Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Kuva: Panu Pälviä

Neljävuotias poikani sanoi tänä aamuna nuo sanat, kun kuljimme kohti päiväkotia. Meitä vastaan oli juuri kävellyt ehkä vähän laitapuolen kulkijan näköinen henkilö. 

Haluanko, että lapseni haistaa minusta tuon aikuisten juoman?

En ollut itse kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota, mutta kun poikani sanoi nuo sanat, ymmärsin, että ohitsemme kulkenut henkilö oli juonut alkoholia, vaikka aamu olikin. Ulkona, pienessä tihkusateessa, poikani oli haistanut tuon. Minä en ollut huomannut mitään. Tämä kertoo aika paljon.

Sen, miten herkästi lapset haistavat alkoholin ja huomaavat aikuisessa muutoksen, jonka pienikin määrä alkoholia aihettaa. Tämä on aika herättävää: haluanko, että lapseni haistaa minusta tuon aikuisten juoman? Minkälaisia tunteita se hänessä herättää, vaikka joisin vaikkapa vain yhden lasillisen? 

Ikuisuuskysymys – juodako alkoholia lapsen seurassa vai ei?

Isompi lapseni on joutunut aikoinaan seuraamaan liiankin läheltä, miltä alkoholi tuoksuu ja miten se vaikuttaa vanhemman käyttäytymiseen. Vaikka itsestä tuntuisi, ettei alkoholin juominen niin paljon vielä vaikuta omaan käyttäytymiseen, lapsi huomaa muutoksen heti. 

Lapsi huomaa käytöksessä tapahtuvat muutokset jo ensimmäisen lasillisen jälkeen.

Nuorempi lapseni ei ole nähnyt vanhempiensa juovan. Enkä haluakaan hänelle oloa, jossa kotona ei ole turvallista, koska äiti tuoksuu aikuisten juomalta ja käyttäytyy eri tavalla kuin normaalisti. Koska lapsi haistaa alkoholin heti, ensimmäisestä kulauksesta. Ja lapsi huomaa herkemmin myös käytöksessä tapahtuvat muutokset jo ensimmäisen lasillisen jälkeen, vaikka monien mielestä yksi juoma ei vaikuta suuntaan eikä toiseenkaan. Lapselle se muutos voi kuitenkin näkyä.

Tämä on tietenkin ikuisuuskysymys, ja en tuomitse alkoholin käyttöä lasten seurassa, mutta ymmärrän myös sen, jos sitä ei haluta silloin käyttää. Joidenkin mielestä alkoholiin tulee vääränlainen suhde, jos sen käyttöä peitellään kotona ja lapsi ei näe vanhempiensa juovan. Alkoholista tulee jotain kiinnostavaa, jota on pakko kokeilla.

Ottaako yksi saunakalja vai juoda korillinen, se on tietenkin ihan eri asia. Jokainen saa ja joutuu ratkaisemaan asian itse.

Toiset taas sanovat, että kyllä se lapsi oppii oikean suhtautumisen alkoholiin, vaikkei kotona juodakaan. Tähän suuntaan itsekin olen kallistumassa. Toki tilanteet ovat niin tapauskohtaisiakin. Ottaako yksi saunakalja vai juoda korillinen, se on tietenkin ihan eri asia. Jokainen saa ja joutuu ratkaisemaan asian itse.

Alkoholi voi pelottaa lasta ja vältän siksi juomista lasten seurassa

Tämän aamuinen tilanne muistutti minua jälleen siitä, miten herkästi lapset havainnoivat ympäristöään ja aikuisia. Muistan, miten lapsena vähän pelkäsinkin kaljanhajuisia aikuisia. Alkoholin hajussa on jotain sellaista, joka laukaisee lapsessa ehkä pelkoakin. Haiseehan se pahalle, se on sanomattakin selvää. Ja en halua haista pahalle lapseni seurassa.

Lapsellani on turvallisempi aikuinen lähellään. Turvallisempi, kuin se vanhempi olisi kaljanhajuisena.

