Kirjoitukset avainsanalla Vanhemmuus

Seurasin lapsiviikon ajan, kuinka paljon käytän rahaa ja mihin sitä menee. Mikä oli loppusumma ja mitä opin menojen seurannasta?

Valitsin viikoksi lapsiviikon, eli taloudessamme viikon aikana elimme minä ja 5-vuotias poikani. Etälapseni ei käynyt viikon aikana luonani. En säästellyt tai miettinyt ostamista tarkemmin sen vuoksi, että tein seurantaa – koetin saada mahdollisimman autenttisen tuloksen. En ottanut huomioon laskuja, joita sain, eli seurasin vain ostosteni summia.

Tällä viikolla lapseni oli luonani.

Rahaa kului yhteensä 307,06€ – paljonko meni ruokaan ja muihin menoihin?

Yhteensä rahaa käytin ostoihin 307,06 euroa. Seuraavassa taulukko, mihin kaikkeen sitä käytin:

Ruokakuluihin olen laskenut lounaat, päivälliset ja kahvit. Kävin viikon aikana 3 kertaa lounasravintolassa, mikä on paljon enemmän kuin normaalisti. Lauantaina söimme pojan kanssa Hesburgerissa. Muuten ruokalistallemme kuului feta-pinaattipastaa, makaronilaatikkoa, feta-tonnikalapastaa ja nakkikeittoa. Ruokakuluihin kuuluivat myös juomat ja leivät. 

Tällä viikolla ostin lapselle vaatteita: kurarukkaset, sormikkaat ja collegeasun. Teinille annoin rippilahjaksi sata euroa. Lisäksi kuluja meni mm. meikkeihin, hygieniatuotteisiin kuten saippuaan ja shampooseen, kännykän laturiin ja särkylääkkeeseen.

Ihan standardiviikkoa ei taida koskaan olla, yllättäviä menoja tulee aina.

Ihan standardiviikkoa ei taida koskaan olla, yllättäviä menoja tulee aina ja joskus ostaa esimerkiksi vaatteita tai elektroniikkaa, mitkä eivät kuulu jokaviikoisiin menoihin.

Mitä opin menojen seurannasta? 

Omien ostosten seuranta on opettavaista ja järkevää. Silloin näkee selkeitä euromääriä, kuinka paljon käyttää esimerkiksi ruokaan. 

Lue myös: Tämän taulukon avulla saat menosi kuriin ja taloutesi vakautettua

Joskus sanotaan, että lapsiperheen suurin menoerä on ruoka. Meillä tilanne on kuitenkin toinen, koska 5-vuotias lapseni on aika pieniruokainen ja teinini ei asu luonani. Tuohon vähän yli satasen ruokamenoihin kuuluu siis jo muutama ravintolaruokakin, joten isoiksi ruokamenojamme en voi kutsua.

Jos teini olisi luonani enemmän, ruokakulut tuplaantuisivat tai jopa triplaantuisivat helposti. Ja kun olen vielä joka toinen viikko yksin, ruokamenoni ovat entistäkin pienemmät.

Jos teini olisi luonani enemmän, ruokakulut tuplaantuisivat tai jopa triplaantuisivat helposti. Ja kun olen vielä joka toinen viikko yksin, ruokamenoni ovat silloin entistäkin pienemmät. Tämä havainnollistaa hyvin sitä, että suurin osa tuloistani menee muuhun kuin ruokaan, enimmäkseen lainojen maksuun. Niiden takaisinmaksuista voit lukea lisää täältä.

Talouden tarkka suunnittelu on osa jokapäiväistä elämääni. Ihan näin tarkkaan minun ei kuitenkaan enää tarvitse taulukoittaa menojani, josta olen kiitollinen: raha-asiani ovat menneet parempaan suuntaan. Opin myös sen, että pystyn säästämään eli maksamaan lainoja enenevässä määrin pois, koska menoni ovat suhteellisen pienet.

Kannustan seuraamaan viikon ajan menoja, se voi opettaa hyvin paljon omasta taloudenpidosta!

