Kirjoitukset avainsanalla etävanhemmuus

Kuva: Panu Pälviä

Kun keksii kaikkea mahdollista tekemistä. Töissä on paljon hommia. Pitäisiköhän käydä kaupassa?

Voin viimeisien kuukausien ajalta suositella monia ellen kymmeniä hyviä leffoja, joita teattereissa menee juuri nyt. Tosin varoitus, leffamainoksissa olevat iloiset perheet ja onnelliset rakkausparit saattavat aiheuttaa yksinäisessä yhtäkkisiä itkupurskahduksia.

Leffamainoksissa olevat iloiset perheet ja onnelliset rakkausparit saattavat aiheuttaa yksinäisessä yhtäkkisiä itkupurskahduksia.

Kadulla kävellessä näkee vain onnellisia perheitä ja iloisia pariskuntia käsi kädessä. Minä en pidä ketään kädestä. Siinä tuntuu vain vielä muistona se pieni, hento kosketus, jonka tunsin vasta eilen vielä kädessäni. Rakkaan kuopukseni rukkahanskainen käsi omassa lapaskädessäni. Katso miten kauniita tähtiä, lapsi sanoi minulle eilen.

Nyt tähdet näyttävät olevan vähän kauempana. En saa niitä kiinni.

En uskaltanut mennä leffan jälkeen kotiin. Kirjoitin tätä tekstiä kahvilassa, hörppien kuumaa juomaa ja katsellen ihmisten juoksentelua ympärilläni. Lopulta oli pakko pakata läppäri laukkuun ja nousta. Oli jo myöhä. 

Kun kävelen kotipolkuani pitkin, olen ihan varma, että kuulen pienten askelten äänet.

Kun kävelen kotipolkuani pitkin, olen ihan varma, että kuulen pienten askelten äänet. Ne kulkevat varjona edelläni ja kuuraiset lehdet päästävät pientä risahtelevaa ääntä pienten jalkojen alla. Kun katson tarkemmin, häviää tuo pieni hahmo edessäni. Eihän siinä oikeasti ketään ole, kyllä minä sen tiedän.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

💕 Jotenkin tämä pallo kiteyttää mun olon juuri nyt. Kylmässä, yksin, vähän jäätyneenä. Näin tämän pallon, kun tulin töistä. Ja purskahdin itkuun. Se pallo kertoo siitä, että tällä pihalla on joskus lapsikin, leikkimässä, kanssani, Vaan ei ole nyt. Yksinäinen ja kylmissään on yhtä paljon pallo kuin minäkin. Pimenevässä alkutalven illassa, kun avaan kotini oven, ei kuulu lasten ääniä. Eikä ulkona leiki kukaan tuolla pallolla. Yöksi on luvattu lumisadetta. Ehkä se pallo on jo peittynyt, unohtunut, aamulla. Ei ole lapsi sillä nyt leikkimässä. Eikä ole minulla häntä, kenen viereen iltaisin käperryn, ketä silitän, kenelle lepertelen ja ketä suukottelen. Katson ikkunasta tuota palloa. Ilta on jo niin pimeä, etten enää paljoa sitä näe. On suru. #etääiti #vauvafiblogit #vuoroviikko #vuoroviikkovanhemmuus #kaksikotia #yksin #kotipiha #erovanhemmuus @meidanperhelehti @vauvalehti

Henkilön Etä-äiti (@etaaiti) jakama julkaisu

Kaivan läppärin laukusta ja avaan sen sängylläni. Huokaan. On aikaa lukea tämä teksti läpi. Julkaisenko tätä? En tiedä. Olen niin monta kertaa jo ikäväni huutanut maailmalle. 

Joskus koti on vain niin tyhjä. Käperryn peiton alle ja koetan vain hengittää. Tämäkin menee ohitse. Meneehän?

Lue lisää: Kaksi kotiani, tyhjä ja täysi

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Juuri kun pääsin kirjoittamasta, että välillä on vaikea keksiä teinin kanssa mitään puhuttavaa, niin eilen puhuimme puhelimessa jopa niin kauan, että siitä loppui akku. En ihan heti muista, milloin tällaista olisi tapahtunut. Olin puhelun jälkeen niin onnellinen, että purskahdin itkuun.

Vinkkaan etävanhemmille, että pitäkää vain yhteyttä lapsiinne, vaikka mikä olisi, mutten itse muista aina noudattaa omaa neuvoani.

Annan usein vinkkejä etävanhemmille, että pitäkää vain yhteyttä lapsiinne, vaikka tilanne olisi miten vaikea tahansa. Lapsi saattaa yhtäkkiä avautua ja alkaa puhumaan ihan eri tavalla. Itse en vain aina muista noudattaa omaa neuvoani. Ahdistun etukäteen siitä, ettei minulle löydy aikaa, ollaan pahassa paikassa ja niin edelleen. Maalailen siis piruja seinälle ennen kuin ne edes ovat siellä.

