Kirjoitukset avainsanalla ikävä

Kuva: Panu Pälviä

Kyllä nyt taas riipasee sydämestä niin maan p-leesti. Välillä menee pitkiä aikoja niin mukavasti ja olen vuosien mittaan oppinut elämään tämän jutun kanssa. Nimittäin sen, etten näe lasta juuri KOSKAAN.

No koskaan ja koskaan, mutta siltä tällä hetkellä taas tuntuu. Ehkä se johtuu siitä, että totuin liian hyvään, kun hän oli luonani kolme viikkoa putkeen. Siis hei, KOLME KOKONAISTA VIIKKOA LUONANI. Siihen sitten totuin: että oma lapsi on luonani. Ja olemme puhuneet jo muutamaan otteeseen, miten näkisimme enemmän.

Sitten tuntuu tulevan jumalaton takapakki koko hommaan ja tuntuu, etten näe ikinä lastani.

Sitten tuntuu tulevan jumalaton takapakki koko hommaan ja tuntuu, etten näe ikinä lastani. Nyt se riippaisi entistä enemmän, kun sain viestin, että lapsi on kovasti kuumeessa ja tosi kipeänä. Ja minä jossain ihan muualla. En ole siellä auttamassa, ostamassa lääkkeitä ja hoivaamassa. Salaa katsomassa teiniä, joka on vielä niin pieni, vaikka onkin jo niin iso. Kun en voi olla tuota tekemässä, kuinka silloin tuntuukaan, että on niin väärässä paikassa kuin vain voi olla.

Sairas lapsi saa vanhemmassa jonkin iki-iäisen hoivavietin päälle. Olipa lapsi sitten minkäikäinen tahansa, on pakottava tarve saada auttaa ja hoivata. Saapa sitten hoivavietti päälle, kun ei voikaan hoitaa lastansa. Kun tietää, että ihan toinen ihminen siellä hoivaa. Itse istuu jossain sohvalla yksinään ja miettii, että miten ihmeessä tämä kaikki menikin näin? Miten jouduin tähän tilanteeseen? Eikö minun oikeasti pitäisi olla se, joka hoitaa kipeää lastaan?

Saapa sitten hoivavietti päälle, kun ei voikaan hoitaa lastansa. Kun tietää, että ihan toinen ihminen siellä hoivaa.

Yksi riipaisevimmista tunteista on odottaa tietoa siitä, miten lapsi voi, miten lääkärissä meni ja milloin hän pääsee kotiin. Onko jotain todella pahasti vialla ja pääseekö hän luokseni nyt pitkään aikaan? On hyvin voimaton olo, kun ei voi tehdä mitään, ei voi nähdä lastansa eikä olla hänelle tukena. Riittämättömyys ja paskamutsi-fiilis satuttavat tuolloin aika lujaa.

Paskamutsi-hetki. 

Itken, itken, itken sängyllä.

Itkin, itkin, itkin sängyllä. Lapsi kuulosti kovin kipeältä. Onneksi sentään soitti minulle. En tiedä, olisinko voinut jatkaa koko elämistä, jos en olisi saanut tietoa, ettei välitöntä vaaraa ole. Kävin tuon päivän aikana niin monta tunnetta läpi, etten tiedä, onko enempää olemassakaan. Päällimmäisenä kuitenkin voimattomuus ja suru. Olisinpa ollut auttamassa poikaani. Ja nyt jo sovittu tapaaminenkin peruuntui sairastumisen takia. Tosi kurja fiilis.

Huh, ja hengitystä päälle. Kyllä tästäkin jälleen selvitään, kun on pakko. Kun vähän rauhoituin, ymmärsin tietenkin, että onpa ihana, että lasta on kaksi vastuullista aikuista hoitamassa, he kykenevät antamaan tärkeää hoivaa ja auttamaan. Saan pitää yhteyttä lapseeni ja hän pitää minuun. Hetken aikaa kuitenkin tunsin olevani ihan liian kaukana. Etäällä. Etä-äiti.

Hetken aikaa kuitenkin tunsin olevani ihan liian kaukana. Etäällä. Etä-äiti.

