Kirjoitukset avainsanalla ikävä

Kuva: Panu Pälviä

Istun jälleen tyhjässä kodissa ja minua itkettää. Ei, ei minua edes itketä, vaan suututtaa. Ja sitten minua suututtaa, koska minua suututtaa. 

Koska minähän olen niin sopeutunut, ymmärtäväinen, mahtava malli kaikille etävanhemmille. Näin nämä asiat pitääkin hoitaa. 

Mutta lapsi ei ole täällä.
Lapsi ei tule yöksi luokseni tarvitessaan yöpaikkaa.
Ei minulle soiteta, viestitetä, puhuta tai kerrota arjen pieniä tai isojakaan pulmia.
Kun olen niin helvetin etäällä. Kaukana, ulkona kaikesta.

Ei minulle soiteta, viestitetä, puhuta, sanota mitään. 

Hei, en ole mikään roolimalli. Ei tätä kannata kadehtia. Ottaa edes mallia. Tai en minä tiedä, pitääkö? Onko tämä hyvin hoidettua vanhemmuutta, niinhän sitä minulle sanotaan. 

On varmasti, tilanteessa, jossa olimme. Ei mikään kuitenkaan sitä tosiasiaa poista, että tässä sitä ollaan, ihan ulkona ihan kaikesta. Tavallisesta perhe-elämästä, ydinperheilyistä, kouluarjesta, ihan niin kuin kaikesta. "Eikös se äiti ole se, jonka luokse ekana mentäisiin", sanoi minulle eräs. 

Tuntui ihan sairaan pahalta. Niinhän se äiti olisi. Mutta ei meillä. Ei enää.

Minulle olisi ihan sama, jos poika harrastaisi e-, f- tai jotain ö-urheilua niin paljon kuin sielu sietää, jos olisi täällä, luonani. Edes vähän enemmän. Muut vanhemmat huolehtivat eurheilun haitoista tai eduista. Minä en edes tiedä, mitä se sellainen on. No en tiedä, vaikka on teini-ikäinen poika. Jos hän sitä harrastaa, kuten varmasti harrastaa, niin hän tekee sitä isänsä luona.

Tule tänne harrastamaan sitä urheilua, tai mitä ikinä harrastatkin.

Hän seisoo muiden kanssa kuvassa, jonka alla lukee perhe.

Minä en seiso. 

Tiedättekö, miten paljon se sattuu. Silloin ei auta kenenkään sanoa, että äiti on aina äiti, olen hänelle tärkeä, ei hän unohda minua, kukaan ei minua syrjäytä. Ei niin, ja tiedän tuon kaiken. Silti yksin, pojan ollessa muualla perheensä kanssa, herää ajatus: en minä ole se hänen perheensä. En millään. En ainakaan arkiperhe.

Olen joku perhe, jossa on jokin lisäliite. Etäperhe? Jokatoinenviikonloppuperhe? Se toinen perhe?

Etuliiteäiti. En vain äiti. 

Tänä iltana tuntui, etten osaa edes kirjoittaa tähän mitään. Tuntuu, että kaikki on sanottu. Ja ei kuitenkaan mitään ole sanottu. On niin paljon sanoja, jotka ovat sanomatta. Ne huutavat sisälläni, mutta ei ole ketään, kelle sanoa niitä.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (2)

Vuoroäiti

Oon vuoroviikkoäiti mutta tuon tunteen tiedän. Isän luona on perhe. Äidin luona vaan äiti. Ja päiväkodissa kun lapsen piti piirtää perhe niin ei siihen aina äiti mahtunut. Sattu ja paljon.

Kolmen etä

Lapseni valittiin oppilasparlamenttiin. Luin sen Wilmasta. Nyyh. Ilman Wilmaa en tietäisi sitä enkä sitäkään, että hänellä oli yleisurheilukisat. Soitin ja onnittelin valinnasta ja kuulin mitalista. Ilman Wilmaa en olisi varmaan tiennyt mitalistakaan. Ei äidille aina kaikkea ehdi kertoa. Ihana Wilma. Nyyh.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

En olisi halunnut tänään tulla kotiin. Heti en tullutkaan. En oikeastaan pitkään aikaan. Keksin kaikenlaista tekemistä. Elokuva oli hyvä. Kahvi oli maistuvaa. Kirjakin oli mielenkiintoinen.

En mennyt kotiin. En vain voinut.

Eilen illalla pidin lastani kädestä kiinni, makasin hänen vieressään ja katsoin häntä. Lapsi oli nukkunut jo jonkin aikaa. En vain voinut lähteä pois huoneesta. Tiesin, että huomenna häntä ei täällä ole. Lastenhuone on tänään tyhjä. 

