Kirjoitukset avainsanalla tunteet

"Siis minä en ikinä pääse tuollaisiin tunneskaaloihin kuin sinä", sanoi rakas mieheni. Tai on sanonut, jo kymmeniä kertoja. Olin taas kerran itkenyt jostain. Ilosta tai surusta, ken muistaa.

Siis minäkö itken paljon? No kyllä, kaikkihan sen tietävät. Olen varsinainen itkupilli.

Katsottiin Les Miserablesia. Hei siis, kuka ei voi olla itkemättä siinä upeassa laulukohtauksessa, jossa Anne Hathaway laulaa riipaisevasti itsensä suoraan jokaisen sydämeen?

Sain kuulla, että hän rakastaa minua. No mutta, kuka silloin ei itkisi? Upea, romanttinen ilta saunassa ja kynttilänvalossa. Kai se saa liikuttaa kyyneliin asti? Tuntuu niin hyvälle.

Etäpoika laittoi viestiä. Laittoi toisenkin. Tuli sydänkin. Kyllä alkoi itkettää. Paruin oikein sydämeni kyllyydestä.

Töissä on raskasta ja väsyttää. Sähköposteja on miljoona ja silmät meinaa painua väkisin kiinni. Tulee itku.

Näin eilen kiurun. Alkoi itkettää, kohta on jälleen kesä. Aurinko paistaa, on niin kaunista, että kyynel pyrkii silmäkulmaan.

Ystävä laittoi viestin, että tulin mieleen jostain kauniista tekstinpätkästä. Olihan se niin ihana kuulla, että kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Hymyilin ja itkin, tuon hetken kauneudesta.

Minä olen laajojen tunneskaalojen ihminen.

Sen taitavat tietää kaikki. Joskus tekisi mieli tehdä raskaustesti ihan varmuuden vuoksi, kun eihän tällainen tunnemyrsky voi enää olla edes normaalia. Mutta kyllä se on, minulle. Olen aina ollut kova tuntemaan asioita, iloisia ja surullisia.

Joskus toivoisi, etten tuntisi näin paljon. Koska se on tosi raskasta. Tunteet vievät paljon energiaa, iloiset ja surulliset, kaikenlaiset. Kun tuntee vahvasti, kaikki tuntuu voimakkaammalle ja aistit ovat ylivirittyneinä vähän kokoajan. Joskus se uuvuttaa. Ja pettymyksen ja surun tunteet tulevat niin voimakkaana päälle, että tuntuu musertavalta tuntea niitä. Voiko sellaisesta surusta selvitä ikinä, sitä aina miettii siinä tilanteessa. Ja onhan se vähän rasittavaa olla tällainen itkupilli. Joissain tilanteissa sitä toivoisi olevansa vähän enemmän pokerinaama.

Jos ei tuntisi näin voimakkaasti, eivät ne ilon hetketkään tuntuisi niin upeilta.

Mutta olen myös sanonut, että jos ei tuntisi näin voimakkaasti, eivät ne ilon hetketkään tuntuisi niin upeilta. Tästä on samaa mieltä myös mieheni. Hän on kateellinen hyvin tasaisena luonteena minulle siitä, miten voimakkasti tunnen iloa ja riemua. Riemu ja nauru tuntuvat sydämessä asti ja se tunne on jotain todella upeaa.

Se, joka osaa itkeä ilosta, tietää, miltä tuntuu olla todella onnellinen. Puhtaasti ja vailla huolta. Sellaisesta tunteesta kannattaa pitää kiinni. Kyllä niitä surun kyyneleitäkin taas tulee. Mutta sitten nekin voi pyyhkiä poskelta pois, naurahtaa omalle itkulle ja ajatella: jälleen olen vähän vahvempi.

Minulla on lupa itkeä. Vähän taitaa itkettää nytkin.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

 

Kommentit (1)

Palmun alla

Wow. Ihan kuin olisi omasta kynästä tämä teksti. Itsekin olen aina ollut äärimmäisen tunteellinen (sitä eivät kyllä kaikki usko/huomaa), tunnen jokaisen tunteen todella voimakkaasti ja se on ehdottomasti sekä rikkaus, että rasite. Lisäksi olen vielä todella temperamenttinen, niin uskon kyllä, että parisuhde ja perhe-elämä kanssani voi olla joskus melko rasittavaa...Näin päälle kolmekymppisenä olen vihdoin tiedostanut asian ja koitan usein hillitä turhaa dramaattisuutta esim. riitatilanteissa. 

Toisaalta koen myös itseni onnekkaaksi, sillä elämäni on täynnä tapahtumia, jotka tunnen täysillä ja hetkiä, joita osaan arvostaa paremmin, kuin ehkä moni muu. Tsemppiä sinulle! <3 T. Toinen itkupilli

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Häpeä kuuluu elämään. Me tunnemme häpeän tunteita varhaislapsuudesta asti,  teini-iässä häpeämme lähes kaikkea mitä vanhempamme tekevät ja aikuisena häpeän tunne liittyy usein epäonnistumisiin. Mutta milloin häpeästä tulee haitallista? Miksi häpeästä on niin vaikea päästää irti?

