajuudesta raha-asioiden vuoksi? Uudessa laissa mahdollisesti mainitaan, että esimerkiksi lapsilisä voidaan jakaa puoliksi. Niin, riidattomassa tilanteessa tämä ehkä onnistuukin. Mitä sitten riitatilanteessa tapahtuisi, kun ei lapsilisän jakaminen edelleenkään olisi pakollista vuoroviikkovanhemmuudenkaan kohdalla?

Ja lain takia rahasta riidellään, koska se on niin epäreilu vanhempien välillä.

Laki vahvistaisi lapsen oikeutta kahteen kotiin ja se olisi näkyvillä hänen tiedoissaan, mutta raha-asioihin tämä muutos ei toisi edelleenkään muutosta. Raha on kuitenkin näkemykseni mukaan se kuuma peruna tässä asiassa, vanhempien näkökulmasta katsottuna. Lakiuudistus onkin lähtenyt lapsen oikeuksista, mikä on tietenkin hyvä asia, mutta se unohtaa, että lapsen oikeudet hämärtyvät vanhempien mielessä, jos rahasta joudutaan riitelemään. Ja lain takia rahasta riidellään, koska se on monien mielestä niin epäreilu.

Mikä ratkaisuksi tilanteeseen?

Jos uusi lakikaan edes voimaantullessaan ei veisi epäkohtia vuoroviikkovanhempien rahallisiin etuuksiin ja tukiin, mikä sitten on ratkaisu? Helppoa toki olisi sanoa, että älkää riidelkö rahasta. Tämä nyt ei ole kovinkaan hyvä neuvo, koska raha on monella tiukassa ja elatustuet, asumistuet, lapsilisät ja muut lapseen liittyvät saatavat maksut tärkeitä kuukausittaisia tulonlähteitä.

Riitaisessa eroperheessä tilanne siis jatkunee samana kuin se tähänkin asti on jatkunut.

Riitaisessa eroperheessä tilanne siis jatkunee samana kuin se tähänkin asti on jatkunut, jos vanhemmat eivät ratkaisua keskenään löydä ja laki ei pakota oikeudenmukaisempaan etuuksien jakamiseen.

Lue myös:
Meillä ei makseta elatusmaksuja
Raha suurin syy huoltajuusriitoihin

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (2)

Virpi Kaunismäestä

Kirjoitat tärkeästä asiasta. Ihan turha on sanoa, että älkää riidelkö rahasta, koska summat ovat niin merkittäviä, varsinkin pienituloisten kohdalla. Vain kaksi tosi hyvätuloista voivat olla välittämättä rahasta. Se hyvä puoli etävanhempi/lähivanhempi- systeemissä on, että jommalla kummalla on silloin selkeä päätäntävalta lapsen asioissa. Se antaa elämään rauhan silloin, jos tilanne on se, että hyvästä tahdosta huolimatta riitaa tulee aina kun jostain pitäisi päättää ja varsinkin jos päätöksiin liittyy raha. Toki toivottavaa on, että se jolla valta on, eli lähi, käyttää sitä viisaasti lapsen etu edellä, eikä esim etävanhemman kiusaamiseen ja rahastamiseen. Yhteishuoltajuus on haastavaa, vaikka oltaisiin hyvissä väleissä ja lähes epätoivoinen savotta, jos huonoissa. En tiedä mikä olisi asiassa viisaus, mutta olen samaa mieltä, että uusi laki tällaisena ei juuri muuta tilanetta.

Vierailija

En todella olllut hyvätuloinen erohetkellä mutta ei todellakaan silti olisi mieleen tullut tapella rahasta! Koittakaa nyt hyvät ihmiset tulla edes niiden lapsien vuoksi toimeen keskenänne jos se toinen ei maksa niin sitten se ei maksa! Sitten haetaan muita tukia, lisätöitä yms. Mulle oli ainakin ja on edelleen ylpeys, että rahallisesti pärjäsin ilman exän apua.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Nykyään poikani asuu isänsä luona.

Olen saanut blogiini paljon kommentteja, joissa minun sanotaan puolustavan vuoroasumista lapselle parhaana vaihtoehtona. Ja nuorimmaisen kohdalla olemmekin kokeneet, että se on hänelle paras ratkaisu.

Silti pidän jokseenkin kummallisena ajatuksena, että olisin vuoroviikkoisuuden puolestapuhuja. Olen jo aiemminkin kertonut, että minulla on kaksi erilaista kokemusta vuoroviikkoisesta järjestelystä. Eikä tämä ole mitenkään yllättävää, koska lapsiakin on kaksi.

Tapahtui se huonoin vuoroviikkoasumisen kokemus –  tuntui, ettei ole yhtään kotia.

Esikoiseni kohdalla kokemus vuoroasumisesta on huono. Hänellä oli tavarat aina hukassa ja välillä taisi olla hukassa koko poika. Hänelle tapahtui se huonoin vuoroviikkoasumisen kokemus –  tuntui, ettei ole yhtään kotia. Hänelle oli vaikea kulkea kahden kodin väliä, käydä koulua kauemmasta kodista käsin ja koettaa pitää tavaroita järjestyksessä. 

Tämän takia päädyimme ratkaisuun, ettei hänelle ole hyväksi asua kahdessa kodissa, ja minusta tuli etä-äiti. Tämä on tietenkin hyvin karrikoidusti sanottu, mutta joka tapauksessa oli päätettävä, että hän asuu vain yhdessä kodissa –  ja isän koti oli hänelle silloin parempi vaihtoehto. Jos olisin vuoroasumisen äänitorvi, olisin kieltäytynyt tästä ja jatkanut vuoroasumisjärjestelyä.

"Oli kamat hukassa ihan koko ajan. Ahdisti."

Kysyin häneltä nyt monen vuoden jälkeen, miten hän koki sen ajan, kun asui luonani vuoroviikkoisesti. "Oli kamat hukassa ihan koko ajan. Ahdisti." Toisaalta hän sanoo, että oli kiva nähdä molempia vanhempia yhtä paljon ja noina aikoina minä tunnuin hänelle läheisemmälle kuin nyt. Eli hänellä vuoroviikkoisuus ei toiminut käytännön järjestelyjen sekaisuuden takia –  ei siksi, että hän olisi halunnut olla toisen luona enemmän kuin toisen.

Kokemukseni on osoitttanut, että lasta tulee kohdella yksilönä. Siksi en ole minkään asumisjärjestelyn puolestapuhuja. Jos jonkun puolesta täytyy puhua, on se lapsen yksilöllisyys ja herkkyys ymmärtää heidän erilaisuuttaan.

Lue myös:
Vuoroviikkolapsemme arjen käytännön järjestelyt
Esikoiseni oikeus parhaaseen mahdolliseen kotiin toteutui isän luona

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017