Kirjoitukset avainsanalla häpeä

Häpeä kuuluu elämään. Me tunnemme häpeän tunteita varhaislapsuudesta asti,  teini-iässä häpeämme lähes kaikkea mitä vanhempamme tekevät ja aikuisena häpeän tunne liittyy usein epäonnistumisiin. Mutta milloin häpeästä tulee haitallista? Miksi häpeästä on niin vaikea päästää irti?

Häpeäminen on piiloilua

Haluamme piilottaa asian, mikä hävettää meitä. Emme halua kohdata häpeän aihetta ja emme varsinkaan halua, että muut näkevät sen. Minä olen huomannut blogini perustamisen jälkeen, että etä-äitiyteeni liittyykin paljon häpeää. En ollutkaan niin sinut asian kanssa kuin kuvittelin. Häpeilen asiaa ja koetin peitellä sitä. Käännän puheen johonkin muuhun, ettei ainakaan tarvitsisi selittää, miksi olemme tällaiseen tilanteeseen päätyneet. Etä-äitiyteni taustalla on myös vahingollinen suhde, jota häpeän. Miksi annoin itseni mennä tuollaiseen suhteeseen, josta koitui niin paljon vahinkoa? Miksen lähtenyt ajoissa pois?

Häpeä liittyy virheiden tekemiseen ja kuka nyt virheitään haluaisi myöntää tai muille näyttää.

Yritän piilottaa näitä asioita elämästäni. Koska häpeän niitä. Kaikkihan me teemme virheitä, mutta jotkut virheet ovat isompia kuin muut ja ne johtavat radikaaleihin ja ei aina miellyttäviin elämänmuutoksiin. Ne ovat niitä asoita, joita toivoisi, että ei olisi tehnyt. Koska niitä ei ole itsekään käsitellyt kunnolla, ei halua, että muutkaan niistä saavat tietää. Häpeä liittyy virheiden tekemiseen ja kuka nyt virheitään haluaisi myöntää tai muille näyttää.

Häpeällä on pitkät juuret

Häpeä alkaa jo lapsuudesta. Kun meitä torutaan, me tunnemme, että olemme tehneet jotain väärin. Vanhemmat ovat pettyneitä meihin ja se on tunne, jota lapsi ei halua tuntea. Ja lasta alkaa hävettää. Siksi olemme kaiketi tottuneetkin häpeään ja se tuntuu normaalilta.

Yleensä häpeään liittyy jotain lapsuudessa koettua. Meitä ei ole arvostettu, emme ole olleet riittäviä tällaisina kuin olemme. Lapsena on oppinut, ettei riitä. Minulla häpeän tunne liittyy olennaisesti tähän. Häpeilin itseäni. Häpeilin ulkonäköäni, koska olin erinäköinen kuin muut, häpeilin kotitaustaani, häpeilin käytöstäni, puheliaisuuttani. Siksi häpeä on kasvanut osaksi minua. Siihen kasvoi kiinni ja se alkoi tuntua kotoisalta. Kun hävettää, ei tarvitse puhua eikä käsitellä asioita. Koska ne piilottaa muilta. Ne ovat niin häpeiltäviä, ettei niitä halua muille näyttää.

Häpeästä irtipäästäminen tuo rauhaa ja itsensä hyväksymisen tunteen

Olen kohdannut omat häpeän aiheeni. Ulkonäkööni liittyvät, lapsuuden yhteisööni liittyvät, perheeseeni liittyvät, menneeseen suhteeseeni liittyvät. Olen kysynyt: miksi nämä hävettävät minua? Useille asioille en ole itse voinut mitään. En ole syypää näihin asioihin. Miksi siis häpeän niitä? Asiat, joihin itse olen vaikuttanut, pyrin käsittelemään: mikä näissä hävettää? Miksi etä-äitiys on jotain hävettävää? Miksi häpeän menneisyyteni virheitä? Voisinko sen sijaan oppia niistä jotain, ja kertoa niistä avoimesti muillekin. Näin pystyn käsittelemään ne itse ja samalla auttamaan muita: me kaikki teemme virheitä, ei se ole sen kummempaa kuin elämää.

