Kirjoitukset avainsanalla ikävä

Kuva: Panu Pälviä

Juuri kun pääsin kirjoittamasta, että välillä on vaikea keksiä teinin kanssa mitään puhuttavaa, niin eilen puhuimme puhelimessa jopa niin kauan, että siitä loppui akku. En ihan heti muista, milloin tällaista olisi tapahtunut. Olin puhelun jälkeen niin onnellinen, että purskahdin itkuun.

Vinkkaan etävanhemmille, että pitäkää vain yhteyttä lapsiinne, vaikka mikä olisi, mutten itse muista aina noudattaa omaa neuvoani.

Annan usein vinkkejä etävanhemmille, että pitäkää vain yhteyttä lapsiinne, vaikka tilanne olisi miten vaikea tahansa. Lapsi saattaa yhtäkkiä avautua ja alkaa puhumaan ihan eri tavalla. Itse en vain aina muista noudattaa omaa neuvoani. Ahdistun etukäteen siitä, ettei minulle löydy aikaa, ollaan pahassa paikassa ja niin edelleen. Maalailen siis piruja seinälle ennen kuin ne edes ovat siellä.

Minulla oli eilen kova ikävä lastani ja päätin, että minäpä otan ja soitan. Ei se voi ainakaan haitata. Kuulin heti, että teini oli kaupassa ja kiireisen oloinen. Vastaukset olivat yksisanaisia ja aloin jo turhautumaan. Oli ikävä, mutten tiennyt, mitä sanoa ja miten kiinnittää teinin huomio itseeni edes hetkeksi.

Yhtäkkiä tapahtui jotain: teinin sanainen arkku aukesi sepposen selälleen.

Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi ja yhtäkkiä tapahtui jotain: teinin sanainen arkku aukesi sepposen selälleen. Puhe nopeutui ja ilostui ja kuulin hänen äänessään innostusta, kun hän selitti koulujuttujansa ja viikonlopun suunnitelmia. Kiireen tuntu hävisi täysin väliltämme.

Kuuntelin, vastailin ja olin ihmeissäni. Ja onnessani. En tiedä, kuinka moni innostuu puhumaan teininsä kanssa näin innokkaasti kuin minä, mutta veikkaan, että aika monet teinin vanhemmat osaavat arvostaa keskustelua nuorensa kanssa. Se voi olla useinkin melko harvinaista. 

Nieleskelin ja nauroin samaan aikaan: tässä sitä äiti keskustelee lapsensa kanssa ja itkee.

Minun teinini. Rakas poikani. Nieleskelin ja nauroin samaan aikaan: tässä sitä äiti keskustelee lapsensa kanssa ja itkee. Mietin, että on tämäkin, mutta samalla niin ihanaa. Arvostan valtavasti tällaisia hetkiä, kun välillemme syntyy yhteys. Se on taianomaista. Silloin ei ole muita kuin me. Ihan niinkuin silloin joskus, ennen kuin elämä tapahtui.

Sain lapseni hetkeksi itselleni. Hänen läsnäolonsa ja huomionsa. Tuota läsnäoloa, aitoa kiinnostusta ja halua keskustella kanssani, kaipaan aivan valtavasti. Nyt sain ne. Tämän voimin jaksan taas monta huonompaa hetkeä.

Rakastan lastani yli kaiken. En tiedä, mikä voi olla parempaa, kuin oman lapsensa kanssa syvällinen keskustelu.

Lue myös:
Rakas teinini
Näiden takia poikani on niin upea tyyppi

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: T-A Bech

Katselin tässä eräänä päivänä Emmerdalea, ehkä vähän sivusilmällä, koska enemmän yritin pitää silmällä ympyrää juoksevaa kuopustani. Yhtäkkiä kuitenkin pysähdyin niille sijoilleni, kurkkuani kuristi ja sydän muljahti ilkeästi, kun jo aiemmin esittelemäni Emmerdalen hahmo Beatrice sanoi televisiossa jotakin, joka hävetti. Se hävetti minua, koska yhtäkkiä ymmärsin tuntevani välillä täysin samoin kuin hän:

"En halua mennä sinne. Vaivaannun lapseni seurassa. En tiedä, mitä sanoa."

Ja se iski lujaa vasten kasvojani; ymmärrys, että hän puhuu ihan kuin minun elämästäni. Minun tunteistani. Minäkin tunnen noin. Olin koko viikonlopun poikani kanssa; ja kyllä. Välillä olin vaivaantunut. Koetin keskustella hänen kanssaan, kysyä, miten päivät hänellä ovat menneet. Ei siitä keskustelusta oikein mitään tullut.