Minulla oli eilen kova ikävä lastani ja päätin, että minäpä otan ja soitan. Ei se voi ainakaan haitata. Kuulin heti, että teini oli kaupassa ja kiireisen oloinen. Vastaukset olivat yksisanaisia ja aloin jo turhautumaan. Oli ikävä, mutten tiennyt, mitä sanoa ja miten kiinnittää teinin huomio itseeni edes hetkeksi.

Yhtäkkiä tapahtui jotain: teinin sanainen arkku aukesi sepposen selälleen.

Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi ja yhtäkkiä tapahtui jotain: teinin sanainen arkku aukesi sepposen selälleen. Puhe nopeutui ja ilostui ja kuulin hänen äänessään innostusta, kun hän selitti koulujuttujansa ja viikonlopun suunnitelmia. Kiireen tuntu hävisi täysin väliltämme.

Kuuntelin, vastailin ja olin ihmeissäni. Ja onnessani. En tiedä, kuinka moni innostuu puhumaan teininsä kanssa näin innokkaasti kuin minä, mutta veikkaan, että aika monet teinin vanhemmat osaavat arvostaa keskustelua nuorensa kanssa. Se voi olla useinkin melko harvinaista. 

Nieleskelin ja nauroin samaan aikaan: tässä sitä äiti keskustelee lapsensa kanssa ja itkee.

Minun teinini. Rakas poikani. Nieleskelin ja nauroin samaan aikaan: tässä sitä äiti keskustelee lapsensa kanssa ja itkee. Mietin, että on tämäkin, mutta samalla niin ihanaa. Arvostan valtavasti tällaisia hetkiä, kun välillemme syntyy yhteys. Se on taianomaista. Silloin ei ole muita kuin me. Ihan niinkuin silloin joskus, ennen kuin elämä tapahtui.

Sain lapseni hetkeksi itselleni. Hänen läsnäolonsa ja huomionsa. Tuota läsnäoloa, aitoa kiinnostusta ja halua keskustella kanssani, kaipaan aivan valtavasti. Nyt sain ne. Tämän voimin jaksan taas monta huonompaa hetkeä.

Rakastan lastani yli kaiken. En tiedä, mikä voi olla parempaa, kuin oman lapsensa kanssa syvällinen keskustelu.

Lue myös:
Rakas teinini
Näiden takia poikani on niin upea tyyppi

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Olin jännittänyt työhaastatteluun menoa jo jonkun aikaa, koska toisen äitiyslomani jälkeen en ollut käynyt niissä montaa kertaa. Olin valinnut hyvissä ajoin ennen haastattelupäivää vaatteet; leveälahkeiset, uudet farkut odottivat kaapissa ja kovaksi silitetty kauluspaita roikkui hengarissa.

Tiesin olevani pätevä ja varmasti hyvä valinta siihen työhön, mutta olin tosi epävarma itsestäni, koska opiskelujen ja vauvaloman takia olin ollut pitkään poissa työelämästä. 

Kuitenkin syy, miksi haastattelun jälkeen tunsin itseni huonoksi, eivät ollleet edellä mainitut asiat. 

Haastattelija muuttuu vaikean näköiseksi ja koettaa keksiä sanottavaa

Haastattelu sujui kuitenkin tavalliseen tapaan ja aloin rentoutua. Itsevarmuuteni nosti päätään ja uskoin, että haastattelu oli menossa hyvään suuntaan. Sain kertoa näkemyksiäni alasta ja siitä, miten veisin mahdollisessa uudessa työpaikassani asioita eteenpäin.

Kerroin työkokemuksistani ja perhetilanteestanikin. Pohdin, miten pieni lapsi voi vaikuttaa poissaolojen määrään. Kerroin, että minulla on kaksi lasta, mutta isomman kanssa hoito-ongelmaa ei ole, koska hän asuu isänsä luona.

Kerroin, että minulla on kaksi lasta, mutta isomman kanssa hoito-ongelmaa ei ole, koska hän asuu isänsä luona. Pysähdys.

Pysähdys.

Koko tunnelma huoneessa muuttui. Haastattelija muuttui vaikean näköiseksi ja hänen oli selkeästi vaikea keksiä mitään sanottavaa. "Niin, meille perhekeskeisyys on kyllä tosi tärkeää", haastattelija sanoi viimein. Päättelin, että edellä mainitsemani lapsen sairastumiset eivät varmasti haittaa. Tilanne tuntui kuitenkin kummalliselta haastattelun loppuun saakka.