Menneisyytemme virheet voivat olla tulevaisuutemme vahvuuksia.

Häpeily vie energiaa ja ei anna meidän loistaa niin kirkkaina kuin voisimme. Häpeästä kannattaa päästää irti. Ymmärtää, että tällaisina epätäydellisinä olemme juuri täydellisiä. Me olemme uniikkeja ja menneisyytemme virheet voivat olla tulevaisuutemme vahvuuksia. Itsensä hyväksyminen on yksi onnellisuuden perusteista. Olen paljon onnellisempi nyt, kun puhun avoimesti asoista. Ei se helppoa ole ja syyllisyyden ja häpen tunteet ryöpsähtävät välillä päälle kuin kova rankkasade. Mutta niistäkin olen selvinnyt. En kuollutkaan häpeään. Häpeä ei ole häpeä, mutta on häpeä olla oppimatta menneisyydestämme.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kahvihuoneessa kuhisee. On vapaata, hetki ihan vain olla, ilman kiirettä. Kahvia ja pullaa. Istuskelen rauhassa, kuuntelen toisella korvalla toisten juttuja, selailen samalla kännykkää. Tulee puhetta jostain, esiteineistä. Heitän siihen väliin, että kylläpä tutulta kuulostaa! Nostan katsetta kännykästä. Tämä aihe kiinnostaa. Onhan oma lapseni juuri samanikäinen.

Muut kääntyvät katsomaan. Niin miten niin? "No siis, kun.." , sopertelen ja oma sopertelu ärsyttää. Ai niin, muistan. En ole kertonut, että isompi lapseni asuu isänsä luona. Jatkan, että niin, että joo, siis, mullahan on tämä 12-vuotiaskin..

"Ahaa, ok, niin siis, asuu isänsä luona..ok, kuinka kauan.." kysymyksiä alkaa tulla, katseet ovat kyräileviä. Ärsyttää. Ei nuo kysymykset, mutta oma häpeän olo ja peittely. Ja alan selittämään. Katsokaapas kun..sanat tulevat ja selittäminen jatkuu. Miksi minun pitää taas selittää. Ärsyttää lisää. Olisi pitänyt taas olla vain hiljaa.

Hiki valuu, puna nousee. Miksi? Ahdistaa kun itseäni ahdistaa.

Kahvihuoneen omituisin otus, jota kaikki katsovat nyt aivan varmasti. Hiki valuu, puna nousee. Miksi? Ahdistaa kun itseäni ahdistaa.

Tai se toinen tilanne, kun asuin uudella paikkakunnalla kuopukseni ja hänen isänsä kanssa. Tulee puhetta, kahvipöydässä, koulusta, lapsista. "Niin, munkin poika menee yläasteelle", sanon ylpeänä. "Ai, ok..niin tuleeko tähän kouluun?" kysyy eräs hyvää tarkoittava, innokas äiti hänkin. "Ei kun siis siellä toisella paikkakunnalla menee..", soperran taas.

ÄRSYTTÄÄ! Miksi minua hävettää. Tunnen oloni ihan omituiseksi otukseksi. Rölli hei, täällä olisi yksi kerholainen. Omituisten otusten kerho.

Kahvihuoneen omituisin otus.

Nyt saa riittää!

Päätin eräs päivä, että nyt saa riittää ja aloinpa kirjoittamaan etä-äitiydestä. Nuo tunteet piti päästää ulos. En halunnut hävetä enää.

Enää ei hävetä eikä soperruta. Mutta hyvin ovat vielä mielessä. Nuo häpeän tunteet. Nuo tunteet, joita niin paljon vielä etä-äideillä on kannettavanaan. Sydämessään he hiljaa kantavat sitä häpeää. Häpeää, koska yhteiskunnassamme kai olemme vieläkin jotenkin omituisia, erilaisia.

