Kirjoitukset avainsanalla ikävä

Olen kirjoittanut kohta kaksi vuotta Etä-äiti-blogiani ja en ole postannut tämännimistä tekstiä vielä kertaakaan. Lienee jo aika. 

Miltä tuntuu olla etä-äiti?

Se tuntuu siltä, että kun katsoo nukkuvia lapsiaan, jotka ovat luonasi koko viikonlopun, ja rakkaus sumentaa silmäsi, paisuttaa sydämesi ja onnellistaa mielesi.

Ja samalla tietää, että seuraavana päivänä tätä tilannetta ei enää ole. On vain tämä hetki, lahja olla lastensa kanssa.

Seuraava päivä pelottaa.

Se tuntuu kamalalta, kun lastenhuone on tyhjä ja ihan turha. Lastenvaatteet ja lelut lojuvat käyttämättöminä ja aavemaisina lattialla kuin kauan sitten unohdettu, likainen nukke hylätyssä kylässä.


Etä-äitiys on suuria tunteita. Kuva: Panu Pälviä

Se tuntuu kipuna sydämessä, kun ei haluaisi mennä kotiin. Koska se koti on tyhjä. Se tuntuu väärältä ja paskalta.

Se on kateutta lapsen isää ja tämän puolisoa kohtaan. Miksi te saatte olla juuri minun ikioman lapseni kanssa niin paljon enemmän kuin minä? Epäreilua, väärin, niin perseestä. Koko elämä on ihan kamalaa.

Se tuntuu ihanalle, kun etälapsi laittaa viestiä. Hän ei olekaan unohtanut äitiä. Miten muka voisikaan? Olen hänen ikioma äitinsä.

Se tuntuu polttavalta ikävältä, maistuu kyyneliltä ja tuntuu suruna sielussa.

Se on sellaista, että poikani tagataan Facebookissa kuvaan, jonka kuvatekstinä on meidän perhe. Tuolla on poikani toisen perheen kanssa, ja se on hänen perheensä. Minun luonani taas ei ole ketään. Missä minun perheeni on?

Se tuntuu välillä ei-miltään, sen unohtaa, sitä ei ajattele, se on niin tavallista, ei siihen osaa enää suhtautua erilaisuutena.

Se tuntuu erilaiselle, vääränlaiselle, olen koko vanhempainillan outolintu, olen etä-äiti, vääränlainen, huonompi, huono äiti.

Se on olla monimuotoisten perhemuotojen keskellä se oudoimman ja pienimmän ryhmän jäsen. Sitä kuulee kysymyksen miksi, vaikkei enää kertaakaan haluaisi selittää. Antakaa jo olla.

Se tuntuu polttavalta ikävältä, maistuu kyyneliltä ja tuntuu suruna sielussa.

Se on iloa, rakkautta, ihanuutta.

Se on kokonainen elämä. Minun elämäni.

Lue myös:
Miksi minusta tuli etä-äiti?
Minä rikoin meidän perheen
Minä haluan olla etä-äiti
Vanhempainiltojen musta lammas

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuva: Panu Pälviä

Minulta pyydettiin tekstiä, jossa kertoisin, mikä on ihan parasta etä-äitiydessä, koska olen kirjoittanut viime aikoina etä-äitiyteeni liittyen niin surullisia, ikävöiviä, hukassakin olevia tekstejä. Olisi aika jo kertoa, mitä hyvääkin tässä elämäntilanteessani on.

En osaa kirjoittaa tällä hetkellä mitään etä-äitiydestäni, koska olen ihan hukassa äitiyteni kanssa.

Vastasin, etten voi juuri nyt kirjoittaa sellaista tekstiä. Koska olen AIVAN HUKASSA. Niin hukassa, etten ole äitinä koskaan ollut. Minun poikani ei ole enää minun poikani. Hän on täysikokoisen aikuisen pituinen, hänen äänensä ei ole lapseni ääni, hänen vartalonsa ei ole vauvani vartalo. En osaa kirjoittaa mitään etä-äitiydestäni, koska olen ihan hukassa äitiyteni kanssa. Kuka äiti sanoo, ettei tuo minun lapseni näytä yhtään minun ikiomalta lapseltani, en tunne häntä, en enää vietä hänen kanssaan aikaa?