Vasta myöhemmin tajusin, mitä siinä ehkä tapahtui

Palasin kotiin ja kävin tilannatta uudelleen ja uudelleen läpi. Viimein mietin: oliko tilanne muuttunut sen jälkeen, kun olin kertonut vanhemman poikani asuvan muualla? Perhekeskeisyys tärkeää – sitäkö sillä tarkoitettiin? Ettei etä-äitiä pidetä perhekeskeisenä?

Oliko tilanne muuttunut sen jälkeen, kun olin kertonut vanhemman poikani asuvan muualla?

En päässyt tuohon työpaikkaan.

En halua, että etä-äitiys määrittelee työpanostani ja -osaamistani millään tavalla. Etä-äitiyteni oli edellä mainitun tapahtuman aikaan melko tuore juttu, pidin sitä ihan normaalina meidän perheemme asiana, enkä ollut kohdannut vielä ennakkoluuloja. En osannut yhtään odottaa, ettei perheemme ehkä olekaan muiden silmissä ihan se tavallisin perhe. Ehkä ei ole normaalia työhaastattelussa kertoa etä-äitiydestä. Päätin jo tuolloin, että aion kertoa sen jatkossakin ihan jokainen kerta.

En osannut yhtään odottaa, ettei perheemme ehkä olekaan muiden silmissä ihan se tavallisin perhe.

Tilanne vaivaa vielä vuosien jälkeenkin

Vasta nyt vuosien jälkeen uskon näkeväni tilanteen selkeästi: minua saatettiin kohdella eri tavoin sen jälkeen, kun työhaastattelijat kuulivat minun olevan etä-äiti. Kuulostaa epäuskottavalta, mutta en osaa selittää tilannetta itselleni millään muulla tavalla. Ylianalsyinko tilannetta, sitä en voi tietää. Mutta vasta nyt kykenen tästä puhumaan ääneen. 

Kun käyn tilannetta läpi mielessäni ja ilmapiiri haastattelussa mielestäni eittämättä muuttui. Tämä on jäänyt kaivelemaan mieltäni ja vasta nyt kykenen tästä puhumaan ääneen.

Minua saatettiin kohdella eri tavoin sen jälkeen, kun työhaastattelijat kuulivat minun olevan etä-äiti. 

Jo pelkästään se, että joudun miettimään tällaisia asioita, saa minut surulliseksi. Ennakkoluulojen kohtaaminen on haastavaa ja kiukuttaa. Kunpa ne joskus loppuisivat, eikä tarvitsisi miettiä, mitä muut äitiydestäni ja minusta ajattelevat.

Lopuksi sanottakoon, että kokemus ei liity mitenkään nykyiseen tai edellisiin työpaikkoihini, joissa olen ollut.

Lue myös: Kahvihuoneen omituisin otus

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (1)

Nuori äiti

Mä oon tullut ihan päinvastaiseen lopputulokseen, en enää mainitse työnhaussa lainkaan olevani äiti. Aiemmin aina vaivasi ja jännitti jääkö työpaikan saanti siitä kiinni että rekrytoija laskelmoi tulevia poissaolojani tai jopa mahdollisen toisen lapsen yrittämistä – nyt tiedän, ettei paikan ohi meneminen ole siitä kiinni. Valitettavaahan se on ettei pysty olemaan niin avoin kuin haluaisin olla, mutta en halua menettää tilaisuuksia mahdollisten ennakkoluulojen takia. Työskentelen alalla, jossa urakeskeisyys on melkoisen yleistä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Tuntuuko sinusta, että kaikilla hyvilläkin ystävillä on kamala kiire? On töitä, lasten hakua, lasten harrastuksia, huonosti nukuttuja öitä, siivoamista ja niin edelleen. 

Eletään niitä kuuluisia ruuhkavuosia. Kuka ehtisi näkemään, kenellä olisi aikaa? 

Paitsi itsellä olisi kyllä aikaa. Saatat olla lapseton, pariton, yksinäinen, etävanhempi, tai jotain muuta siltä väliltä tai ylitse. Olet kotona ja katselet yhteystietojasi, selailet niitä: tuolla on vauva, joka ei nuku hyvin, tuolla on monta lasta, jotka harrastavat, tuo on kiireinen töissä, tuolla on sitä tai tätä. Kuka ehtisi näkemään, kenellä olisi aikaa? Yhteystiedot on käyty läpi loppuun asti. Mitäs nyt?