Olemme omituisia otuksia. Mutta nykyään olen ylpeä omituinen, jos omituinen ollenkaan.

Enää ei hävetä.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Kommentit (1)

Yh-äiti

Kun olin lapsi, 80-luvulla, serkkuni asuivat isänsä kanssa ja kävivät äitinsä luona viikonloppuisin ja lomilla. Itse vartuin ilman (alkoholisti)isääni joka ei kyennyt olla osa lapsuuttani lähes mitenkään. Äitini ei silti ikinä puhunut hänestä yhtäkään pahaa sanaa. Olen aina ajatellut että perheet näyttävät erilaisilta, eri syistä. Ilman että siinä olisi mitään outoa. Kummastelen nyt aikuisena sitä että niin monella on niin mustavalkoinen käsitys siitä mikä perhe on tai tulisi olla. Kiitos sinulle kun jaksat kirjoittaa tästä aiheesta!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

On hienoa, jos entinen koulukiusaaja haluaa ottaa yhteyttä ja pyytää anteeksi entisiltä uhreiltaan. Taustalla lienee oman menneisyyden kohtaaminen ja paremman nykyisyyden rakentaminen. Se on helpompaa, kun on saanut käsiteltyä omat vaikeat asiat lapsuudesta ja nuoruudesta. 

Voi olla todella traumaattistakin monien vuosien jälkeen kuulla jälleen tuosta ihmisestä, joka voi olla koko elämän ahdistavin henkilö.

Mutta palveleeko tämä kuitenkin enemmän kiusaajaa kuin kiusattua? Miten uhreja auttaa kuulla, että toinen on nyt kovasti pahoillaan ja pyytää anteeksi, että pilasi toisen elämän monen vuoden ajaksi? Voi olla todella traumaattistakin monien ehkä kymmenenienkin vuosien jälkeen kuulla jälleen tuosta ihmisestä, joka voi olla koko elämän ahdistavin henkilö.

Haavat voivat aueta. Tarvitseeko niiden aueta enää?

Koulukiusaaminen jättää syvät arvet uhriinsa. Se tapahtuu iässä, jossa on todella herkkä ja vaikutuksille altis. Oma persoonallisuus ja identiteetti alkavat rakentua. Jos ne rakentuvat sille, että on huono ja siksi minua voidaan kiusata, voivat seuraukset olla hyvinkin kauaskantoiset aikuisikään saakka.

Olin lauta lättätissi, liian pitkä, rillipää, outo lahkolainen.

Minua koulukiusattiin. Olin lauta lättätissi, liian pitkä, rillipää, outo lahkolainen. Tämä muokkasi itsetunnostani todella heikon.  Ja se näkyy edelleen. Muun muassa vieläkin häpeilen vartaloani ja silmälasejani. Vieläkin koen olevani huonompi kuin muut, vaikka kukaan ei enää puhu tai ajattele minusta noin. Nyt ei siis puhuta ihan pikkujutuista. Näen edelleenkin painajaisia kiusaajistani.

Olin erilainen. Olin hyljeksitty. Olin jotenkin ihan vääränlainen. 

Alakoulu ja sitä seurannut yläkoulu muokkasivat minusta kovapäisen rämäpään, joka hölisi liikaa ja oli iloinen ja remskeä. Tältä näytti ulospäin, mutta sisältä kärsin ja pelkäsin kiusaajiani. Pelkäsin joka aamu mennä kouluun. 

Tuo tyttöjen sakki, jota johti pikkuruinen rääväsuu, jota muut seurasivat.

