Kirjoitukset avainsanalla ystävyys

Kuva: Panu Pälviä

Minä en varsinaisesti ole riidoissa kenenkään entisen kumppanini kanssa. Kahden kanssa heistä minulla on myös lapsi, joten on pakkokin olla yhteydessä. 

Mutta voiko eksän kanssa tulla ystäväksi? Vai onko painolastia liikaa? Meneekö säädöksi?

Mutta voiko eksän kanssa tulla ystäväksi? Vai onko painolastia liikaa? Meneekö säädöksi? Ja säätöhän voi tarkoittaa montaa asiaa: seksiä, monimutkaisia tunteita, tilanteen selittelyä yhteisille lapsille, uusien kumppanien ihmettelyä ja lähestulkoon mitä vain. Onko mahdotonta olla ystävä entisen seurustelukumppaninsa kanssa? 

Olen pohtinut tätä paljonkin ja kuullut erilaisia mielipiteitä asiaan. Joidenkin mielestä tätä nyt ei kannata missään nimessä tehdä. Ja jos eron jälkeen ollaan ystäviä, miksi sitten edes erota?

Minusta tämä ei ole ihan näin yksinkertainen kysymys. Ystävyys on eri asia kuin parisuhteessa oleminen. Olen seurustellut henkilön kanssa, jonka kanssa parisuhde ei toiminut lainkaan, mutta ystävyys toimii mainiosti.

Ei menneisyyden parisuhde estä läheisen ystävyyden muodostumista.

Silloin: miksi emme olisi ystäviä? Ei menneisyyden parisuhde estä läheisen ystävyyden muodostumista. Sehän voi jopa syventää ystävyyttä. Kun tuntee toisin hyvin, toisen toimintatavat, mieltymykset ja muut tällaiset asiat, voi ja osaa tarjota ystävyydelle jotain arvokasta: tukea, jota toinen juuri tarvitseekin.

Voivatko entiset kumppanit olla ystäviä? Kuva: Pixabay

Tunnen entisen kumppanini itselleni edelleenkin läheiseksi. Toivon, että meistä voisi tulla ystäviä. Mutta tähän voi sisältyä vaarakin: entä jos toinen ihastuu uudelleen, mutta ei saa tunteilleen romanttista vastakaikua? Silloin voi menettää sekä ystävyyden että mahdolliset kauniit muistot yhteisestä seurusteluajasta.

Entä jos toinen ihastuu uudelleen toiseen, mutta ei saa tunteilleen romanttista vastakaikua?

Voi myös olla vaikea siirtyä intiimistä suhteesta, joka on ehkä päättynyt riitaisestikin, tai vaikka olisi päättynyt sopuisastikin, platoniseen ystävyyteen. Voiko entistä intiimikumppania ajatella "vain" ystävänä? Nämä ovat ihan relevantteja kysymyksiä.

Miksi sitten edes mietin tällaisia? Koska entisissä kumppaneissani on todella ihania ihmisiä, ja soisin joidenkin heistä säilyvän elämässäni pitkään. Arvostan heitä ihmisinä ja pidän heistä ihan vilpittömästi. Miksi en haluaisi olla sellaisten ihmisten ystävä? Ystäviä on vaikea näin aikuisiällä ehkä löytääkään. Jos joku on hyvä tyyppi, haluan hänet kyllä ystäväkseni.

Jos hänkin haluaa minut ystäväkseen. 

Mitä mieltä olet, voivatko entiset kumppanit olla ystäviä?

Lue myös:
Eron jälkeen
Nettituttu, josta tuli sydänystäväni
Säilytätkö eksältä saamasi korut?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kuva: Pixabay

Kommentit (1)

Vierailija

Kyllä varmaankin voi, miksipä ei. Mutta toisaalta olisin aika tarkan hienotunteinen eksän mahdollisesti nykyistä perhettä kohtaan, sinä et kuulu siihen. Niin ei kannata kuvitella.

