Kirjoitukset avainsanalla yksinäisyys

Viimeisimmästä (ja toivottavasti viimeisestä) erostani on nyt tasan vuosi. Vuoteen on mahtunut hyvin paljon. Mitä minulle kuuluu nyt?

Onhan tähän vuoteen mahtunut paljon surua, yksinäisyyttä ja ahdistustakin. Joskus olen kuullut, että eron käsittelyyn menee vähimmillään vuosi, ja se taitaa olla totta. Menee aikaa käydä läpi ne pettymyksen, surun, ahdistuksen, vapauden, epäilyn, vihan ja ilon tunteiden tunneskaalat.

Olen rakastunut häneen uudelleen, olemme tulleet ystäviksi, olen käsitellyt paljon erojani ja erojen anatomiaa, tunnustellut sitä, mitä minä haluan. Olen myös miettinyt, voiko minusta koskaan tulla uusperheen äitiä, haluanko sellaista ja jos en, onko mahdollista aloittaakaan seurustelua kenenkään kanssa.

Joskus yksinäiset hetket sattuu ihan helvetisti.

En voi sanoa, että aina olisin onnellinen. Joskus yksinäiset hetket sattuu ihan helvetisti. Olisi ihanaa, että olisi joku, jolle jakaa elämän vaikeat asiat. Joka sanoisi, että rakastan sua ja tästä selvitään. 

Useimmiten kuitenkin olen jo onnellinen. Olen löytänyt ilon yksinelosta ja olen saanut aikaa itselleni. Miettiä, mitä MINÄ haluan. Ja nyt ei enää olekaan mitään hinkua päästä parisuhteeseen. Joskus tuntuu jopa että joutuisi, jos sellainen kohdalle tulisi. Niin hyvin olen elämäni saanut järjestettyä itselleni ja yksin.

Parisuhde ei ole asia, jonka haluan määrittävän onnellisuuteni tai sitä, onko elämäni hyvin vai huonosti.

Parisuhde ei ole asia, jonka haluan määrittävän onnellisuuteni tai sitä, onko elämäni hyvin vai huonosti. Sellainen lisäisi parisuhteelle ihan tarpeetonta painolastia. Haluan olla onnellinen yksin. Sitten olen valmis johonkin uuteen, jos haluan.

Olen oppinut, että olen paljon arvoinen. En halua tyytyä vähään tai tyydyttäväänkään, koska ei ole pakko. En tarvitse kumppania, jotta elämäni olisi täyttä. Jos joskus vielä rakastun, on se lisä hyvään elämääni, täydennystä ja ekstraa. Sellaisena hyvän parisuhteen näenkin. 

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän myös tavallaan pelkään, etten enää edes halua ketään rikkomaan tätä tasapainoa, jonka viimein olen löytänyt. Miksi haluaisin? Sehän olisi vallan typerääkin ehkä.

Ja toisaalta tiedän, että jos se JOKU vastaan tulee, ei siinä kysellä, onko tämä viisasta vai ei.

Ja toisaalta tiedän, että jos se JOKU vastaan tulee, ei siinä kysellä, onko tämä viisasta vai ei. Sitten sen taas tietää.

Tähän luotan.

Mutta juuri nyt hyvin voidaan ja elelen onnellista sinkkukesää!

Terkut, Helka

Tästä Facebookiini

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etä-äitiys voi aiheuttaa yksinäisyyttä. Kuva: Pixabay

Tapasin Hannan, joka on lukenut blogiani ihan alusta asti. Hän kertoi minulle asian, joka kosketti minua syvältä ja kysyin, saanko kirjoittaa tästä blogiini. Nimittäin siitä, miten hänestä tuntuu, ettei hän saa ystäviä etä-äitiytensä takia.

Hannasta selkeästi näkee, että hän on yksinäinen ja surullinen tämän asian vuoksi. Hän kaipaa valtavasti äitiystäviä jakamaan arjessaan aikaa ja ajatuksia, varsinkin, kun hän näkee etälastansa suhteellisen harvoin. Hän on kuitenkin törmännyt ongelmaan: tuntuu, kuin kaikki kaikkoaisivat ympäriltä, kun hän mainitsee etä-äitiyden.

Tuntuu, kuin kaikki kaikkoaisivat ympäriltä, kun hän mainitsee etä-äitiyden.