Makasin siinä,  ja en olisi halunnut päästää irti. 

Jalat kastuivat tänään ulkona sateessa samaa tahtia kun kyyneleet kostuttivat poskiani. Edessäni kulki nainen lapsi käsipuolessaan. Lapsi puhui, puhui lakkaamatta ja nainen vastasi lapselle, en tiedä mitä, mutta varmaan jotain kivaa, koska lapsi kikatti. Lapsi pomppi kuralätäköissä. Punaiset kumisaappaat välkkyivät sadepisarien loisteessa.

Ei ole minun kotonani tänään pikkuisia kumisaappaita. 

Tyhjä koti pelottaa.

Junassa teinit juttelivat ehkä vähän liian kovaa, vähän liian paljon kirosanoja käyttäen. Teinit, hymähdin. Ja käänsin katseeni äkkiä pois. Omani on siellä jossain.

Tyhjä koti pelottaa. Tämä lapseton syli sattuu. "Miten sä osaatkin olla noin reipas, suhtautua tähän kaikkeen noin hyvin?" olen kuullut. No kuulkaa, en kyllä osaa. En yhtään. Mä en osaa tätä enää.

Ei ole pikkuisen sängyssä tänään nukkujaa.

Sade ropisee täällä tyhjän kodin seinissä. Ei ole pikkuisen sängyssä tänään nukkujaa. Minulla on niin ikävä – niin kova ikävä lapsiani. Tottuukohan tähän ikinä? 

Minulla on ikävä teitä, lapseni.

Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (2)

Vierailija

Raastaa niin syvältä ja niin käsittämättömän rajusti ettei sitä voi tietää jos ei ole jounut sitä kokemaan. Voimia selviytymiseen

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kirjoitan tätä tekstiäni silmät kyynelissä. Edessäni istuu kuopukseni ja mutustaa iltapalaleipäänsä. Hän lähtee huomenna isänsä luokse. On ollut luonani nyt poikkeuksellisesti lähes kolme viikkoa. 

Voiko rakkaus sattua näin paljon?

Voiko rakkaus sattua näin paljon? Katson lastani ja sydäntä puristaa. En halua, että hän lähtee! Minulla on ollut viime viikkoina todella vaikeaa. En osaa olla erossa lapsistani. Ennen osasin, nyt en enää. Mitä tapahtui? Eroäiti, vihaan tuota sanaakin. En halua olla erossa heistä. Odotan kauhulla sitä hetkeä, kun he lähtevät. Mikä minua vaivaa?

Tahtoisin halata häntä enkä päästää ikinä irti. Miten naurettavaa. Eihän lasta voi koko aikaa halata. Mutta kun haluaisin. En halua päästää irti. Sattuu.

En enää tiedä, mitä tekisin, kun lapset eivät ole luonani. Miten oikein kuluttaa aikaa? Pyörin kotona orpona ja ihan eksyneenä. Voiko lapsiaan rakastaa kipuun asti? Nyt tuntuu siltä.

Miten naurettavaa. Eihän lasta voi koko aikaa halata.

Älä lähde, tekisi mieli huutaa, mutta en minä huuda. Katson vain tuota lasta, joka on niin rakas, huomenna jo muualla. Kyynel vierähtää jo syliini ja kädet vapisevat. On vaikea kirjoittaa.

En haluaisi jakaa näitä lapsia kenenkään kanssa. Haluan omia heidät ja pitää heidät itselläni. Älkää lähtekö.

En halua ajatella sitä huomista hetkeä, kun vien lapsen päiväkotiin. Isi hakee sinut tänään, sanon ja kurkkuun sattuu, koska ikävä kuristaa sitä jo. Sanonta ikävä kuristaa kurkkua on totta. Se todella kuristaa. Tuntuu, ettei voi hengittää. 

Juoksen päiväkodin nurkan taakse ja purskahdan itkuun. En halua mennä töihin, en halua liikkua enkä tehdä mitään. Haluan hakea lapseni takaisin ja halata vielä kerran. Ja sitten astelen töihin ja kukaan ei näe tuskaa sydämessäni.

Eroäiti. Vihaan tuota sanaa.

Ja sitten he tulevat takaisin. Hetken saan olla heidän kanssaan. Kunnes he taas lähtevät. Tämä kiertokulku, oman elämäni vaikein, toistuu uudelleen ja uudelleen. 

On vain jaksettava. Vaikka ei kestäisi enää sekuntiakaan. Ikävä. Herrajumala se sattuu. Ja tämä rakkaus. Voiko tähän hukkua? Tulen kotiin töistä ja vastassa on vain ruokapöytä, jonka nurkassa näkyy pieni leivänmurunen. Siinä se minun lapseni eilen istui. Nyt istuu isänsä luona.