Tämä pieni tapahtuma sai minut entistä vakuuttuneemmaksi, että olen tehnyt oikean ratkaisun, kun meillä ei lasten seurassa alkoholia nautita. Tunnen, että lapsellani on tällöin turvallisempi aikuinen lähellään. Turvallisempi, kuin se vanhempi olisi kaljan hajuisena.

Lue myös: Lopeta äiti tupakanpoltto

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (2)

Isivuosi

Omassa lapsuudessani jouduin pelkäämään humalaisia vanhempiani, isää erityisesti. Tämä on vaikuttanut suhtautumiseni.

Olen luvannut että tyttäreni ei koskaan näe minua humalassa, eikä koskaan joudu pelkäämään minua. Tämän säännön suhteen olen täysin ehdoton myös koko lapsen lähipiirin suhteen. Yksi sukupolvi lumihankeen juosseita riittää.

Vierailija

Eihän tähän tosiaan ole mitään oikeaa vastausta. Itse en ole toistaiseksi käyttänyt alkoholia lapsen nähden, mutta voisin ihan hyvin juoda esim. juhlissa alkoholipitoisen alkumaljan, jos siihen ei ole mitään erityistä estettä (pitäisi ajaa heti autoa tms). Itselleni ei ole myöskään koskaan tullut edes mieleen, että vaatisin muita pidättäytymistä alkoholista lapsen seurassa. Esimerkiksi käydessämme isovanhemmilla ukki ottaa joskus saunakaljan ja en koe sitä mitenkään vääränä. Voisin myös hyvin mennä lapsen kanssa perhejuhliin, esim. häihin, vaikka tietäisin, että siellä juodaan ja humallutaan jo alkuillasta, jolloin lapsetkin ovat vielä paikalla. Alkoholin käyttö on kuitenkin tietyllä tavalla aika syvällä tässä kulttuurissa, joten jos haluaisin lasta sen näkemiseltä täysin suojella, tarkoittaisi se joko melkoista eristäytymistä ja/tai  (mielestäni turhanpäiväistä) puuttumista muiden, aikuisten ihmisten valintoihin.

Itse ehkä siis kallistun enemmän siihen, että alkoholista ei saa tehdä liian pelottavaa mörköä. Jossain vaiheessa lapsi kuitenkin alkoholin käyttöön törmää. Jos hän ei olisi koskaan nähnyt läheisten käyttävän kohtuudella alkoholia (ja jos se liitetään kotona laitapuolen kulkijoihin, hankeen juoksemiseen tms.), voi tuntua pelottavalta esimerkiksi kaverin luona, jos siellä vanhemmat juovatkin viiniä ruokajuomana.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Muistan sen hetken, kun kuulin isäni kuolleen. Olin menossa kotiin poikaystäväni luota. Leppävaaran juna-asema oli rauhallinen, vaikka ei ollut vielä kovin myöhäinen. 

Siskoni soitti. Arvasin heti, että jotain oli tapahtunut. Jotain vakavaa. Hän ei kovin usein minulle soita; itseasiassa ei juuri koskaan. Pysähdyin Sellon ovelle ja hetken aikaa tuntui, ettei sydämeni löisi enää ikinä. Tiesin, että elämäni oli juuri muuttunut peruuttamattomasti.

Olin menettänyt ensimmäisen kerran jonkun läheiseni. Vielä edellisenä päivänä olin sopinut, että menisimme pian poikani kanssa tapaamaan sairasta isääni. Tiesin tuolla hetkellä, ettemme koskaan menisi.

Isäni oli kuollut. Hän oli kuollut kirja kädessä, rauhallisesti olohuoneessaan. Nyt hän oli päässyt sinne ylös jonnekin, rakastamiensa kirjojen luokse, ilman surua, kipua, masennusta tai tuskaa. Hän kuoli, kuten oli elänyt – Tutkien, lukien, vähän yksinäisenä, mutta ihmisten rakastamana.