Siitä tilanteesta tuli juuri näkemäni elokuva mieleen (taisi olla nimeltään Boyhood), jossa lapset tilittivät etäisälleen, ettei keskustelu niin suju, että isä viikon erossa olon jälkeen latoo vain kysymyksiä pöytään ja odottaa lapsiensa vastaavan. Keskustelu ei ole silloin luontevaa. Lapset kertovat kyllä asioistaan, jos he haluavat. Omaa tahtiaan.

Nämä kaksi etävanhempaa kertoivat tarinoillaan minun elämästäni. Etävanhemman elämästä.

Nämä kaksi etävanhempaa, fiktiivistä kylläkin, mutta hyvin todentuntuista, kertoivat tarinoillaan minun elämästäni: etävanhemman elämästä. Kun lapsi tuntuu vieraalta. Ja silloin on välillä toden totta vaikea tietää, mistä keskustella tai mistä edes aloittaa keskustelu.

Vaikka kyseessä on oma rakas esikoiseni, jota rakastan yli kaiken, tunnen silti välillä ulkopuolisuuden tunnetta; vierautta hänen seurassaan. Ja kun samaan aikaan kuuntelen, kun hän puhuu isänsä vaimon kanssa puhelimessa, naureskelee ja sopii arjen jutuistaan, sydämeeni sattuu. Minäkin haluaisin puhua hänen kanssaan arjen pikku jutuista.

Minäkin haluaisin puhua hänen kanssaan arjen pikku jutuista.

Katson häntä, nauravaa ja komeaa poikaani. Minun omaa poikaani. Mitä sanoisin hänelle? Millä sanoilla saisin hänet nauramaan ja puhumaan minullekin noin? Minulla ei ole aavistustakaan. Ja kun sitten annan tilanteen vain olla ja katson häntä, yhtäkkiä hän sanookin jotain, ja puheemme alkaa soljumaan. Ja silloin olen todella onnellinen, hetkisen ajan.

Olen kuitenkin useimmiten ihan äärimmäisen surullinen etä-äitiydestäni. Näistä asioista, joita en koskaan osannut ajatella tuntevani tai kirjoittavani niistä. Vierauden tunteesta, vaivautuneisuudesta, ikävästä, ulkopuolisuudesta. Nyt nämä sanat kertovat minun elämästäni. Minua surettaa tällä hetkellä aika paljon.

Lue myös: Miksi etäpoikani on niin upea lapsi?

Apein terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Istun jälleen tyhjässä kodissa ja minua itkettää. Ei, ei minua edes itketä, vaan suututtaa. Ja sitten minua suututtaa, koska minua suututtaa. 

Koska minähän olen niin sopeutunut, ymmärtäväinen, mahtava malli kaikille etävanhemmille. Näin nämä asiat pitääkin hoitaa. 

Mutta lapsi ei ole täällä.
Lapsi ei tule yöksi luokseni tarvitessaan yöpaikkaa.
Ei minulle soiteta, viestitetä, puhuta tai kerrota arjen pieniä tai isojakaan pulmia.
Kun olen niin helvetin etäällä. Kaukana, ulkona kaikesta.

Ei minulle soiteta, viestitetä, puhuta, sanota mitään. 

Hei, en ole mikään roolimalli. Ei tätä kannata kadehtia. Ottaa edes mallia. Tai en minä tiedä, pitääkö? Onko tämä hyvin hoidettua vanhemmuutta, niinhän sitä minulle sanotaan. 

On varmasti, tilanteessa, jossa olimme. Ei mikään kuitenkaan sitä tosiasiaa poista, että tässä sitä ollaan, ihan ulkona ihan kaikesta. Tavallisesta perhe-elämästä, ydinperheilyistä, kouluarjesta, ihan niin kuin kaikesta. "Eikös se äiti ole se, jonka luokse ekana mentäisiin", sanoi minulle eräs. 

Tuntui ihan sairaan pahalta. Niinhän se äiti olisi. Mutta ei meillä. Ei enää.

Minulle olisi ihan sama, jos poika harrastaisi e-, f- tai jotain ö-urheilua niin paljon kuin sielu sietää, jos olisi täällä, luonani. Edes vähän enemmän. Muut vanhemmat huolehtivat eurheilun haitoista tai eduista. Minä en edes tiedä, mitä se sellainen on. No en tiedä, vaikka on teini-ikäinen poika. Jos hän sitä harrastaa, kuten varmasti harrastaa, niin hän tekee sitä isänsä luona.