Hanna on myös Momziessa, joka on kuin Tinder, mutta äitikavereita etsiville. Hanna kertoo: "Minulla on Momziessa esittelytekstissäni maininta, että olen lapselleni etä-äiti. En ole saanut ollenkaan mätsejä. Varma en voi tästä tietenkään olla, mutten usko, et asuinpaikka yksin tai muu syy vaikuttas näin paljon. Tai jos mätsi tulee niin viestittely loppuu lyhyeen.."

Hanna siis kokee, että etä-äitiys vaikuttaa Momzien muiden äitien halukkuuteen ystävystyä hänen kanssaan. Muuten profiili on ihan samanlainen kuin kellä tahansa muullakin. Hanna kokee tämän hirvittävän surullisena asiana.

Jos keskustelussa tulee ilmi, että hän on etä-äiti, lähtevät useat paikalta ja viestittely tai yhteydenpito loppuu.

Mutta ei vain Momziessa, vaan ihan kaikkialla muuallakin Hanna on kohdannut samaa. Jos keskustelussa tulee ilmi, että hän on etä-äiti, lähtevät useat paikalta ja viestittely tai yhteydenpito loppuu. 

Hanna jatkaa: "Jos tutustuu uuteen ihmiseen ja jossain vaiheessa, kun kerron suurinpiirtein aika alkuvaiheessa tutustumista, et oon etä, niin tutustuminen jotenkin tyrehtyy..joillekin se ok, yleensä toiselle etä-äidille, muttei suurin osa sitä ymmärrä."

Hanna on sosiaalinen ja tykkää tutustua uusiin ihmisiin, mutta se ei tunnu onnistuvan millään. Kun hän kertoo, että hän on etä-äiti, hänestä tuntuu, että ihmiset jopa pelästyvät. Tässä on äiti, joka ei osaa huolehtia edes lapsestaan, ei hän voi olla hyvä ystäväkään. Näin yksinolosta, ahdistuksesta ja surullisuudesta tulee kierre, jota on vaikea välttää. Hanna ei ole keksinyt ratkaisua, miten tällaisen voisi estää, eikä hän ymmärrä ihmisten suhtautumista häneen.

En kelpaa lapseni äidiksi joka päiväisessä elämässä enkä kelpaa sen takia myöskään kaveriksi/ystäväksi mukamas.

Hannasta tuntuu, ettei hän kelpaa omana itsenään edes ystäväksi. Siksi mieli on painunut entistä matalemmalle ja hän kamppailee myös masennuksen kanssa. Ystävät voisivat auttaa yksinäisyyteen, mutta nyt hänellä ei niitä juurikaan ole muutamaa kauempana asuvaa ja someystävää lukuunottamatta. Onnekseen Hannalla on kuitenkin tukena kumppani.

Hanna on lukenut blogiani alusta asti.

Hannan tarina on hyvin surullinen, mutta todellinen. Etä-äitiys on vielä kovin harvinaista, tabu ja jollain tavalla häpeällistä. On surullista, että se vaikuttaa näin voimakkaasti etä-äitien elämään yhä edelleen. 

Lue myös:
Etä-äitiyteni vaikutti treffeille pääsemiseen
Etä-äitiyteni saattoi vaikeuttaa työhön pääsemistä

Viestini kaikille: me etä-äidit olemme ihan tavallisia ihmisiä. Ei meitä tarvitse pelätä.

Terveisin, Helka

Facebook II Instagram

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Onpa harmllista, että kaveria ei ole löytynyt. Toivottavasti löydät samanhenkisen kaverin itsellesi. Momzie ei ole minulle tuttu, mutta voisin kuvitella, että siellä monet äidit etsivät seuraa ja itselleen äitikaveria. Äitikaverilla tarkoitan ystävää, jonka kanssa voi tehdä asioita lasten kanssa. Monella kun on ystäviä töistä tai muusta, jotka ovat eri elämäntilanteessa. Siksi moni kaipaa samassa elämäntilanteessa olevaa kaveria. Ei varmastikaan syynä ole se, että etä-äitiys olisi vastenmielistä. No, tämä ainakin on oma ajatukseni asiasta :)