*

Muistan sen hetken, kun kuopukseni syntyi. Olin odottanut häntä jo monta päivää. Tai tietenkin monta kuukautta, mutta synnytys käynnistettiin pari päivää aiemmin. Nuo viimeiset päivät olivat tuntuneet hyvin pitkiltä. Olin juuri laittanut viestiä hänen isälleen, ettei vielä ollut kiire. Ei tuntunut supistuksia.

Yhtäkkiä olikin kiire. Supistukset alkoivat yllättäen ja hyvin rajuina. Tunnin päästä minulla oli rakas poikani sylissäni.

Istuttiin lapseni isän kanssa ja katselimme toisiamme. Olimme saaneet ihmeen luoksemme. Itkin. Poikani oli täydellinen. Laitoin jo synnytyssalista ensimmäisen iloisen viestin toiselle pojalleni. "Olet saanut veljen."

Samalla laitoin viestin taivaaseen. Isä, olet saanut toisen lapsenlapsesi. Rakastaisit häntä varmasti valtavasti.

*

Tuo yksi päivämäärä merkistee minulle iloa ja surua. Menetystä ja onnellisuutta.

Tuo yksi päivämäärä syyskuussa merkistee minulle iloa ja surua. Menetystä ja onnellisuutta. Isäni kuoli samana päivämääränä kuin kuopukseni syntyi kuusi vuotta myöhemmin.

Elämä haluaa sanoa minulle jotakin. Minä menetin jotain äärimmäisen tärkeää. Kuusi vuotta myöhemmin samana päivänä sain uuden rakkauden tilalle. Elämän hauraus, sen kauneus surussakin, on jotain, joka koskettaa minua ihan valtavasti. Ikäänkuin isäni ja kuopukseni olisi sidottu ikuisesti yhteen jollain tavallista elämää kauniimmalla siteellä, joka yltää yli kuolemankin.

Usein minusta tuntuu, kuin kuopukseni ja isäni välillä olisi jokin
erityinen side, vaikkeivät koskaan tavanneet. Kuva: Pixabay

Kun yhtenä päivänä ymmärsin, että tuon yhden elämän loppu ja toisen synty olivat tapahtuneet samana päivämääränä kuuden vuoden välein, kulkivat kylmät väreet läpi vartaloni. Istuessani tuossa menettämisen ja saamisen karusellissa näin elämän kauniimpana kuin koskaan. 

Rakastan sinua isi, ja sinua, poikani. 

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

“En halua tehdä lapsia, koska elämä on täynnä kärsimystä. Sinulla oli varmasti vaikea lapsuus, ja minulla taatusti oli. En voi ottaa sitä vastuuta, että teen lapsia, joille tulee vaikeuksia minun takiani”, sanoi eräs hahmo eräässä sarjassa.

Tämä  sai minut pysähtymään. Olen miettinyt täysin samaa. Onko itsekästä tehdä lapsia tähän maailmaan, jossa heitä ei voi estää kokemasta vaikeuksia ja ahdistustakin?

Ei tarvitse kauas katsoa, kun kuulee, miten vaikeuksia omaavilla aikuisilla on ollut sitä ja tätä vaikeutta lapsuudessa.

Ja vielä enemmän: me vaikutamme niin paljon omien lapsiemme tulevaisuuteen. Tajuammeko lainkaan, miten suuri vaikutus vanhemmilla on lapsen koko elämään? Kun riitelemme, eroamme, syytämme toisiamme, syytämme lapsiamme, huudamme, kiukuttelemme ja olemme enemmän tai vähemmän epätäydellisiä vanhempia, ymmärrämmekö OIKEASTI, että tämä kaikki vaikuttaa lapsiemme elämään? Ja vieläpä merkittävän paljon.

Ahdistun, kun mietin tätä. Ahdistun siitä usein. Lapsuus on herkkää aikaa. Identiteetin ja persoonallisuuden muodostuminen, itsetunto, itsetuntemus, turvallisuuden tunne ja luottamus elämään alkaa lapsuudesta. Entä jos perheessä on jokin vinksallaan? Tämä väistämättä vaikuttaa lapsen elämään hyvin pitkäkestoisesti. Joskus vähän, joskus kuitenkin paljon. Ei tarvitse kauas katsoa, kun kuulee, miten vaikeuksia omaavilla aikuisilla on ollut sitä ja tätä vaikeutta lapsuudessa.