Terveisin, Helka

Facebook II Instagram

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Koululaisten ja opiskelijan et...
1/1 | 

Minä olen joskus iloinnut siitä kun lapsi sairastuu just mun luona. Paljon parempi kun saa hoitaa ja lohduttaa lasta sen sijaan, että kuulee lapsensa olevan kipeä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitenköhän tämä kesä tulee teinin kanssa menemään? Kuva: Panu Pälviä

Kerroin vähän aikaa sitten, miten teinini ehdotti, että näkisimme enemmän. Oli puhetta jopa vuoroviikkosysteemiin palaamisesta. Ihan hetken aikaa unelmoin, että saan heittää hyvästit etä-etuliitteelle. 

Olin luonnollisesti innoissani. Jo se, että lapsi ehdottaa yhteisen ajan lisäämistä, on minulle rieumuvoitto. Välillähän näemme ehkä vain kerran kuukaudessa päivän tai kaksi. Tämä ei johdu huonoista väleistä, vaan siitä, hänellä on ollut omat harrastuksensa, ystävänsä ja menonsa, ja välillä olen asunut liian kaukanakin hänestä.

Jo se, että lapsi ehdottaa yhteisen ajan lisäämistä, on minulle riemuvoitto.

Varsinkin tänä vuonna asiat ovat menneet eteenpäin, ja hän on alkanut viihtymään enemmän luonani, mikä on mahtavaa, koska hänellä on yhä enemmän tietenkin myös omaa sosiaalista elämää.

Joten varovaisesti yritimme, josko näkisimme ihan viikottain, tai varsinkin joka toinen viikko enemmän – samoilla viikoilla, kun kuopuksenikin on luonani.

Hyvin nopeasti huomasimme, ettei se toimikaan. Olikin paljon kaikkea menoa ja tekemistä, ja sain usein viestin, ettei poika ehdikään tulemaan luokseni. Meillä ei ikinä pakoteta lasta menemään toiseen kotiinsa, jos hän ei halua. Tämä on toiminut siksi, että välit lapsen isän kanssa ovat hyvät ja kumpikaan ei yritä estää lapsen menemistä toisen vanhemman luokse. Ainoastaan loma-ajat ja pidemmät yhdessäoloajat päätetään vanhempien kesken ja niistä ei jousteta. Muutoin poika saa arkena liikkua vapaasti kotiensa väliä.

Välit lapsen isän kanssa ovat hyvät ja kumpikaan ei yritä estää lapsen menemistä toisen vanhemman luokse.

Minusta tämä on ollut hyvin lapsiystävällinen ratkaisu varsinkin nyt, kun hän on jo isompi. Emme yritä keinotekoisesti pakottaa viettämään aikaa jossain, jossa hän ei halua. Tämä voi kuulostaa siltä, että hän saa vapaasti liikkua missä haluaa, mutta näin ei  kuitenkaan ole. Me vanhemmat tiedämme, missä hän kulloinkin menee ja mitkä ovat kotiintuloajat. 

Yhdessäoloaikamme on kuitenkin lisääntynyt, joten asiat ovat menossa oikeaan suuntaan. Olen tietenkin surullinen, ettemme näe ihan joka toinen viikko, kuten aluksi innostuin, mutta toisaalta näemme enemmän kuin vielä puoli vuotta sitten. Täytyy silti myöntää, että tuntui tosi pahalle hetkellisesti. Sydäntä kouraisi, kun ei se vuoroviikkoisuus toiminutkaan.

Olen oppinut teinin etävanhempana olemaan hyvin joustava – on oikeastaan pakkokin.

Olen oppinut teinin etävanhempana olemaan hyvin joustava – on oikeastaan pakkokin. Olen tehnyt mahdollisimman paljon sen eteen, että voimme nähdä niin usein kun hän haluaa. Muutin häntä lähemmäksi ja olen järjestänyt kotitilanteeni niin, että luokseni saa aina tulla, vaikkei etukäteen olisi edes sovittukaan.

Lue myös: Miksi minusta tuli etä-äiti?