Tule tänne harrastamaan sitä urheilua, tai mitä ikinä harrastatkin.

Hän seisoo muiden kanssa kuvassa, jonka alla lukee perhe.

Minä en seiso. 

Tiedättekö, miten paljon se sattuu. Silloin ei auta kenenkään sanoa, että äiti on aina äiti, olen hänelle tärkeä, ei hän unohda minua, kukaan ei minua syrjäytä. Ei niin, ja tiedän tuon kaiken. Silti yksin, pojan ollessa muualla perheensä kanssa, herää ajatus: en minä ole se hänen perheensä. En millään. En ainakaan arkiperhe.

Olen joku perhe, jossa on jokin lisäliite. Etäperhe? Jokatoinenviikonloppuperhe? Se toinen perhe?

Etuliiteäiti. En vain äiti. 

Tänä iltana tuntui, etten osaa edes kirjoittaa tähän mitään. Tuntuu, että kaikki on sanottu. Ja ei kuitenkaan mitään ole sanottu. On niin paljon sanoja, jotka ovat sanomatta. Ne huutavat sisälläni, mutta ei ole ketään, kelle sanoa niitä.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (2)

Vuoroäiti

Oon vuoroviikkoäiti mutta tuon tunteen tiedän. Isän luona on perhe. Äidin luona vaan äiti. Ja päiväkodissa kun lapsen piti piirtää perhe niin ei siihen aina äiti mahtunut. Sattu ja paljon.

Kolmen etä

Lapseni valittiin oppilasparlamenttiin. Luin sen Wilmasta. Nyyh. Ilman Wilmaa en tietäisi sitä enkä sitäkään, että hänellä oli yleisurheilukisat. Soitin ja onnittelin valinnasta ja kuulin mitalista. Ilman Wilmaa en olisi varmaan tiennyt mitalistakaan. Ei äidille aina kaikkea ehdi kertoa. Ihana Wilma. Nyyh.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

En olisi halunnut tänään tulla kotiin. Heti en tullutkaan. En oikeastaan pitkään aikaan. Keksin kaikenlaista tekemistä. Elokuva oli hyvä. Kahvi oli maistuvaa. Kirjakin oli mielenkiintoinen.

En mennyt kotiin. En vain voinut.

Eilen illalla pidin lastani kädestä kiinni, makasin hänen vieressään ja katsoin häntä. Lapsi oli nukkunut jo jonkin aikaa. En vain voinut lähteä pois huoneesta. Tiesin, että huomenna häntä ei täällä ole. Lastenhuone on tänään tyhjä. 

Makasin siinä,  ja en olisi halunnut päästää irti. 

Jalat kastuivat tänään ulkona sateessa samaa tahtia kun kyyneleet kostuttivat poskiani. Edessäni kulki nainen lapsi käsipuolessaan. Lapsi puhui, puhui lakkaamatta ja nainen vastasi lapselle, en tiedä mitä, mutta varmaan jotain kivaa, koska lapsi kikatti. Lapsi pomppi kuralätäköissä. Punaiset kumisaappaat välkkyivät sadepisarien loisteessa.

Ei ole minun kotonani tänään pikkuisia kumisaappaita. 

Tyhjä koti pelottaa.

Junassa teinit juttelivat ehkä vähän liian kovaa, vähän liian paljon kirosanoja käyttäen. Teinit, hymähdin. Ja käänsin katseeni äkkiä pois. Omani on siellä jossain.

Tyhjä koti pelottaa. Tämä lapseton syli sattuu. "Miten sä osaatkin olla noin reipas, suhtautua tähän kaikkeen noin hyvin?" olen kuullut. No kuulkaa, en kyllä osaa. En yhtään. Mä en osaa tätä enää.

Ei ole pikkuisen sängyssä tänään nukkujaa.

Sade ropisee täällä tyhjän kodin seinissä. Ei ole pikkuisen sängyssä tänään nukkujaa. Minulla on niin ikävä – niin kova ikävä lapsiani. Tottuukohan tähän ikinä? 

Minulla on ikävä teitä, lapseni.

Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (2)

Vierailija

Raastaa niin syvältä ja niin käsittämättömän rajusti ettei sitä voi tietää jos ei ole jounut sitä kokemaan. Voimia selviytymiseen

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017