Lapset ovat täysin meidän armoillamme. Meillä on valta pilata lapsiemme elämä.

Kuka ne vaikeudet siellä lapsuudessa laittaa lapsen elämään? Me vanhemmat. Meillä on valtava valta lapsiimme. He ovat täysin meidän armoillamme. Kuulostaa kovin jyrkältä, mutta se on silti totta.

Meillä on valta pilata lapsiemme elämä, tai jos ei pilata, voimme sitä ainakin vaikeuttaa mittaamattoman paljon. Se, mitä lapsuudessa tapahtuu, näkyy aikuisen elämässä. Vaikka jollain se näkyy enemmän ja jollain vähemmän, aina se kuitenkin näkyy. Tunteissa, ajatuksissa, luottamuksessa, elämisen malleissa. You name it.

Itse suhteellisen rikkinäisenä mietin voimattomana sitä, miten niin useiden lasten elämä tälläkin hetkellä on menossa väärään suuntaan vanhempien takia.

Sanonta, että meidän arkemme on lapsiemme lapsuus, on täysin totta. Itse suhteellisen rikkinäisenä useiden asioiden takia voin vain voimattomana miettiä sitä, miten niin monien lapsien elämä tälläkin hetkellä on menossa väärään suuntaan.

Ja minkä takia? Vanhempien.

Miksi me teemme lapsia tähän maailmaan, jos teoillamme saamme heidät kärsimään, tuntemaan surua, tuskaa, ahdistusta ja voimattomuutta?

Miten minä olen vaikuttanut lasteni tulevaisuuteen? Onko kaikki jo menetetty?

Koko tämä kysymysten kavalkadi soi päässäni, kun katselin tuota sarjaa ja kuulin nuo sanat näyttelijän suusta. Lisää ja lisää ahdistavia kysymyksiä tulvi pääni sisälle. Miten minä olen vaikuttanut lasteni tulevaisuuteen? Miten minun oman elämäni vaikeudet ovat jo nyt vaikuttaneet lapsieni elämään? Onko kaikki jo menetetty?

Ei ole helppoa miettiä sellaisia asioita. Miten erot, omat mielenterveyden ongelmat, vaikea parisuhteeni, muutot, elämän epävarmuus, oma voimattomuus ja epätäydellisuus vaikeuksien edessä ovat jo vaikuttaneet lapsieni elämään.

Ovatko he aikuisina rikkinäisiä? Uskaltaako tällaista edes miettiä? Viiltävä suru ja tuska tuntuu sydämessäni, kun ajattelen näitä kysymyksiä, jotka kuitenkin ovat äärimmäisen tärkeitä. Tiedän, ettei elämämme ihan niin ole mennyt, kuin olin toivonut. Lasteni elämä on ollut varmasti välillä vaikeaakin.

Älä nyt ainakaan lisää tee lapsia, minulle on sanottu. Vaikka tuo sattuu ihan järkyttävän paljon, onko siinä kuitenkin perää?

Älä nyt ainakaan lisää tee lapsia, minulle on sanottu. Vaikka tuo sattuu ihan järkyttävän paljon, onko siinä  kuitenkin perää? Vaikeutanko lasteni elämää vai voinko oikeasti tarjota heille turvallisen lapsuuden?

Miksi me teemme tähän maailmaan lapsia, jos satutamme heitä omilla teoillamme? Heitä viattomia ja turvattomia ilman perheen ja kodin tuomaa lämpöä ja turvaa.

Pysäytetään kärsimyksen kierre. Annetaan lapsillemme sellainen tulevaisuus, minkä he ansaitsevat.

Niin. Muistakaamme, miten suuri valta meillä vanhemmilla on vaikuttaa lapsiemme koko elämään. Tämän ymmärtäminen voi vaikuttaa koko toimintatapaamme, olivatpa omat vaikeutemme kuinka hankalia tahansa.