Kiusaajiani olivat tytöt. Tuo tyttöjen sakki, jota johti pikkuruinen rääväsuu, jota muut seurasivat. Tuo pikkuinen tyttö adjutantteineen teki peruskoulustani helvetin. Mutta en minä sitä heille näyttänyt. Minä olin aina iloinen ja reipas, kuten myöhemminkin olen ollut. Paha olo näkyy sisällä, se tuntuu syvällä. Mutta ei se ulospäin näy. Kouluarvosanani olivat hyviä ja nauroin ja osallistuin tunneilla. Ja sitten olinkin hikari. Open lellikki. Idiootti. 

Minusta kasvoi nuori ja sitten aikuinen. Eräänä päivänä Facebookin inbox kilahti. "Hei moi, mitä kuuluu? Sulla näyttää profiilin mukaan olevan lapsiakin, wau. Tulit mieleen ja aattelin laittaa viestiä. Aletaanko facekavereiksi?" luin ja kuului plim. Kaveripyyntö.

Yksi kiusaajistani. Siis täh? ajattelin ja olin kuin puulla päähän lyöty. Mitä ihmettä, noin vain pyytää kaveriksi. Ikäänkuin mitään ei ollut tapahtunut?

En vastannut mitään, ingnoorasin kaveripyynnön. En minä Facebookiin mitään kiusaajiani halua kavereiksi. Tältä ei tullut edes anteeksipyyntöä. Somen maailma on vääristänyt kaverussuhteita paljonkin, mutta ei se niin paljoa ole, että kiusaajani hyväksyisin ystävälistalleni.

Tai maailmaani muutoinkaan. 

Kaikella järjellä ajatellen minä tiedän, että heillä on varmasti ollut paha olla kiusatessaan.

Kaikella järjellä ajatellen minä tiedän, että heillä on varmasti ollut paha olla kiusatessaan ja heidänkin tarinansa voi olla todella traumaattinen. Mutta pitääkö minun ymmärtää ja antaa anteeksi se, että koko kouluaikani oli yhtä kidutusta ja miten se vaikutti itsetuntooni, sosiaaliseen asemaani peruskoulussa, koko aikuiseksi kasvamiseeni? Onko kiusatullakin velvollisuus olla ymmärtäväinen ja unohtaa?

Ymmärrän, että anteeksiantaminen, asioiden hyväksyminen ja käsittely auttaa itseänikin. Mutta se on vaikeaa. Ansaitsevatko kiusaajat anteeksiannon? Nyt kun ovat aikuisia, ehkä ihan erilaisia ihmisiä kuin kouluaikoinaan? Ehkä heitäkin nyt ahdistaa. Mutta tarvitseeko minun välittää heidän ahdistuksestaan?

Ehkä tuo, joka pyysi minua kaveriksi Facessa, ei edes ymmärrä, miten vakavaa kiusaamiseni oli. Ehkä hän ei edes tajua olevansa kiusaaja. Ehkä koko juttu on häneltä unohtunut. Facessa nyt pyydetään kaveriksi ihan puolituntemattomiakin. Mutta että oma koulukiusattu otetaan kaveriksi, en ymmärrä. Jotain vääristynyttä tässä on.

Ehkä minun koulukiusaajani nyt katuvat ja ahdistuvat. Lukevat blogiani, että apua minä olen tuo kiusaajatyttö. Ehkä, tai sitten eivät ja eivät edes ymmärrä, mitä ovat minulle tehneet. Tai ymmärtävät ja eivät välitä. En tiedä.

Onko anteeksiantaminen mahdollista ja tarvitseeko minun ymmärtää kiusaajiani?

Hei sinä pikkuruinen tyttö adjutantteineen, mitä mieltä te olette? Ansaitsetteko anteeksiannon ja kaduttaako teitä nyt?

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Kommentit (4)

Vierailija

Minusta on mielenkiintoista lukea tätä, koska lähestyn asiaa vähän eri näkövinkkelistä. Elämässä on sattunut monia asioita, joista minun(kin) olisi ehkä jonkun mielestä syytä olla katkera, vihainen jne. Ja täytyy sanoa, että tietyissä elämänvaiheissa olen ollutkin. Nykyään en mieti ansaitsisiko joku anteeksiantoani vai ei, vaan pikemminkin niin, että anteeksiantaminen antaa minulle enemmän. Kun olen antanut anteeksi, olen samalla vähin erin riisunut katkeruuden yltäni, vapautunut siitä. Vihani, katkeruuteni tai anteeksiantamattomuuteni ei satuta sitä joka satutti minua, vaan minua itseäni. 