3 lapsen äiti
2/2 | 

Itselläni hyvin samankaltaisia kokemuksia. Ihmisiä ei tunnu kiinnostavan se, että Miksi olen etä-äiti esikoiselleni, vaan tuomitaan helposti. Olen itselleni valitellut olevani hyvä äiti lapselleni juurikin sen vuoksi että olen ajatellut lapseni parasta enkä ole vaatinut häneltä esim. vuoroviikkoasumista.
Kokemuksia on myös siitä ettei miehet tahdo tutustua kun kuulevat että minulla on 3 lasta ja jokaiseen erilainen huoltajuussuhde. Ja tämäkin taas vaan sen takia että jokaisen lapsen kohdalla on mietitty mikä on kenellekin paras vaihtoehto, eikä ole laitettu lapsia samaan muottiin. Jokainen lapseni on minulle äärimmäisen rakas ja tärkeä. Ja parhaani teen äitinä lasteni eteen. Etä-äitiys ei todellakaan ole se helpoin tapa olla ÄITI!!!!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kirjoitinkin juuri Instassani, miten olen viimeinkin oppinut oikein nauttimaan yksinolosta ja sinkkuudestanikin. Olen ollut kohta vuoden yksin.

Vaikka kuinka ihanaa yksinolo ja itselle eläminen onkin, joinakin hetkinä kaipaa valtavasti juuri kumppania rinnalleen. Hetkinä, jolloin ystävätkään eivät ole sitä, mitä kaipaa, vaan olisi ihana saada jakaa hetki juuri sen oman läheisimmän kanssa.

Tällaisia hetkiä on minulle tullut paljonkin viime aikoina. Yleensä ne ovat joko todella iloisia tai todella vaikeita tai surullisia hetkiä. Silloin kaipaa rakasta rinnalleen.

Jos juhlii omaa isoa saavutusta tai onnistumista, ja saapuu sen jälkeen yksin kotiin, voi yhtäkkiä ollakin todella yksinäinen olo.

On eri asia nauttia elämän huippukohdista yksin kuin jonkun toisen kanssa. Jos juhlii omaa isoa saavutusta tai onnistumista, ja saapuu sen jälkeen kotiin yksin, voi yhtäkkiä ollakin todella yksinäinen olo. Silloin tuntuu, että muut menevät kotiin oman rakkaan luokse ja itse tipahtaa hyvin korkealta yksinäiseen kotiin. Juhlimisen äänet kuuluvat vielä korvissa, muttei olekaan ketään, kenen kanssa jakaa tuo elämänsä huippukohta.

Silloin minua itkettää. Ja olen aidosti yksinäinen ja kaipaan kumppania. Olisi ihana saada hehkuttaa, nauttia, purkaa, kertoa, nauraa ja itkeä yhdessä onnen hetkeä. Samalla tavalla kuin minä nauttisin ja jakaisin toisen huippuhetket yhdessä. Sellainen yhdistää valtavasti ja se tuntuu hyvältä.

Olisi ihanaa, jos voisi painaa päänsä rakkaan syliin, surra ja saada lohdutusta.

Sama tapahtuu, jos elämässä on paljon vastoinkäymisiä, pettymyksiä tai surua. Olisi ihanaa, jos voisi painaa päänsä rakkaan syliin, surra ja saada lohdutusta. Silloin yksinolo tuntuu kipuna rinnassa. Olen taistellut ja voittanut vaikeuksia, ihan yksin, ja siitä saankin olla tosi ylpeä. Mutta olisi ollut silti mukavampaa, jos olisin voinut jakaa taistelun vaikeimmat hetket jonkun kanssa. Saada tukea ja läheisyyttä, kun sitä eniten kaipaa. Olen monet illat miettinyt menneen päivän koettelemuksia yksin. Silloin toisen aikuisen läsnäolo on juuri sitä, jota kaipaisi.

Ystävät ja lapset ovat minulle äärimmäisen tärkeitä ja olen onnellinen elämässäni. Voin viimein sanoa tuon rehellisesti ja hymyillen. Kuinka pitkälle olenkaan jo päässyt! Silti joskus hiipii ajatus mieleen – olisipa kiva, jos jakaisin onnistumiseni hetken kumppanin kanssa. 

Olen opetellut nauttimaan saavutuksistani yksin. Se on kipeää ja vaikeaakin, mutta toisaalta todella kasvattavaa.

Olen opetellut nauttimaan saavutuksistani yksin. Se on kipeää ja vaikeaakin, mutta toisaalta todella kasvattavaa. Tuntuu, että minusta on kasvamassa entistä onnellisempi ja vahvempi itsenäinen nainen. Ja siitä olen toki todella ylpeä. 

Hyvä minä!

Terkut, Helka

Seuraathan jo Facebook-sivuani?