Ettei jotenkin ystävyyden ja hyvien välien säilyttämisen vuoksi änkeä itseään tilaan johon ei ole kutsuttu. On varmasti kaikkien etu että lapsen vanhemmat ovat hyvissä väleissä mutta silti kunnioittaa toisten sen hetkisiä elämiä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Viihdemaailmasta erittäin tuttu mutta valitettava tilanne: ihailluin ja hauskin koomikko on ollut syvästi masentunut, ahdistunut, yksinäinenkin. Ja silti ulospäin aina ollut se kaikkein hauskin ja iloisin tyyppi.

Joskus sanotaan, että sen iloisen pellenkin takana asustaa surullinen klovni.

Minulle eräs hyvin läheinen ihminen on maailman paras tsemppaaja. Hän kannustaa, jaksaa kysyä, miten toinen voi, kuvat hänestä ovat kauniita ja iloisia ja kuka vain voisi kuvitella, että tuossapa maailman onnellisin ja vahvin ihminen. Tiedän kuitenkin, että hänen sisällään elää välillä surullinen ja alakuloinen sielu.

Iloisuuden taakse voi kätkeytyä kokonaisen maailman suru. Kuinka ihmeen paljon sitä koomikkoakin on sattunut sisältä, vaikka ulospäin on ollut kaikkien naurattaja? Joskus sanotaan, että iloisimman pellen takana asustaa surullinen klovni.

On vaikea myöntää, että minäkin olen välillä porukan ilopilleri. Silti jonkinlainen syvä melankolia on aika ajoin hyvinkin tyypillistä minulle. Eipä sitä kukaan uskoisi – eihän koomikkokaan voi olla surullinen? Oletko joskus törmännyt jonkun hyvin iloisen, onnellisen ja railakkaan oloisen ihmisen tekstiin, jossa hän kertoo olevansa masentunut tai surullinen? Tämä kuvaa tätä hyvin ilmiötä: iloisuuden takana voi olla paljon surua ja vaikeuksia.

Keneen se koomikko voi turvautua, jos itkettää – hänhän on se, joka saa iloiseksi, jos elämä murjoo?

Haluaisin kurottaa käteni tuota ystävääni kohti, ottaa syliin ja sanoa: On ihan ok näyttää välillä, että sattuu. Iloisuus voi olla raskas taakka kantaa – olla porukan tsemppari; se, johon voi turvautua, jos on vaikeaa.

Mutta keneen koomikko voi turvautua, jos itkettää – hänhän on se, joka saa iloiseksi, jos elämä murjoo? Siksi viihdemaailma järkyttyy joka kerta kuullessaan, että koomikko ei enää jaksa. Tuo, joka sai aina nauramaan. Ja tulee syyllinenkin olo – olisiko sen iloisuuden taakse pitänyt nähdä?

Ei jätetä koomikkoja yksin. Se klovnikin kaipaa joskus halausta.

Siksi pysähdy joskus miettimään, voisiko se sinun iloinen ystäväkin tarvita välillä tsemppaajaa – ihmistä, kenelle näyttää ne todellisetkin tuntonsa? Kenen seurassa uskaltaa myöntää, ettei aina olekaan niin iloinen kuin monet luulevat.

Ei jätetä koomikkoja yksin. Se klovnikin kaipaa joskus halausta.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Lukijani lähetti minulle aivan upeat korvakorut

Minulla on aivan ihania lukijoita. Te lähetätte usein ihania viestejä, tsemppejä, kysymyksiä ja oivalluksia.

Lukijaviestit ovat bloggaamisen sokeri ja ilo.

Olen saanut myös ihanan lukijalahjan. Jo viime vuonna eräs vakilukijani, kenestä on nyttemmin muodostunut jo ystäväni, lähetti minulle nämä upeat, turkoosit, hänen itsensä tekemät korvakorut.

Korvakorut on virkatut ja kevyen tuntuiset korvissa. Käytän niitä viikottain. Ne sopivat useanlaisiin vaatteisiin ja kampauksiin. Värinä tämä turkoosi on minun lempivärejä.

Kappas, Koti-Iskä postasi hassuuksia. Minulla jälleen nämä upeat korvikset.