Menen sängylle ja käperryn peiton alle. Aika, kulu nopeasti.

Lue myös: 
Riittämättömyys, tuska, suru
Kaikki muuttui, ja minusta tuli äiti-ihminen

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (4)

Vuoden Äiti

Voin vain yrittää kuvitella, miten pahalta sinusta tuntuu.

Minä saan olla lasteni kanssa joka päivä ja silti aloin itkeä, kun lapseni puhui siitä, miten hän 10 vuoden päästä muuttaa pois kotoa. Liian pian! Et lähde! En tietenkään sanonut mitään.

Halauksen tahdon sinulle jättää.

Vierailija

Voimia sinulle kohtalotoverini. Tunnen ja tiedän tuskasi. Yhtä vaikeaa täällä. Olen yrittänyt ajatella mitä voin tehdä lapsen hyväksi, vaikka hän välillä onkin poissa: suunnittelen yhteisiä retkiä, valmistelen jotain kivaa häntä varten tms. Ja toisaalta, ovat jotkut työnkin takia viikon erossa lapsistaan. Tsemppiä! Aika voi helpottaa myös asiaa.

Vierailija

Voimia sinulle, tiedän miltä sinusta tuntuu, en kestä ajatustakaan että lapseni ei ole luonani... Sydän särkyy aina kun. He lähtevät..

Laura86

En sano että tiedän miltä sinusta tuntuu kun en voi tietää, en ole samassa tilanteessa. Vaan aivan päinvastaisessa. Lapseni isä on toisessa maassa ja välit minun vanhempiini meni vastottain. Tyttäreni on luonani koko ajan. Tuntuu että välillä tukehdun vaikka osaamme jo antaa toisillemme hyvin omaa aikaa ja tilaa. Silti tunnen jotain samaa joka kerta kun hän lähtee yökylään. Mitä jos sattuu jotain? Kukaan muu ei tunne lastani kuin minä. Miten he pärjää kun eivät kulmien asennosta jo tiedä mitä seuraavassa sekunnissa tapahtuu.

Kasvata tunteitasi, vaali niitä. Niiden on tarkoitus kehittää sinua. Voiko tilannetta muuttaa? Edes väliaikaisesti. Odota innolla, rakasta puhki kun lapsesi on paikalla. Kaikki tunteet on sallittuja ja yleensä niillä on jokin tarkoitus. Mieti mikä tarkoitus näillä on?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Niin se koulu alkoi jälleen. Poikani menee tänä vuonna kahdeksannelle luokalle. On jo hyvin mones vuosi, kun en ole aamulla häntä näkemässä, kun koulu alkaa. En herättämässä kesälomarytmissä elävää teiniä, hoputtamassa kouluun ja toivottamassa kivaa koulupäivää.

En saa olla elämässä koulunaloitusjännitystä poikani kanssa.

Koulujen aloituksessa on aina jotain maagista. Muistan omasta nuoruudestani, kuinka syksy tuntui kaiken uuden alulta, tuleva jännitti ja kouluun meneminen tuntui isolta asialta. Nyt en saa olla elämässä tuota samaa jännitystä poikani kanssa.

Onhan sen niinkin, ettei se teinille ole ihan niin justiinsa, onko siinä isä tai äiti katsomassa, että mitkä vaatteet hän päällensä laittaa ja millä mielellä kouluun lähtee. Ei – mutta vanhemmalle on. Ainakin minulle on. Tai olisi.

Koulut alkavat jälleen ja tunnen oloni yksinäiseksi, kun en ole näkemässä
poikani uuden kouluvuoden aloitusta. Kuva: Panu Pälviä

Varmasti osittain varmasti nostalgisoinkin liikaa koulunaloitusjuttuja ja äidin merkitystä nuoren koulupäivän aloituksessa, muttei se silti vähennä tätä surkeaa oloa, joka joka syksy tulee. Some täyttyy lapsien kuvista, koulureput selässä menevistä nuorista. Vanhempien statukset ovat täynnä koulunaloitusjuttuja. Minä en ole ottamassa tuollaisia kuvia lapsestani. Jo usean vuoden ajan olen saanut kuvan pojan isältä.

Minä en ole ottamassa tuollaisia kuvia lapsestani. Jo usean vuoden ajan olen saanut kuvan pojan isältä.

Jälleen yksi asia, josta etävanhempana on luovuttava. Ei vaan voi olla mukana näissä arjen jutuissa. Laitan minä aina viestiä pojalle ja vastauksin jopa joskus tulee. Minusta on tärkeää osoittaa, että olen mukana hänen koulujutuissaan ja hän on mielessäni. Ja kyllä hän sen tietääkin.