Terveisin, Helka

Instagramiin II Facebookiin

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Havahduin tällä viikolla töissä ruokapöytäkeskustelun aikana kuuntelemaan itseäni. Siis apua! Kuka toi tyyppi on, joka puhuu?

Puhuin ihan omituisuuksia. Ei, ei tuo kyllä minä voi olla, ei mitenkään. Mistä on kyse?

No esimerkiksi siitä, että olen tajunnut muuttuneeni AAMUIHMISEKSI. Olen aina ollut se pitkään aamulla nukkuja, jolle aikaiset työaamut ovat olleet myrkkyä. Nyt heräilen kuudelta ennen kelloa ja lasta kuuntelemaan aamua ja juomaan kahvia ihan rauhassa. En olisi vielä pari kuukautta sitten uskonut, että tällaiseksi muutun. Nautin aikaisista aamuista, jolloin koko maailma tuntuu vielä nukkuvan. Siinä on jotain taianomaista.

Aiemmin nukuin viikonloppuisin lapsettomina päivinä yhteenkin asti iltapäivällä. Nykyään herään viimeistään kahdeksalta. Tämä on aiheuttaunut lieveilmiön: päivissä on älyttömän paljon enemmän aikaa tehdä ihania juttuja! Kuten mennä salille! No sitäkään en olisi vielä vähän aikaa sitten uskonut, millainen liikuntakärpänen minua puraisikaan. Tämä on aiheuttanut lisää lieveilmiöitä: voin paremmin, olen virkeämpi, vatsa voi paremmin ja lihakset alkavat näkymään. No, en valita.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu

Yksi iso muutos, joka on merkittävä, tärkeä ja jota itse arvostan valtavasti, on: minusta on tullut KOTI-IHMINEN. En ole pitänyt itseäni koskaan kovinkaan hyvänä sisustajana tai sellaisena, joka laittaa kotia erityisen paljon, mutta nyt olen huomannut nauttivani sellaisesta puuhailusta. On ihana tulla kotiin töistä, kun koti on siisti, puhdas ja kauniisti sisustettu. Eilen sain nautintoa, kun ripustin pyykkejä kuivumaan. Ööö...Ja saatan huomata pysähtyväni katselemaan kotiani ja tuntemaan oloni kotoisaksi ja turvalliseksi.

Tällaista en ole tuntenut pitkään aikaan, vaikka juuri tämä koti on kivalta tuntunut aiemminkin. Ja poikakin taisi huomata jonkun muutoksen tapahtuneen, kun hän yhtäkkiä tällä viikolla eräänä iltana huokaisi: täällä on äiti niin ihanan kaunista! Olemme tällä viikolla polttaneet kynttilöitä ja istuneet vierekkäin katsoen sadetta ikkunasta. 

Mutta isoin muutos kaikista on: minä olen muuttunut ihan ÄITI-IHMISEKSI! Jossain tämän vuoden kevään aikana huomasin, että yhä useammin mietin omaa vanhemmuuttani ja sitä, miten sitä toteutan. Mitä haluan, mitä toivon, mitä tunnen lapsiani kohtaan. Jokin hyvin iso liikahdus uuteen suuntaan on selvästi tapahtunut. Luulen, että tämä johtuu avoimista vanhemmuuspohdinnoistani. Olen tästä melko ylpeä: olen mennyt eteenpäin. 

En kaipaa enää niin paljon omaa aikaa kuin aiemmin, olen rentoutuneempi ja virkeämpi, joten jaksankin paremmin puuhailla kaikenmoista lasteni kanssa. Tämähän on tietenkin kerrannaisvaikutusta hyvin nukkumisesta, liikkumisesta ja fyysisestäkin hyvinvoinnista: silloin jaksaa paremmin lastenkin kanssa. Muutos on selkeä ja nautin tästä paljon.

Tämä on heijastunut lapsiini niin, että teini ottaa useammin yhteyttä ja käykin useammin luonani ja nuorempikin vaikuttaa hyvinvoivalta ja onnelliselta. Tämä lämmittää sydäntäni erityisen paljon. Tunne sisälläni, että suhteeni molempiin lapsiini on parantunut, on voimakas ja tärkeä. Tykkään tuosta tunteesta.

