Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Kuva: Panu Pälviä

Syyskuussa vietetään valtakunnallista kipukuukautta. Sen tarkoituksena on tuoda esille medialle ja suurelle yleisölle, että jopa miljoona suomalaista elää päivittäin kivun kanssa. Siksi pysähdyin hetkeksi miettimään tätä teemaa, koska olen kokenut kroonisen kivun kanssa elämisen.

Ei se olisi mitään kummallista normaalisti, mutta minullepa oli. Minulla oli korkokengät jalassa ja juoksin suuna päänä kohti junaa.

Yhtenä päivänä menneellä viikolla lopetin kävelyni ja purskahdin itkuun. En siksi, että minuun olisi sattunut. Vaan katselin ympärilleni. Oli kaunis syyspäivä, aurinko paistoi ja olin juuri vienyt lapseni päiväkotiin. Minulla oli kiire junaan ja olin pyrähtänyt juoksuun. Ei se olisi mitään kummallista normaalisti, mutta minullepa oli. Minulla oli korkokengät jalassa ja juoksin suuna päänä kohti junaa. Yhtäkkiä minulla ei kuitenkaan enää ollut kiire.

Pysähdyin ja kiitin elämää. Kiitin sitä siitä, että pystyin viemään tänään poikani itse päiväkotiin. Pystyn menemään töihin, työskentelemään ja kävelemään – hei, jopa juoksemaan! – korkokengät jalassa. Siis KORKOKENGÄT! Kaksi vuotta sitten en juossut. En edes kävellyt.

Kaksi vuotta sitten en juossut. En edes kävellyt.

Silloin makasin sänkyyni vangittuna vahvat tukisiteet polvieni ympärillä. Muutamia päiviä siitä olin herännyt yöllä ja käsieni kipu oli siirtynyt myös jalkoihin. Jo aiemmin olin joutunut tilanteeseen, etten voinut käyttää käsiäni lainkaan. Nyt pelästyin ja itkin, yritin lähteä liikkeelle. Pelkäsin, että nyt lähtee jalatkin alta. Ja niin lähtikin. Kaaduin lattialle, koska polvieni nivelet eivät kannatelleet painoani. Jouduin soittamaan keskellä yötä kuopukseni isälle, että en aamulla kykene nostamaan lasta pinnasängystä pois. Enhän edes pääse lastenhuoneeseen!

Tuota painajaista ja kivun kanssa elämistä kesti minulla verrattain lyhyen aikaa, noin puoli vuotta. Silti tuo aika on syöpynyt lähtemättömästi mieleeni. Kipu on voimakas elämän hallitsija. Se pureutuu myös mieleen ja saa vahvemmankin ihmisen alakuloiseksi. Elämänilon voi kadottaa helposti ja tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Minullakin tuntui. Ajattelin, etten enää pääse tästä mihinkään.

Elämänilon voi kadottaa helposti ja tulevaisuus tuntuu toivottomalta. Minullakin tuntui. Ajattelin, etten enää pääse tästä mihinkään.

Ja lopulta voitin kivun. En niin, etten olisi tuntenut sitä, mutta voitin sen ajatustasolla. En antanut sen lannistaa. Päätin, että kun tästä sängystä ylös pääsen, en anna enää elämäni hukkautua turhaan. Elämä on lahja. Mutta se lahja pitää käyttää, että siitä on hyötyä.

Niinpä seistessäni viime viikolla korkkarit jalassani, itkien ja hymyillen, junan ajaessa ohitseni, ei kiireestä enää ollut tietoakaan. Minä otin tuon ajan itselleni ja kiitollisuudelle. Terveenä sitä välillä ottaa elämän itsestäänselvyytenä. Enää en ota.

Niinpä seistessäni viime viikolla korkkarit jalassani, itkien ja hymyillen, junan ajaessa ohitseni, ei kiireestä enää ollut tietoakaan.

Kävelyn lahjakin on oikeasti lahja. Oli aika, kun en voinut kävellä. Kivun kanssa eläminen on muuttanut minut täysin. Tänäänkin pystyn hakemaan lapseni itse päiväkodista, kävellen ja terveenä.

Ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (1)

Kipuk

Mulla oli sama. Kipu oli polttavaa joka paikkaa särki, kun särki tuli aina pieni kuume päälle. Ei löytynyt syytä tähän päivään mennessä ja eräs lääkäri sanoi ilkeästi että kuvittelen. Purskahdin itkuun vastaanotolla kohtelusta ja sitten diaknoosi olikin masentunut. Tiesin että en ollut masentunut ja jos on kuumetta niin tiesin että en keksikkään näitä syitä. Onneksi paranin. Tuosta on myös kaks vuotta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuopukseni juoksee auton perään ja itkee sydäntäsärkevästi isiä. Sanoin, ettei tarvitse itkeä, pian taas näette. Sanoin, että hän on äidin kulta. Hän tokaisi takaisin, että isinpäs kulta.

Tuo ikävän hetki ja hänen vahva surun tunteensa lävisti minut ja meni suoraan sydämeeni.

Itku jatkui pitkään, kunnes hiipui ja neljävuotias oli jälleen oma itsensä ja alkoi leikkimään. Tuo ikävän hetki ja hänen vahva surun tunteensa kuitenkin lävisti minut ja meni suoraan sydämeeni.

Olen kokenut hyvin paljon vaikeita hetkiä eron jälkeen ja erovanhempana oleminen on välillä todella vaikeaa. Mikään ei kuitenkaan valmista siihen tunteeseen, kun näkee lapsensa kärsivän noin voimakasta ikävää. Valtavat itsesyytöksen aallot kulkevat läpi vartalon kun samaan aikaan koettaa lohduttaa omaa, itkeävää lastaan.

Kun tietää, etten itse ole sitä, mitä hän nyt tarvitsee. Voin vain tarjota lohduttavaa syliä ja vakuuttaa, että hän kyllä saa pian taas nähdä isäänsäkin.

Tämä puoli unohtuu meiltä vanhemmilta usein, kun kamppailemme omien erokipujemme kanssa. Lapsi kärsii myös. Ja vielä paljon enemmän kuin me aikuiset. Lapsi on aina syytön vanhempiensa eroon ja siihen, että joutuu asumaan erillään toisesta vanhemmastaan ainakin joka toinen viikko, joissain tilanteissa enemmänkin. 

Lapsen maailma muuttuu silmänräpäyksessä, kun hänen vanhempansa eroavat. Lapsemme oli sen verran pieni, ettei sitä silloin ehkä niin osannut käsitelläkään. Mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä enemmän hän kuitenkin ymmärtää, että hänellä tosiaan on kaksi kotia ja hän on erillään toisesta rakkaasta vanhemmastaan tahtomattaan.

Lohdutuksessa oli mukana pientä tuskaa. Lapsi ei kärsisi näin, jos emme olisi eronneet.

Nämä ajatukset risteilivät mielessäni, kun lohdutin isäänsä ikävöivää poikaani. Kaikki kokemani vaikeudet ja tunteet painuivat taka-alalle. Nyt olin vain äiti ja äidin tehtävä on lohduttaa lastaan. Lohdutuksessa oli mukana pientä tuskaa. Lapsi ei kärsisi näin, jos emme olisi eronneet. Vaikka en vienyt tuota ajatusta pidemmälle, on se siellä kuitenkin. Ei lapsi halua erota perheestään ja vanhemmistaan.

Erovanhemman tärkein tehtävä on osoittaa lapselle rakkautta ja antaa hänelle mahdollisuus rakastaa ja olla kummankin vanhempansa kanssa. Tämä meiltä vanhemmilta joskus ehkä unohtuu. Nyt se on mielessäni kristallin kirkkaana, yhtä kirkkaana, kuin poikani kyynel oli hetki sitten hänen poskellaan.

Lue myös: Vuoroviikkolapsemme arjen järjestelyt

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (2)

Vierailija

Meidän tuollaisissa tilanteissa auttaa se, että lapsi (3v.) voi Whatsappin kautta laittaa ikävöimällensä vanhemmalle ääniviestin, ja myös kerrottaan, että aina jos on ikävä niin voi soittaa Whatsapilla videopuhelun. Vaikka toki se ei poista sitä ikävän tuskaa vaihtohetkissä, mutta selvästi lievittää sitä. Meillä usein myös vaihdot päiväkodin kautta, jolloin eron hetket helpompia. Tsemppiä ja toivottavasti vinkeistä oli apua, jos ei ollu teillä vielä käytössä. <3