Onneksi hän nyt viikonloppuna tulee luokseni. Käydään sitten läpi koulunaloitusjutut.

Lue myös:
Koulut alkaa ja tunnen oloni jälleen ulkopuoliseksi
Miten etä-äiti otettiin huomioon yläkoulun ensimmäisenä vuonna?
Vanhempainiltojen musta lammas

Terveisin, Etä-äiti 

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (9)

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Niinpä! Onneksi on niin hyvät välit pojan ja hänen isänsä kanssa. Monilla on paljon huonomminkin asiat. Silti nää ekat koulupäivät on jotenkin tosi haastavia. Siitä se sitten taas helpottaa.

Terveisin, Etä-äiti

MinskuH

Miksi et voisi sitten vain sopia lapsen isän kanssa että jos sinä vaikka hoitaisit vuorostasi koulunaloitushommat? Miksi poika ei olisi voinut olla sinun luonasi edellistä iltaa ja yötä? On toki hienoa että kirjoitat näistä ajatuksista ja tuntemuksista mutta kun toisinkin olisi voinu olla niin tuntuu että haet vähän "säälipisteitä" 🤔 eräs minun todella hyvä ystäväni on ns. "vuoroviikkoäiti" ja jos äidin mielestä "tärkeitä" tapahtumia on isän viikolla niin kyllä hän saa lapset luokseen ja toisinpäin. Ja itsekin aikoinaan kun jonkin aikaa olin etä-äiti niin kyllä vahvasti sain olla just esim. koulunaloitusjutuissa mukana kun oli tärkeää minulle. Asiat useimmiten on sovittavissa kun vanhemmat ovat sopuisia ja olen ymmärtänyt että teillä näin on 💕

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Kyllä meillä on. Ja toki pyytäisinkin, mutta tiedän, että pojalle on tärkeää olla ekana päivänä siellä lähdössä, tapaavat kaverit etukäteen ja menevät yhdessä. On aina ollut näin ja minä asun kauempana koulusta. 

En lähtisi häneltä tuota pois ottamaan. Ja aikaisina kouluaamuina ei edes ehdi luotani kouluun.

Kirjoitan juuri niin kuin minusta tuntuu, ja en tahallani todellakaan elämääni tee itselleni kurjaksi ja piehtaroi ikävässä. Olisi todella outoa, jos noin tekisin? 

Sääliä en ole ikinä teksteillä hakenut ja ne, jotka niin sanovat, ovat todellakin väärässä.

Kiitos kommentista. Meidän tilannetta ei kuitenkaan kukaan lukija varmasti ihan tarkalleen tiedä, on niin paljon nyansseja ja arjen pikkujuttuja, mitä ei mitenkään voi vuoden vanhassa blogissa olla avattu :D 

Terveisin, Etä-äiti

Vierailija

Onhan tuo hyvä pointti tottakai ja ajateltu lapsen kannalta mutta olisihan hän varmaan voinut ne kaverit tavata ennen kouluun menoa vaikka olisikin lähtenyt sinun luota aamulla? Tarkoitus ei ole mitenkään kritisoida eikä varsinkaan loukata, lähinnä yritän ajatella ja miettiä ratkaisua/uutta näkökulmaa ettei sinusta tuntuisi niin ikävältä 😊
Tykkään tosi paljon lukea sinun blogia, kirjoitat niin hyvin ja osaat pukea ajatuksia ja tuntemuksia sanoiksi 👍
Peace and love 😘

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Pitää kysyä 😊 onhan tässä ysiluokan alotus sit vielä peruskoulua 😃
Kiitos palautteesta 😊 ennenkaikkea blogin idea olikin ja on kertoa miltä asiat TUNTUU.

Terveisin, Etä-äiti

Isivuosi

Kyllähä tuo kurjalta varmasti tuntuu. Mun mielestä on hienoa, että kirjoitat näin avoimesti kipeitäkin asioista. Säälipisteiden päälle en ymmärrä mitään, mutta tiedän, että rohkeutta vaatii tällaisen blogin kirjoittaminen.

Mukavaa viikonloppua teille teinin kanssa!

Sormet suuhun
Liittynyt14.3.2018

Vaikea kuvitella miten haikealta tuntuu kun esikoinen joskus aloittaa koulun, saatikka ettei olisi itse sitä näkemässä. Aina ei tiedä miten elämä vie, onneksi saat sentään kuvia ja pääsit juttelemaan kaikessa rauhassa poikasi kanssa koulun aloituksesta <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017