Ja yhtäkkiä ymmärsin aivan järjettömän helpottavan seikan: kaikki muutkin teinien äidit ovat ihan yhtä hukassa, muutkin sanovat noita ihan samoja lauseita. Eräs teinitytön äiti kertoi minulle, että hänen vauvansa näyttää naiselle ja on ottanut hänen pikkutyttönsä paikan, muttei ole kuitenkaan se sama pikkutyttö. Ja kun luin vielä Vauva.fin artikkelin teinin äidistä, joka on suloisesti sekaisin lapsensa kanssa, purskahdin helpottuneeseen itkuun.

En ole mikään friikki etä-äiti – olen teinin äiti ja koen samoja fiiliksiä ja suruja kuin muutkin vastaavassa tilanteessa olevat äidit.

Olenkin ihan tavallinen tavallisen teinin äiti. Olen hukassa, joudun päästämään irti, luopumaan, ymmärtämään, että lapset ovat lainaa vain. Mutta ihan jokainen teinin vanhempi tekee samaa suru- ja irtipäästämistyötä. En ole mikään friikki etä-äiti – olen teinin äiti ja koen samoja fiiliksiä ja suruja kuin muutkin vastaavassa tilanteessa olevat äidit.

Miten ihanaa tietää, ettei ole mikään erikoistapaus tunteidensa kanssa. Että muutkin tuntevat samoin. Olen tavallinen äiti. Se on kauneinta, mitä olen pitkään aikaan tajunnut.

Kiitos, kiitos te muut teinien äidit. Yhdessä tässä samassa veneessä ollaan

Olen äärimmäisen kiitollinen tuosta pyynnöstä kirjoittaa positiivinen etä-äitiys-teksti. Löysin tämän oivalluksen, joka on elämässäni yksi havahduttavimmista ja tärkeimmistä hyvin pitkään aikaan.

Kiitos, kiitos te muut teinien äidit. Yhdessä tässä samassa veneessä ollaan. Ollaan vain hukassa. Kyllä me vielä löydämme äitiytemme; se muuttuu ja on erilaista, mutta yhtä arvokasta kuitenkin.

Lue myös:
Teinin etä-äitinä koen, etten välillä tunne lastani enää ollenkaan
Teinin etä-äitinä ja leikki-ikäisen vuoroviikkoäitinä koen tiettyjä erityishaasteita elämässäni

Onnellisin terveisin, teinin etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: T-A Bech

Minä olen ollut kolme kertaa raskaana. Minulla on kaksi lasta ja en ole saanut keskenmenoa. 

Katsoin kuluvalla viikolla tv-sarjaa, jossa huono-osainen isä tekee raskaan päätöksen: hän jättää vastasyntyneen lapsensa sairaalan lähettyville. Sairaalassa on äiti, joka on synnyttänyt kolmoset, joista yksi on menehtynyt synnytyksessä. Äiti ja hänen miehensä ottavat hylätyn lapsen omaksi lapsekseen.

Tunteita, joita jokainen äiti tuntee, kun on päätynyt vaikeaan ratkaisuun: alkanut raskaus on keskeytettävä.

Tämä kohtaus liikutti minua. Koin myös huonoa omaatuntoa, tunsin surua, menetystä, alakuloa, syyttelyä, vihaa ja monelaisia muitakin varsin sekaisia tunteita. Juuri niitä samoja tunteita, joita jokainen äiti varmasti tuntee, kun on päätynyt vaikeaan ratkaisuun: alkanut raskaus on keskeytettävä.

Omalla kohdallani toinen raskauteni alkoi haastavan elämäntilanteen keskellä. Tein raskaan päätöksen 20-vuotiaana nuorena, jo yhden lapsen äitinä: päätin keskeyttää raskauteni. Abortti ei ole ikinä helppo päätös. Siihen liittyy hyvin paljon tunteita ja vaikeita asioita ratkaistavaksi. Tiesin silloin ja nyt, mitä se tarkoittaa ja mitä vaihtoehtoja minulla olisi ollut. Tunnen myös asiaan liittyvät eettiset ongelmat ja kysymykset.

14 vuoden jälkeen minulla on muodostunut surun tunteita, koska jos nyt olisin samassa tilanteessa, voisin tehdä hyvin erilaisen päätöksen.

Silti en kadu päätöstäni. Mutta nyt, 14 vuoden jälkeen, minulla on muodostunut surun tunteita, koska jos nyt olisin samassa tilanteessa, voisin tehdä erilaisen ratkaisun. En pitäisi lasta, mutta synnyttäisin sen.