Pysäytetään kärsimyksen kierre. Annetaan lapsillemme sellainen tulevaisuus, minkä he ansaitsevat. Näin lasten oikeuksien päivän lähestyessä tällaista on hyvä pysähtyä miettimään.

Lue myös:
Huonon tytön syndrooma seurasi minua aikuisuuteen asti
Haluatteko oikeasti sellaisen tulevaisuuden lapsillenne?
Lapsellani oli oikeus mahdollisimman turvalliseen kotiin

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Juuri kun pääsin kirjoittamasta, että välillä on vaikea keksiä teinin kanssa mitään puhuttavaa, niin eilen puhuimme puhelimessa jopa niin kauan, että siitä loppui akku. En ihan heti muista, milloin tällaista olisi tapahtunut. Olin puhelun jälkeen niin onnellinen, että purskahdin itkuun.

Vinkkaan etävanhemmille, että pitäkää vain yhteyttä lapsiinne, vaikka mikä olisi, mutten itse muista aina noudattaa omaa neuvoani.

Annan usein vinkkejä etävanhemmille, että pitäkää vain yhteyttä lapsiinne, vaikka tilanne olisi miten vaikea tahansa. Lapsi saattaa yhtäkkiä avautua ja alkaa puhumaan ihan eri tavalla. Itse en vain aina muista noudattaa omaa neuvoani. Ahdistun etukäteen siitä, ettei minulle löydy aikaa, ollaan pahassa paikassa ja niin edelleen. Maalailen siis piruja seinälle ennen kuin ne edes ovat siellä.

Minulla oli eilen kova ikävä lastani ja päätin, että minäpä otan ja soitan. Ei se voi ainakaan haitata. Kuulin heti, että teini oli kaupassa ja kiireisen oloinen. Vastaukset olivat yksisanaisia ja aloin jo turhautumaan. Oli ikävä, mutten tiennyt, mitä sanoa ja miten kiinnittää teinin huomio itseeni edes hetkeksi.

Yhtäkkiä tapahtui jotain: teinin sanainen arkku aukesi sepposen selälleen.

Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi ja yhtäkkiä tapahtui jotain: teinin sanainen arkku aukesi sepposen selälleen. Puhe nopeutui ja ilostui ja kuulin hänen äänessään innostusta, kun hän selitti koulujuttujansa ja viikonlopun suunnitelmia. Kiireen tuntu hävisi täysin väliltämme.

Kuuntelin, vastailin ja olin ihmeissäni. Ja onnessani. En tiedä, kuinka moni innostuu puhumaan teininsä kanssa näin innokkaasti kuin minä, mutta veikkaan, että aika monet teinin vanhemmat osaavat arvostaa keskustelua nuorensa kanssa. Se voi olla useinkin melko harvinaista. 

Nieleskelin ja nauroin samaan aikaan: tässä sitä äiti keskustelee lapsensa kanssa ja itkee.

Minun teinini. Rakas poikani. Nieleskelin ja nauroin samaan aikaan: tässä sitä äiti keskustelee lapsensa kanssa ja itkee. Mietin, että on tämäkin, mutta samalla niin ihanaa. Arvostan valtavasti tällaisia hetkiä, kun välillemme syntyy yhteys. Se on taianomaista. Silloin ei ole muita kuin me. Ihan niinkuin silloin joskus, ennen kuin elämä tapahtui.

Sain lapseni hetkeksi itselleni. Hänen läsnäolonsa ja huomionsa. Tuota läsnäoloa, aitoa kiinnostusta ja halua keskustella kanssani, kaipaan aivan valtavasti. Nyt sain ne. Tämän voimin jaksan taas monta huonompaa hetkeä.

Rakastan lastani yli kaiken. En tiedä, mikä voi olla parempaa, kuin oman lapsensa kanssa syvällinen keskustelu.

Lue myös:
Rakas teinini
Näiden takia poikani on niin upea tyyppi

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017