Onko minusta tulossa keski-ikäinen kotihiiri vai mitä tämä on! Apua!

Mikä ihme muutos minussa on siis tapahtunut? Onko minusta tulossa keski-ikäinen kotihiiri vai mitä tämä on! Apua! Mutta hyvältä tuntuu!

Terveisin, Helka

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kesän alussa kerroin, kuinka lapsi on välillä päiväkodissa, vaikka minulla ei ole töitä. Nyt mietin, miten hurjan pitkiä päiväkotipäivät voivat olla ja kunpa ei tarvitsisi viedä lasta sinne niin pitkäksi aikaa.

Toki en kesällä vienyt häntä kymmeneksi tunniksi päiväkotiin ja itse viettänyt lokoisia lomapäiviä, vaan tilanne oli vähän eri, mutta kuitenkin. Jos olisin tiennyt fiilikset joita minulla on nyt, olisin saattanut tehdä toisin. Jossittelu on turhaa ja tilanteet muuttuvat, mutta silti. Jo aiemminkin pohdin, miten ajatukseni asiasta olivat muuttuneet.

Jos olisin tiennyt fiilikset joita minulla on nyt, olisin saattanut tehdä toisin.

Nyt ne muuttuivat vielä lisää, kun uusi työni alkoi: työmatka pidentyi ja työaikakin on pidempi kuin aiemmassa. Näin ollen kuopukseni on vähän yli yhdeksän tuntia päivittäin hoidossa.

Se tuntuu pitkälle ajalle. Hänkin huomasi päivien pitenemisen, kun työtäni oli kulunut jonkin aikaa: tämä on nyt pysyvä ratkaisu. Hän huokaili syksyn alussa usein, kuinka minä tulen hakemaan häntä niin myöhään ja mikä minulla kestää. Päivät ovat selkeästi siis hänellekin pitkiä. Ei hän onneksi kuitenkaan väsyneeltä, ärtyneeltä tai kuormittuneelta iltaisin vaikuta, joten en ole liian huolissani tilanteesta.

Paljon on muuttunut kesästä. Kuva: Terhi Koivisto

Mutta kukapa meistä jaksaisi joka päivä töissä yhdeksää tuntia? Tosin olen EDELLEEN sitä mieltä, että päiväkodissa olemista EI voi verrata työntekoon – pojalleni ainakin päiväkoti on paljon muutakin. Hän nauttii seurasta ja tekemisestä, tykkää hoitajistaan ja menee aina mielellään hoitoon. Ja saahan hän siellä varhaiskasvatusta, joka on kenties verrattavissa työntekoon; vaikkakin hän taitaa nauttia eniten juuri niistä osuuksista.

Yhdeksän tunnin päivät hoidossa ovat hurjan pitkiä. Jos olisin tämän tajunnut kesän alussa, olisin antanut pojalleni pidemmän loman.

Mutta kyllä yhdeksän tunnin päivät hoidossa ovat hurjan pitkiä. Jos olisin tämän tajunnut kesän alussa, olisin antanut pojalleni pidemmänkin loman kuin nyt ne viisi viikkoa, jotka hän sai olla täysin vapaalla. Voin myöntää tämän ihan täysin.

Olen muutenkin tämän vajaan puolen vuoden sisällä miettinyt vanhemmuuteen ja lapsen elämään liittyviä asioita ja oppinut monia asioita, jotka aiemmin eivät olleet tulleet mieleenikään. Osittain tämä on blogini ansiota, koska tuon ajatukseni näkyviksi kirjoituksillani. Silloin niihin voi palata ja niistä myös huomaa ajatusmallien kehityksen ja muutoksen: ajattelin silloin noin, mutta nyt tämänhetkisellä tiedollani ja kokemuksellani en ole enää samaa mieltä.