Eivätkö olekin aika ihanat?

Iloisin terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kirjoittelimme samassa paikassa blogia, Vauva.fi:n blogiyhteisössä, molemmat aloitimme siellä lähestulkoon tasan vuosi sitten. Alussa hän oli "vain" blogisti muiden joukossa.

Hän tuntui olevan hyvin lähellä, vaikka asui toisessa maassa enkä ollut ikinä edes tavannut häntä.

Mutta vaivihkaa, vähitellen, hänen postauksensa nousivat yhä uudelleen minulle niiksi koskettavimmiksi ja läheisimmiksi. Aloin lukemaan niitä heti, kun hän niitä someen postasi. Ahmin tekstejä minkä ehdin, ne koskettivat syvältä, koska olivat kuin omasta elämästäni. Hän tuntui olevan hyvin lähellä, vaikka asui toisessa maassa enkä ollut ikinä edes tavannut häntä. 

Pian keskustelimme messengerissä päivittäin. Kysyimme apua teksteihimme, juttelimme niitä näitä. Yhtäkkiä hän pyysi puhelinnumeroani, haluaisi soittaa. Alkoi jännittää. Minkähänlainen ihminen hän oikeasti olisi, tulisimmekohan juttuun muutenkin kuin vain netissä?

Uskaltauduin antamaan numeroni ja hän soitti. "Onpa omituista kuulla ääntäsi", sanoin ja kikattelin vähän hermostuneesti. Tuntui kuin olisin ollut ekoilla treffeillä jonkun kanssa. Puhelu venyi tunnin mittaiseksi.

Oli kuin olisin löytänyt sen puuttuvan osasen itsestäni.

Sitten me tapasimme, monta kuukautta ensimmäisen nettitapaamisen jälkeen. Ja hän tuntui kuin vanhalle ystävälle. Oli kuin olisin löytänyt sen puuttuvan osasen itsestäni. Rakastuin häneen heti. 

Vietimme syksyisen loppukesän päivän yhdessä, hän kuvasi poikaani ja minua ja juttelimme kuin vanhat ystävykset. Olin löytänyt ystävän. Se on jotain todella arvokasta tässä elämässä. Hän on kokenut paljon samaa kuin minä. Voin laittaa hänelle viestiä vaikka yöllä, jos ahdistaa. Ja hän voi laittaa minulle. Ymmärrän häntä ennen kuin hän on edes sanonut asiaansa. Ihan kuin olisimme tunteneet aina. Minulla ei ole pitkäaikaisia ystäviä montaakaan. Nyt sain sellaisen, aikuisella iällä. Olen kiitollinen.

Terhi ottamassa kuvaa etäpojastani syksyllä 2017

Nettitutusta tuli sydänystäväni. Hän on Vauvan bloggari Jyllannin suomineito. Hän on juuri sitä, mitä tuo blogin nimi sanoo. Neito, perhonen, kaunis kuin hauras kukka. Kiitos rakas Terhi, kun olet.

 

@jyllanninsuomineito in the action 😍❤ #jyllanninsuomineito #valokuvaaja #ystävä

Henkilön Etä-äiti (@etaaiti) jakama julkaisu

Oletko sinä löytänyt ystävää netistä?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (2)

Jyllannin suomineito
Liittynyt2.5.2017

Kiitos ystävyydestäsi :) Ja kiitos kauniista tekstistä.

On todellakin harvinaista aikuisiällä löytää todellisia ystäviä, joiden kanssa voi tuntea itsensä sekä lapseksi ja aikuiseksi samaan aikaan. Saa luvan olla epätäydellinen, rikkinäinen, ihan höpö ja samalla tuntea olevansa täysin riittävä. Eikä pelkästään riittävä, mutta upea.

Mikään ei ole mahtavampi tunne kuin sellainen yhteys, jossa tietää, että toinen tietää, sanomattakin. Tai että toinen tietää paremmin, kuin edes itse. 

Arvokasta.

Kiitos että olet :)

Med venlig hilsen, Terhi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017