Saattaakin olla niin, ettei ole ketään. Kun eletään karkeasti sanottuna 30-40-ikävuoden väliä, on suurin osa, tai siltä tuntuu, hyvin kiireisiä. Ruuhkavuodet kaiketi tarkoittavat sitä, että elämään tulee samaan aikaan hyvin paljon kuormittavia asioita. On työssä eteneminen, lapset, ehkä oma talo, harrastukset, lasten menot ja niin edelleen. Elämä ruuhkautuu.

Voi tuntua, ettei ympärillä enää olekaan ketään, jolla olisi aikaa juuri sinulle.

Voi tuntua, ettei ympärillä enää olekaan ketään, jolla olisi aikaa juuri sinulle. Se voin tuntua todella kurjalle, jos itsellä on tilanne, että aikaa on välillä liikaakin. Minulla on juuri näin. Varsinkin näinä lapsettomina viikkoina. Ruuhkavuosiin pääsen ehkä vähän kiinni, kun lapsi on täällä, mutta silloinkaan ei ole parisuhdekiireitä, yhteisiä menoja kumppanin kanssa, sitä tavallista perhe-elämää.

Olen myös kuullut, että tätä voi tapahtua ihan ns. ydinperheellisellekin. Kaverit vain häviävät jonnekin niihin ruuhkavuosiin. Mutta mitä niiden vuosien jälkeen tapahtuu? Palautuuko läheiset välit, käydäänkö sitten taas yhdessä jossain? Onko se enää samanlaista monen vuoden jälkeen? Pilaavatko ruuhkavuodet ystävyyden?

Mutta mitä niiden vuosien jälkeen tapahtuu? Palautuuko läheiset välit, käydäänkö sitten taas yhdessä jossain?

Se taitaa jäädä nähtäväksi. Tässä tilanteessa on onneksi hyvä, että on joitain, jotka ymmärtävät. Niitä toisia, joilla on sama tilanne. Silloin ei aina tarvitse sanoakaan mitään. Tämä toinen ymmärtää. Olen saanut teiltä lukijoilta paljon tsemppauksia, että tunnette samoja asioita, mistä olen kirjoitellut. Se on lohduttava tietää.

En olekaan ihan yksin.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (6)

Liiolii

Moi, samaistun tähän. Ruuhkavuosia ei sitten tullutkaan. Ei perhettä, ei työtä, jokunen ystävä joita tapaan muutaman kuukauden välein. Olen pakottanut itseni ihmisten ilmoille, mutta se on koko ajan vaikeampaa. Nyt yritän saada vapaaehtoistyön. Kaikki hokevat miten hektistä aikaa elämme. Itselläni on pelkkää aikaa elämän loppuun asti. (P.S. Tulipa tästä ankea kommentti. :D Ei mun elämä pelkkää kurjuutta ole sentään. Jotenkin postauksesi aihe vain resonoi tämänpäiväisiin tunnelmiini.)

Vierailija

Huonosti nukkuvan vauvan äitinä totean myös, että kannattaa aina silti kysyä. Yksinäisyyttäni lisäsi huomattavasti se, kun ihmiset alkoivat päättää puolestani ehdinkö ja jaksanko tavata ihmisiä tai lähteä kaupungille.

Onneksi sain myös uusia ystäviä lopulta.

Poh

Surullista on että lähes kaikki ihmisryhmät kärsivät yksinäisyydestä, nuoret, lapset, aikuiset, sinkut, vanhukset. Ja nyt vielä ruuhkavuosiakin elävät? Ehkä jotain yhteiskunnassa pielessä muutenkin?

muffinaround.com

Siis mitä hittoa! Juuri tänään mietin tätä samaa asiaa ja rupesin kirjoittamaan blogipostausta asiasta!! Ihanaa että törmäsin sun tekstiin! Tuli heti parempi fiilis. En ole ainoa joka miettii tätä. Ja olen siis perheellinen mutta äitiyslomalla. Suurin osa ystävistä on juuri saanut vauvoja tässä vuoden parin sisään.

Vierailija

Se, joka ehtii ja jaksaa voisi tarjota itse seuraansa. Luulen, että pienen vauvan äiti ilahtuisi jos ystävä tulee käymään ja tuo/tekee/auttaa ruuassa/kahvissa tms. Tai ottaa vauvan hetkeksi ja antaa äidille päiväunet. Tai isompien perheeseen menee esimerkiksi lenkkiseuraksi siksi aikaa kun ruuhkavuosiäidin lapset ovat harrastuksissa. Reippaasti vain tarjoamaan omaa seuraa ja apuakin ystäville.

muffinaround.com

Pakko vielä vastata tähän että on aika rankkaa olla aina se joka tarjoaa seuraansa. Olisi kiva jos joku joskus pyytäisi minua jonnekin. Mutta kun on niin kiire. (Minulla siis kaksi pientä lasta)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017

Instagram