Vanhemmuudessani kasvaminen on aiheuttanut paljon kommentointia ja jopa pilkkaa: olen takinkääntäjä, epävakaa ja jotain mieltä tänään ja jotain toista huomenna.

Tämä oppiminen ja vanhemmuudessani kasvaminen on aiheuttanut paljon kommentointia ja jopa pilkkaa: olen takinkääntäjä, epävakaa ja jotain mieltä tänään ja jotain toista huomenna. Itse näen tilanteen täysin toisin: olen kasvanut, oppinut, kehittynyt, mennyt eteenpäin. TÄMÄ on mielestäni elämän perimmäinen tarkoituskin – ei kai sitä paikallaan ole tarkoituskaan pysyä. Ehkä nämä minun kasvukipuilut vanhemmuuteni kanssa mutta varsinkin kasvu ja oppiminen avaavat jonkun silmät: aivan, ei tarvitse olla heti valmis tai täydellinen, kasvaa saa ja pitääkin.

Tällaisen asian opin tämän kuukauden aikana. Olen avoinna uusille oivalluksille ja myös nöyrä asian edessä: en ole aina oikeassa, osaan myöntää sen ja myös kirjoittaa ne tänne blogiin. 

Aivan: ei tarvitse olla heti valmis tai täydellinen, kasvaa saa ja pitääkin.

Ja lapsen päiviin toivon rauhaa ja mukavia hetkiä, tulen aina niin nopeasti hakemaan kun voin!

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu

Terveisin, Helka

Facebookiin

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Aina raskaus ei ole siunattu tila, jossa odottava äiti on täynnä odotuksen hehkua. Joskus se on vain helvetti, joka on käytävä läpi, jotta voi synnyttää lapsen.

Minulla on kokemusta molemmista. Ensimmäinen raskauteni, jolloin olin alle parikymppinen, oli unelmien raskaus. Ei mitään komplikaatioita, voin hyvin, oksensin kerran, olin kauniimpi kuin koskaan ja niin edelleen ja niin edelleen.

Olikin hyvä, että se menikin nimenomaan näin päin. Jos ensimmäinen raskauteni olisi ollut yhtä kamala (kyllä, en voi kutsua sitä millään muulla sanalla) kuin toinen, olisin voinut harkita uudelleen raskautumista jopa kauemmin kuin ne kymmenen vuotta, jotka niiden väliin mahtuivat.

Jos ensimmäinen raskauteni olisi ollut yhtä kamala kuin toinen, olisin voinut harkita uudelleen raskautumista jopa kauemmin kuin kymmenen vuotta.

Raskausaikaan voi kuulua paljon ei-niin-hehkeitä juttuja: raskauspahoinvointi, turvotus, suonikohjut, peräpukamat, lihominen, laihtuminen, tukan lähtö, ilmavaivat, närästys, unien menettäminen ja monet muut oireet voivat haitata tätä siunattua tilaa. Sitten vielä erikseen on hyperemeesi, joka on sairaalloinen raskauspahoinvointitila. Mm. blogisti Jälkeläinen kirjoittaa blogissaan kokemastaan hyperemeesistä.

Toinen raskauteni alkoi lievähköllä mutta pahenevalla raskauspahoinvoinnilla, jonka vuoksi aloin olla sairaslomalla viikosta 7 lähtien. Kuvittelin viikolla 12, kun pahoinvointi viimein helpotti, että nyt helpottaa muutenkin. 

Olin vain suunnattoman ahdistunut ja pakokauhuinen: oma kroppa tuntui vankilalta, jota en päässyt pakoon.

Mutta sitten alkoi tila, jota en voi sanoa siunatuksi tai kivaksi, vaikka kuinka asiaa kaunistelisin. Se oli raskaus, joka oli vain elettävä läpi – läpi kipujen, itkujen, supisteluiden, pakokauhun, alakulon ja eristyneisyyden. Minä vain kärsin raskauteni läpi. En nauttinut siitä tai ollut mitään muutakaan kuin vain suunnattoman ahdistunut ja pakokauhuinen: oma kroppa tuntui vankilalta, jota en päässyt pakoon. Jos joku tuli sanomaan, että olin siunatussa tilassa ja mitä minä valitan, sanoin vain: olen siunattu tulevalla lapsella, mutta kirottu painajaisraskaudella, josta en voi enkä aio nauttia. Se oli vain pakollinen paha ennen lapsen synnyttämistä.