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ilta-Sanomilla on teemaviikkona yksinäisyys. Koko viikon ajan kirjoitetaan yksinäisyydestä, yksin jäämisestä, lasten kokemasta yksinäisyydestä ja yksinäisyyden kokemuksista. Yksinäisyys tuntuu todellisena kipuna ja lamauttaa joskus kokonaan toimintakyvyn ja se koskettaa monia.

Olen yksinäinen ihmisten keskelläkin.

Vähemmän puhutaan yksinäisyydestä, joka tuntuu ihmisten keskelläkin. Silloin kyse on tunnepuolen yksinäisyydestä, ei konkreettisesta yksin olemisesta. Olen aina kokenut olevani erilainen kuin muut. Tämä on johtanut siihen, että tunnen olevani sopimaton joukkoon ja vähän omituinen. Hyvin pian aikuistumisen jälkeen huomasin, että tunnen olevani ulkopuolinen vähän kaikesta ja kaikista.

Saatan istua keskellä puheensorinaa ja kaveriporukkaa, kuunnella heitä, hymyillä ja naureskellakin muiden jutuille. Sisälläni kuitenkin kuuluu hiljainen huuto: kukaan ei ymmärrä minua! En kuulu tähän joukkoon! Haluaisin kuulua mutta en kuulu. Katselen keskenään keskustelevia ystävyksiä, naureskelevaa miesporukkaa ja kikattelevia tyttöporukoita. Kyynel vierähtää silmäkulmastani. Mihin porukkaan minä kuulun?

Olen yksinäinen vaikka minua ympäröi ystävällisten ihmisten joukko. Yksinäisyyteni on vahva tunne, ei konkreettinen olotila. Ja siitä on vaikea päästää irti. Siihen tottuu ja sen hyväksyy; ehkä minun on tarkoitus olla yksinäinen.

Etä-äitiys luo yksinäisyyttä.

Äitiys on ollut minulle aina yksinäinen juttu. Ensiksi minusta tuli parikymppinen yh-äiti. Siinä missä kaverini jatkoivat opiskelujaan, minä jäin kotiin vauvan kanssa. Siinä missä muut äidit hiekkalaatikolla keskustelivat, milloin miehet tulevat kotiin töistä, hoitavatko miehet tarpeeksi vauvoja tai mitä perhe aikoo tehdä viikonloppuna, minä mietin, miten vauvani kanssa jälleen menisin yksin kotiin. Olin yksin ja yksinäinen.

Olin juuri päässyt eroon siitä tunteesta, että olen liian kummallinen lukioporukkaan, kun yksinhuoltajuus löi vasten kasvoja uuden yksinäisyyden kauden. Tästä päästyäni jäin etä-äidiksi. Tuohon aikaan ei puhuttukaan mistään etä-äitiydestä, ei juurikaan edes etävanhemmuudesta tai sen mukanaan tuomista tunteista ja yksinäisyydestä. En kertonut kovinkaan usein, että poikani oli muuttanut isänsä luokse. Äitiyteni oli jälleen yksinäistä.

Peitän yksinäisyyden hymyyn.

Kun yksinäisyyteni itkettää eniten, minä hymyilen. Harva arvaa, kuinka yksinäinen olen. Olen aina niin iloinen ja reipas, se koko porukan naurattaja ja kikattelija. Voin istua illanistujaisissa kuuntelemassa muiden suunnitelmia jatkoiltaa varten, suunnitelmia miten he menevät aamulla brunssille perheensä kanssa, miten töissä on huomenna jotkut kehittämispäivät. Istun ja siemailen viinilasistani vaaleaa juomaa ja katson muita: tiedättekö, miten yksinäiseltä minusta juuri nyt tuntuu?

Yksinäisyys ei ole pelkästään yksin elävien juttu. Monet parisuhteessa elävät, vauvavuotta elävät äidit, perheenisät, yksinhuoltajat, ystäviä omaavat, nuoret ja lapset ovat yksinäisiä. On hyvä, että yksinäisyydestä puhutaan, jotta tabuus ja häpeän leima sen ympäriltä vähenisivät ja ymmärrettäisiin yksinäisyyttä kokevia paremmin.