Vierailija

Mulla eron jälkeen lapsen ikävä isäänsä kohtaan tuntui kiukkuna ja katkeruutena. Miksi minä olen se, jonka pitää ilta toisensa jälkeen vastata miksi-kysymyksiin ja ottaa vastaan lapsen tunnekuohut aikuismaisesti hammasta purren. Joskus tiuskaisin "Kysy isältäs" , kun en parempaan pystynyt. En onneksi sanonut mitä ajattelin, että parempi vaan kun lähti, en jaksaisi puhua koko asiasta kun ärsyttää koko ukon ajatteleminenkin, että mulla ei todellakaan ole ikävä eikä huvittaisi olla missään tekemisissä mutta kun on yhteishuoltajuuden nimissä vähän pakko. Vaati todella paljon tahdonvoimaa olla lapselle tukena ja hyväksyä (ja oppia arvostamaan) se, että hän rakastaa isäänsä edelleen ehdoitta, vaikka omat tunteet tippui miinukselle jo aikapäiviä sitten.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

"Sinä huono ja riittämätön äiti. Onko etä-äiti edes mikään oikea äiti? Ei se riitä, että näkee joskus silloin tällöin tai lähettää viestejä. Ei äitiyttä millään viesteillä toteuteta. Lapsen elämässä pitää olla läsnä, aina valmiina olemaan paikalla kun tämä tarvitsee. Tiedätkö edes mitä lapsesi elämässä tapahtuu? Koulussa, kaverien kanssa, kotona? Tunnetko edes omaa lastasi enää?"

Nuo sanat sattuvat. Vielä enemmän satutti se, kuka ne sanoi minulle.

Minä itse.

Me olemme itsemme pahimpia arvostelijoita, annamme tuomioita omasta vanhemmuudestamme niin helposti. Liian helposti. Oma riittämättömuuden tunne on valtava. Se on sitä lapseni kanssa, joka asuu paljon luonani, niin kuinka paljon enemmän se on sitä lapseni kanssa, joka käy luonani vain silloin tällöin.

Tiedän, etteivät ne viestit riitä. Ei ne puhelut, joita koetan käydä murahtelevan teinipoikani kanssa. Se ei riitä siihen, että olisin edes jotenkin mukana hänen arjessaan. Tiedätkö miltä tuntuu, kun oma lapsi tuntuu vieraalle? Minä tiedän. Ja se ei ole mikään kiva tunne. Joku serkun poika tai kaukaisen kaverin lapsi ehkä voi tuntua sellaiselle. Muttei oman lapsen pitäisi.

Kun näkee oman lapsensa kävelevän vastaan ja ajattelen mielessäni kuin joku ärsyttävä sukulaistäti onpa tuo jo kasvanut isoksi, tulee mieleen, että mikä äiti minä edes olen.

Sanon usein toisille etä-äideille, että he riittävät. He ovat hyviä äitejä. Me olemme hyviä äitejä. Mutta unohdan sen omalla kohdallani. Syyllisyys ja turhautuminen ovat niin voimakkaita tunteita. Niitä karkuun on vaikea päästä. Ja kun näkee oman lapsensa kävelevän vastaan ja ajatteln mielessäni kuin joku ärsyttävä sukulaistäti onpa tuo jo kasvanut isoksi, tulee mieleen, että mikä äiti minä edes olen.

Olenko vain jokin sukulaistäti? Joku, jonka luona käydään, jos ehditään?

Rakastan yli kaiken, mutten tiedä miten näyttää sitä. Usein pyörin kotonani ja mietin, miten tämän kaiken äitiyden näyttäisi ulospäin.

Olen tällainen. Murehtija ja usein syyllisyyttä tunteva äiti. Rakastan yli kaiken, mutten tiedä miten näyttää sitä. Usein pyörin kotonani ja mietin, miten tämän kaiken äitiyden näyttäisi ulospäin. Yksin ollessani ja ikävissäni. 

En aikoinaan ajatellut, että äitiydessäni tulisi olemaan tällaisiakin tunteita. En osaa käsitellä näitä edelleenkään kovinkaan hyvin. Ne ovat niin erilaisia kuin ns. normaalit äitiyden tunteet. Niin kaukana siitä äitiarjesta, mitä muut ystäväni elävät. Ei ole ketään, jolle soittaa, että itketkö sinäkin sitä, kun et ole nähnyt lastasi viikkoon, kahteen, kuukauteen? Miten osoittaa teinille, että on läsnä?