Selittämättömät kivut alkoivat ennen kuin maha edes kunnolla näkyi.

Elin helvettiä joka päivä. Turha sitä on kaunistella. 

Järkytys raskauteni vaikeudesta oli entistäkin suurempi, koska olimme toivoneet lasta mielettömän paljon. Kun raskauteni olikin niin vaikea, odotus muuttui tuskaiseksi eikä lainkaan sellaiseksi vaaleansiniseksi vauvaodotukseksi, jota olimme toivoneet. Se oli valtava menetys ja myös iso pettymys molemmille. Menetimme yhteisen kokemuksen onnellisesta odotusajasta.

Menetimme yhteisen kokemuksen onnellisesta odotusajasta. Järkytys raskauteni vaikeudesta oli valtava.

On tärkeää tuoda esille tämäkin puoli raskauksista: vaikka lapsen saaminen on onnellinen ja ihana asia, eivät kaikki raskaudet suju hyvin, vaikka vauvalla kaikki olisikin hyvin. Joskus odottava äiti kärsii suunnattomasti. Kärsimystä lisää syyllisyys siitä, ettei osaa tai voi nauttia tulevasta vauvasta ja saattaa tuntea negatiivisia tunteita sikiötä kohtaan, koska oma olo on äärimmäisen tukala. 

Olin raskaudessani sängyn vankina.

Onneksi kuitenkin se, miten vauvaan suhtautuu raskausaikana, ei aina kerro siitä, mitä syntynyttä vauvaa kohtaan tuntee. Pelkäsin, että olisin jälkeenpäin katkera vauvalleni kolmestakymmenestä kituviikostani ja siitä, että viimeiseksi jäävä raskauteni oli niin kamala ja viimeinen synnytykseni käynnistettäisiin, koska en vain enää kestänyt kipujani. Onneksi pelkoni oli turha, koska katkeruuteni ei kohdistunut koskaan vauvaan.

Pelkäsin, että olisin katkera vauvalleni kolmestakymmenestä kituviikostani ja siitä, että viimeiseksi jäävä raskauteni oli niin kamala.

Mitä voi sanoa vanhemmalle, joka odottaa lastaan kivuissa ja tuskissa? En oikeastaan tiedä. Minua ei auttanut lainkaan kuulla, että palkinto on sen arvoinen, sen unohtaa heti, kun saa vauvan syliin (ei muuten unohda, en ole unohtanut sitä edelleenkään), onneksi sentään vauvalla on kaikki hyvin tai mikään muukaan klisee. Se OLI VAIN KÄRSITTÄVÄ.

Voisin antaa neuvon vastaavassa tilanteessa olevalle, että koeta vain jaksaa elää jokainen päivä läpi. Nauti ihan pikkuasioista, hyvästä ruuasta tai herkuista. Jokainen ei-niin-helvetillinen hetki on aina voitto. Ja koeta muistaa: tällä kärsimyksellä on aikaraja, jota kohti olet menossa. Se loppuu, aikanaan.

Jotkut äidit makaavat sängyssä pää alaviistossa jopa kymmeniä viikkoja, jottei vauva tai vauvat tulisi ulos liian aikaisin. Jotkut kärsivät kymmeniä viikkoja pahasta raskauspahoinvoinnista. Joillakin raskaus laukaisee ahdistuksen tai masennuksen. Ja joskus kaikki menee ihan ok tai jopa niin, että äiti hehkuu koko raskausajan. Raskauksina näistä jokainen on yhtä arvokas ja tärkeä. Mutta kokemuksena ne voivat olla täysin erilaisia.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu

Lapseni kanssa nyt.

Lue myös: Miksi halusin vauvan ja heti sen jälkeen erota?

Terveisin, Helka

Facebookiin

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017