En koe että kenenkään pitäisi olla toisen kynnysmatto tms. En suinkaan. On vain suunnattoman paljon kevyempää elää itsensä kanssa ilman painolastia. 

Kiusaajille anteeksiantaminen on ollut sekä vaikeinta, että toisaalta helpointa. He satuttivat iässä, jossa olin kaikkein haavoittuvin, mutta toisaalta ymmärrän että heidänkin kasvunsa on ollut aivan kesken. Heistä on voinut (näin toivon) kasvaa jotain aivan muuta. Ihmisiä jotka ehkä katuvatkin tekojaan. Olen itsekin aivan eri ihminen kuin lapsena ja nuorena, ja niin kuuluu ollakin, elämä hioo, muokkaa, joskus rusikoi, mutta vie eteenpäin. 

Hellun hulinat

Miuhun otti kanssa abaut reilut kuus vuotta sitte yks pahimmista koulukiusaajista yhteyttä fb, ja pyys anteeks kiusaamistaan. Mie oon jotenki nii sinisilmänen, et jaksan uskoa ihmisten hyvyyteen, vaikka ne tekis kui huonoja asioita, ja koska ite oon ollu ihan täys ääliö muksuna, ja oon siitä läksyni oppinu ja mukamas aikuiseks kasvanu, ni toivon myös muiden kohdalla samaa. Jotkuthan ei tietenkään kasva ikinä, tiedän pari sellasta kiusaajaa, jotka vielä tänäkin päivänä sylkisivät päin näköä jos satuttais kohtaamaan. 

Miulle on tapahtunu niin paljon inhottavia asioita tän elämän aikana, et mie en enää yksinkertasesti jaksa katkeroitua niistä, lataamossahan mie olisin siinä kohtaa. Anteeks voin antaa, mut en unohtaa. Ja toisaalta, jos hyö ei ois kiusannu, missä oisin nyt? Oisinko tässä samassa pisteessä elämääni kun oon nyt vai olisko se jotain ihan muuta? Koskaanhan ei voi tietää, mutta jotenkin ajattelen myös niin, että jokainen valinta ja teko mitä on elämässä tapahtunut, on kuljettanut miut just tähä kohtaa missä oon nyt. Ja ei, en puolustele niitä kiusaajia millää tavalla, hirveen vaikee saaha kirjotettua ylös mitä yritän tässä sanoa -_-

Vanhapiru

Juu kymmenen vuotta kiusattuna. Ja kiusaajani enimmäkseen pojat. Ja kiusaaminen oli fyysistä ja raakaa. Muutama kiusaaja tullut pyytämään anteeksi. Ja ovat anteeksi myös saaneet. Miksi? Koska anteeksianto auttaa minua. Unohda en mutta katkeruus joka syö vain minua väistyy. Mutta pakolla ei pidä anteeksi antaa, vasta sitten kun on siihen itse valmis.

Vierailija

Lastani kiusattiin tokaluokalle saakka. Kukaan ei puuttunut ja sanottiin joko pojat on poikia tai ei täällä ole sellaista nähty ja kuultu. Sitten poika oppi pitämään puolensa ja hänet alettiin nimeämään kiusaajaksi aikuisten toimesta. Tätä on jatkunut monta vuotta, lapsi puolustaa itseään ja on täten syyllinen. Kiusaaminen ei ole niin mustavalkoista, kuin annetaan ymmärtää. Ja kyllä sanon pojalleni, että on oikeus puolustaa itseään ja ns. uhrin on turha jälkikäteen itkeä mistään anteeksi antamisesta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017