Ei ole ketään, jolle soittaa, että itketkö sinäkin sitä, kun et ole nähnyt lastasi viikkoon, kahteen, kuukauteen?

Minä huono ja riittämätön äiti, joka riittää kyllä. Kun itse siihen vielä uskoisi. Tänään näen lapseni. Saan olla hänen kanssa jälleen. Hetkisen ajan.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Äitiydessäni saa näkyä tunteiden koko kirjo. Kuva: Terhi-Anneli Bech

Vanhemmuuden ristiriitaisista tunteista on vaikea puhua – suurimmalta osalta ehkä siksi, että se on edelleen jonkinlainen tabu. On hyväksyttävää puhua onnesta ja rakkaudesta, vanhemmuuden iloista, mutta kun ottaa puheeksi ne vanhemmuuden negatiivisetkin tunteet, voi hyvin nopeastikin saada melko kitkerää palautetta ajatuksistaan.

Miten kehtaat? Etkö olekaan joka hetki kiitollinen lapsistasi? 

Äkkiä voi tunteakin syyllisyyttä, jos vanhemmuus ei olekaan pelkästään ihanaa ja maailman parasta.

Vanhemmuus toki on lahja ja elämän yksi ihmeistä ja sitä tulee arvostaa ja vaalia. Äkkiä voi tunteakin syyllisyyttä, jos vanhemmuus ei olekaan pelkästään ihanaa ja maailman parasta.

Koska sitä se ei aina ole. Ei ole minulla, enkä usko, että kovin monella muullakaan. Äitiys on sarja hassuja tapahtumia: rakastelua, josta saa alkunsa jotain elämää suurempaa. Se elämää suurempi on ensin mahassani, jossa se voi aiheuttaa hyvin paljon kipua, pahoinvointia, ihon repeämistä, hormonimyrskyjä ja ihmeellistä halua syödä koko ajan mitä kummallisempia asioita.

Kun se pikkuinen tuli alapäästäni ulos, alkoi elämäni kummallisin, oudoin, hassuin, ihanin, vaikein ja raivostuttavin aikakausi.

Kun se pikkuinen tuli alapäästäni ulos, melko kivuttomin ponnistuksin, mutta kakan kanssa, alkoi elämäni kummallisin, oudoin, hassuin, ihanin, vaikein ja raivostuttavin aikakausi. Elämäni äitinä. Väsymystä, valvomista, kakkavaippojen vaihtoa, syöttämistä, rakastumista, huolta, kiitollisuutta universumia kohtaan.

Ja entäpä nyt? En asu lasteni kanssa koko aikaa. En edes suurinta osaa aikaa, jos esikoisestani puhutaan. Ja silti olen välillä turhautunut, ärtynyt ja ahdistunut koko äitiydestäni. Haluaisin olla vapaa äitiyden mukanaan tuomista todella vaikeistakin tunteista. Vapaa huolesta ja siitä, että toinen onkin tärkeämpi kuin minä itse olen.

Ja toisella hetkellä rakastan lapsiani enemmän kuin koko maailmaa ja en haluaisi luopua heistä edes sekunniksi.

Olen antanut itselleni luvan olla monimutkainen kokonaisuus. Äitiys ei ole vain positiivisia tunteita ja asioita.

Olen antanut itselleni luvan olla monimutkainen kokonaisuus. Äitiys ei ole vain positiivisia tunteita ja asioita. Äitiys saa olla vaikeatakin ja siinä saa olla ristiriitainenkin. Kyllä, kirjoitan välillä kamalasta ikävästä, jota poden yksin, ja kirjoitan myös siitä, että nautin omasta ajastani. 

Ja se on ihan ok. Etä-äitinä oleminen ei tarkoita sitä, että pitäisi olla joka sekunti kiitollinen, että on saanut edes niitä lapsia, että saa olla heidän kanssaan, edes vähän aikaa. Etä-äitiys ei tarkoita, etteivätkö tunteet saisi olla monimutkaisia ja ristiriitaisia. Etä-äitikin voi kaivata omaa aikaa.

Ollaan armollisia itsellemme. Annetaan meidän tuntea meidän vaikeita tunteita, samalla tavoin kuin ihaniakin tunteita.

Lue myös:
Saako omasta ajasta nauttia?
Saako etä-äiti olla onnellinen?

Elämä. Se on tunteita täynnä. Annetaan niiden näkyä.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017