Tunnetko, että olet yksinäinen? Ilta-sanomat listasi väyliä, mistä voit pyytää apua yksinäisyyteen.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Kommentit (6)

Askeleita isyyteen
1/6 | 

Minulla oli vuosia kestänyt jakso elämässäni, jonka aikana koin samanlaisia tunteita. Olin porukan pelle ja naurattaja, hyvällä tuulelle ulospäin. Mutta sisällä tuntui, että on ajautunut sivuraiteelle. Ja usein kaveriporukan illanvietossa, ystävien keskellä saattoi tuntua, että on ulkopuolinen. Kirjoittelin tästä ajasta omassa blogissani. ja kuvasin sitä sanalla "ydintalvi". Omassa elämässäni tapahtui muutoksia, ja nyt tuntuu paljon paremmalta. Yksinäisyydestä pitäisi puhua enemmän. Se on vaiettu asia ja kuten kerroit yksinäisyyttä voi kokea vaikka  ympärillä olisi ihmisiä. Kiitos kirjoituksestasi. 

Jantunen Tuuletuksia-blogi
2/6 | 

Olen miettinyt tätä yksinäisyyden teemaa paljon, kun tajusin, että elämä oikeasti saattaa yllättää kenet tahansa koska tahansa. Luulet, että kaikki on hyvin ja mitään pelkäämättä ajattelet näin jatkuu elämän loppuun asti. Seuraavassa hetkessä olet menettänyt ympäriltäsi kodin ja miltei kaiken sen sisältä.
Meillä on meneillään talokatastrofi ja asumme nyt vuokralla evakossa. Tämä on ollut niin romahduttavaa ja haastavaa meille perheen aikuisille, että meistä ei ole ollut lohduttamaan toisiamme. Kumpikin yrittää parhaansa, mutta yksinäisyyden tunne on sanoinkuvaamaton, varsinkin, kun Suomessa näissä tilanteissa on todella vaikea saada apua mistään muualta, kuin isolla rahalla maksetuilta lakimiehiltä.
Onneksi on blogi, sinne puran paljon ajatuksia ja sinne dokumentoituu tämä meidän yllättävä matka. JÄnnä tunne muuten, miten kirjoittaminen auttaa yksinäisyyden tunteeseen. Varsinkin, jos joku lukee ja kommentoi.

Hyvää kevään odotusta <3
-J.

Poh-diskeleva
3/6 | 

Kyse lienee emotionaalisesta yksinäisyydestä. Minullakin se on ollut vallitseva olotila nuoruudessa. Yllättäen se on lievittynyt iän myötä kun olen perustanut perheen. Perheen kanssa en ole yksin. Mutta yksinäisyyden kokemukset voi olla hurjia, itselläni olisi vaikeaa selvitä masentumstta tuollaisista kokemuksista.

Isivuosi
4/6 | 

Minulle tämä yksinäisyys on hämmentävä teema. Olen niitä, jotka viihtyvät itsekseen, enkä tunne tarvetta kuuulua joukkoon.
Nuorena jo olin porukoiden erakko, eikä se häirinnyt. Toki harrastukset toivat sosiaalisia kontakteja, mutta silläkin saralla yksilölajit valikoituivat luontevasti minulle.
Näin koti-isänä huomaan, etten kaipaa aikuista seuraa. Viihdyn mainiosti tytön ja koiran kanssa.
Ymmärrän tuon monien kokeman, ahdistavan yksinäisyyden jollain tasolla. Toisaalta tämä tematiikka hämmentää, kun en saa otetta siitä, että yksinäisyys on niin ahdistava.
Mietin myös tämän teemaviikon myötä sitä, olenko koskaan ollut yksinäinen. Aina paljon omissa oloissaan, mutta kun siinä viihtyy, niin onko silloin yksinäinen?

Mukavaa ja aurinkoista kevään jatkoa!

Etäinen äiti silti
5/6 | 

Kiitos, taas kerran koskettavasta aiheesta!
Etä-äitiä toi mukanaan yksinäisyyden.
Kun sain viimein oman minua miellyttävän kodin olen oppinut nauttimaan yksinolosta.
Tosin en voi monelle kertoa, että olen äiti joka joutui lähtemään ja jättämään perhe-elämän koska, en enää jaksanut henkisesti enää hyvin.
Narsismi ja kontrollointi oli tehnyt tehtävänsä.
Nyt olen yksin . Pahimmat ajat on pyhäpäivät , kun minulla ei ole täällä ketään tuttuja.
On vain työ ja koti.
Mutta eteenpäin mennään ja oman kodin saaminen on tehnyt minulle hyvää, paikka joka on vain minun ja missä minä määrään ja missä tunnen olevani turvassa .

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017