Olen miettinyt tätä hyvin paljon. Lapsen antaminen adoptoitavaksi kuulostaa yksinkertaiselta asialta, mutta emotionaalisesti se on varmasti yksi kipeimmistä asioista, mitä äiti saattaa elämässään tehdä. Siksi neuvot, joita aborttiin päätyville äideille annetaan: mikset anna adpotoitavaksi ovat ahdistavia. Oman vastasyntyneen vauvan antaminen pois on tunnekokemuksena varmasti hyvin hyvin rankka. Ei ketään pidä pakottaa sellaiseen. En nuorena pystynyt tekemään sitä. Nyt tunnen, että pystyisin ja haluaisin auttaa lapsettomia vanhempia saamaan elämäänsä ikioman vauvan.

Ja vaikka koen näin, mistä minä tiedän, miltä siinä tilanteessa oikeasti tuntuisi. Mutta nyt se mahdollisuutena koskettaa minua syvältä, hyvin syvältä jostain lukituimpien tunteideni syntysijoilta.

He saivat oman pikkuisen käärön jonkun toisen äidin synnyttymästä vauvasta. Se oli kaunista.

Katsoin tuota sarjaa ja olin onnellinen noiden kuvitteellisten vanhempien puolesta. He saivat oman pikkuisen käärön jonkun toisen äidin synnyttymästä vauvasta. Se oli kaunista. Tosielämässäkin on tuollaisia vanhempia. Heitä, jotka luopuvat omasta lapsestaan syystä tai toisesta ja antavat hänet kotiin, jossa lapselle tulee hyvä elämä.

Halusin kirjoittaa tämän kirjoituksen, jotta saisin itseni ja ehkä toisenkin äidin, joka on päätynyt, päätymässä tai harkitsemassa aborttia, miettimään: elämä ei ole mustavalkoista, eikä päätös suuntaan tai toiseen ole väärä. Se voi olla vaikea, mutta harkittuna asiana varmasti juuri sinun elämällesi se oikea, päädyitpä mihin ratkaisuun tahansa.

Lue myös: Abortti on aina vain ja ainostaan naisen asia

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun mieliala nousee ja asiat ovat elämässä hyvin, minä täytyn kiitollisuudella, rakkaudella, onnella ja pakahdetulla riemulla. Haluaisin rakastaa, rakastaa, maan ääriin asti.

Ja sitten katselen ympärilleni, ja ketään ei näy. Se on kamala tunne. Niin paljon rakkautta, mutta kenelle sitä antaa, huudan! On tukahduttava tunne olla onnellinen, rakkaudennälkäinen ja -täyteinen, ja ei olekaan sitä läheisintä, kenelle sitä osoittaa.

Rakkauteni heitä kohtaan kasvaa erossa mylviväksi tuuleksi.

Rakkaus pakkautuu rintaan ja kun lähelle tulee ihminen, osoitan tunteeni hänelle liiallisina ryöpsähdyksinä. Usein lähelläni ovat omat lapseni. Tänään teinipoikani sai osansa; halasin, nauroin ja iloitsin, kun hän on luonani. Mutsi hei kamoon, näin hänen silmistään. No onneksi sain vähän halata. Usein lapseni eivät ole luonani ja rakkauteni heitä kohtaan kasvaa erossa mylviväksi tuuleksi. Kun he tulevat luokseni, mahdankohan tukahduttaa heidät siihen?

Takertua heihin kuin epätoivoinen takiainen? 

Kun haluaisi halata, suudella, rakastella, huutaa maailmalle tämä kaikki onni ja antaa toiselle se sama. 

Ihmisen perustarve on rakastaa. Kukaan, tai ainakin harva, on onnellinen täysin yksin. On upea tunne osoittaa rakkautta. Entä, jos ei olekaan ketään, kenelle sitä osoittaa?

Kun haluaisi halata, suudella, rakastella, huutaa maailmalle tämä kaikki onni ja antaa toiselle se sama. Pakotettu erossaoleminen muista ihmisistä on kamalaa. Saanko enää ketään rakastaa? Osaanko? Haluanko? Kuihtuuko tämä elämännälkä, jos kaikki muuttuukin, että onkin se joku, jota rakastaa? 

Rakkaus on ruma sana. Rakkaus on elämän ruoka. Rakkaus on kaikki. Rakkaus on kaunis, vaatimaton, vaativa, vaikeaa, helppoa.

Rakkaus on elämän perustunne.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (1)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017

Instagram