Häpeäminen on piiloilua

Haluamme piilottaa asian, mikä hävettää meitä. Emme halua kohdata häpeän aihetta ja emme varsinkaan halua, että muut näkevät sen. Minä olen huomannut blogini perustamisen jälkeen, että etä-äitiyteeni liittyykin paljon häpeää. En ollutkaan niin sinut asian kanssa kuin kuvittelin. Häpeilen asiaa ja koetin peitellä sitä. Käännän puheen johonkin muuhun, ettei ainakaan tarvitsisi selittää, miksi olemme tällaiseen tilanteeseen päätyneet. Etä-äitiyteni taustalla on myös vahingollinen suhde, jota häpeän. Miksi annoin itseni mennä tuollaiseen suhteeseen, josta koitui niin paljon vahinkoa? Miksen lähtenyt ajoissa pois?

Häpeä liittyy virheiden tekemiseen ja kuka nyt virheitään haluaisi myöntää tai muille näyttää.

Yritän piilottaa näitä asioita elämästäni. Koska häpeän niitä. Kaikkihan me teemme virheitä, mutta jotkut virheet ovat isompia kuin muut ja ne johtavat radikaaleihin ja ei aina miellyttäviin elämänmuutoksiin. Ne ovat niitä asoita, joita toivoisi, että ei olisi tehnyt. Koska niitä ei ole itsekään käsitellyt kunnolla, ei halua, että muutkaan niistä saavat tietää. Häpeä liittyy virheiden tekemiseen ja kuka nyt virheitään haluaisi myöntää tai muille näyttää.

Häpeällä on pitkät juuret

Häpeä alkaa jo lapsuudesta. Kun meitä torutaan, me tunnemme, että olemme tehneet jotain väärin. Vanhemmat ovat pettyneitä meihin ja se on tunne, jota lapsi ei halua tuntea. Ja lasta alkaa hävettää. Siksi olemme kaiketi tottuneetkin häpeään ja se tuntuu normaalilta.

Yleensä häpeään liittyy jotain lapsuudessa koettua. Meitä ei ole arvostettu, emme ole olleet riittäviä tällaisina kuin olemme. Lapsena on oppinut, ettei riitä. Minulla häpeän tunne liittyy olennaisesti tähän. Häpeilin itseäni. Häpeilin ulkonäköäni, koska olin erinäköinen kuin muut, häpeilin kotitaustaani, häpeilin käytöstäni, puheliaisuuttani. Siksi häpeä on kasvanut osaksi minua. Siihen kasvoi kiinni ja se alkoi tuntua kotoisalta. Kun hävettää, ei tarvitse puhua eikä käsitellä asioita. Koska ne piilottaa muilta. Ne ovat niin häpeiltäviä, ettei niitä halua muille näyttää.

Häpeästä irtipäästäminen tuo rauhaa ja itsensä hyväksymisen tunteen

Olen kohdannut omat häpeän aiheeni. Ulkonäkööni liittyvät, lapsuuden yhteisööni liittyvät, perheeseeni liittyvät, menneeseen suhteeseeni liittyvät. Olen kysynyt: miksi nämä hävettävät minua? Useille asioille en ole itse voinut mitään. En ole syypää näihin asioihin. Miksi siis häpeän niitä? Asiat, joihin itse olen vaikuttanut, pyrin käsittelemään: mikä näissä hävettää? Miksi etä-äitiys on jotain hävettävää? Miksi häpeän menneisyyteni virheitä? Voisinko sen sijaan oppia niistä jotain, ja kertoa niistä avoimesti muillekin. Näin pystyn käsittelemään ne itse ja samalla auttamaan muita: me kaikki teemme virheitä, ei se ole sen kummempaa kuin elämää.

Menneisyytemme virheet voivat olla tulevaisuutemme vahvuuksia.

Häpeily vie energiaa ja ei anna meidän loistaa niin kirkkaina kuin voisimme. Häpeästä kannattaa päästää irti. Ymmärtää, että tällaisina epätäydellisinä olemme juuri täydellisiä. Me olemme uniikkeja ja menneisyytemme virheet voivat olla tulevaisuutemme vahvuuksia. Itsensä hyväksyminen on yksi onnellisuuden perusteista. Olen paljon onnellisempi nyt, kun puhun avoimesti asoista. Ei se helppoa ole ja syyllisyyden ja häpen tunteet ryöpsähtävät välillä päälle kuin kova rankkasade. Mutta niistäkin olen selvinnyt. En kuollutkaan häpeään. Häpeä ei ole häpeä, mutta on häpeä olla oppimatta menneisyydestämme.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Panu Pälviä

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017