Ehkä se jonain päivänä tarkoittaa vuoroviikkoisuutta, tai sitten ei. Pääasia, että me kaikki voimme hyvin. Ja nyt me voimme.

Terveisin, Helka

Facebook II Instagram

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Olen kirjoittanut kohta kaksi vuotta Etä-äiti-blogiani ja en ole postannut tämännimistä tekstiä vielä kertaakaan. Lienee jo aika. 

Miltä tuntuu olla etä-äiti?

Se tuntuu siltä, että kun katsoo nukkuvia lapsiaan, jotka ovat luonasi koko viikonlopun, ja rakkaus sumentaa silmäsi, paisuttaa sydämesi ja onnellistaa mielesi.

Ja samalla tietää, että seuraavana päivänä tätä tilannetta ei enää ole. On vain tämä hetki, lahja olla lastensa kanssa.

Seuraava päivä pelottaa.

Se tuntuu kamalalta, kun lastenhuone on tyhjä ja ihan turha. Lastenvaatteet ja lelut lojuvat käyttämättöminä ja aavemaisina lattialla kuin kauan sitten unohdettu, likainen nukke hylätyssä kylässä.


Etä-äitiys on suuria tunteita. Kuva: Panu Pälviä

Se tuntuu kipuna sydämessä, kun ei haluaisi mennä kotiin. Koska se koti on tyhjä. Se tuntuu väärältä ja paskalta.

Se on kateutta lapsen isää ja tämän puolisoa kohtaan. Miksi te saatte olla juuri minun ikioman lapseni kanssa niin paljon enemmän kuin minä? Epäreilua, väärin, niin perseestä. Koko elämä on ihan kamalaa.

Se tuntuu ihanalle, kun etälapsi laittaa viestiä. Hän ei olekaan unohtanut äitiä. Miten muka voisikaan? Olen hänen ikioma äitinsä.

Se tuntuu polttavalta ikävältä, maistuu kyyneliltä ja tuntuu suruna sielussa.

Se on sellaista, että poikani tagataan Facebookissa kuvaan, jonka kuvatekstinä on meidän perhe. Tuolla on poikani toisen perheen kanssa, ja se on hänen perheensä. Minun luonani taas ei ole ketään. Missä minun perheeni on?

Se tuntuu välillä ei-miltään, sen unohtaa, sitä ei ajattele, se on niin tavallista, ei siihen osaa enää suhtautua erilaisuutena.

Se tuntuu erilaiselle, vääränlaiselle, olen koko vanhempainillan outolintu, olen etä-äiti, vääränlainen, huonompi, huono äiti.

Se on olla monimuotoisten perhemuotojen keskellä se oudoimman ja pienimmän ryhmän jäsen. Sitä kuulee kysymyksen miksi, vaikkei enää kertaakaan haluaisi selittää. Antakaa jo olla.

Se tuntuu polttavalta ikävältä, maistuu kyyneliltä ja tuntuu suruna sielussa.

Se on iloa, rakkautta, ihanuutta.

Se on kokonainen elämä. Minun elämäni.

Lue myös:
Miksi minusta tuli etä-äiti?
Minä rikoin meidän perheen
Minä haluan olla etä-äiti
Vanhempainiltojen musta lammas

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Minulta pyydettiin tekstiä, jossa kertoisin, mikä on ihan parasta etä-äitiydessä, koska olen kirjoittanut viime aikoina etä-äitiyteeni liittyen niin surullisia, ikävöiviä, hukassakin olevia tekstejä. Olisi aika jo kertoa, mitä hyvääkin tässä elämäntilanteessani on.

En osaa kirjoittaa tällä hetkellä mitään etä-äitiydestäni, koska olen ihan hukassa äitiyteni kanssa.

Vastasin, etten voi juuri nyt kirjoittaa sellaista tekstiä. Koska olen AIVAN HUKASSA. Niin hukassa, etten ole äitinä koskaan ollut. Minun poikani ei ole enää minun poikani. Hän on täysikokoisen aikuisen pituinen, hänen äänensä ei ole lapseni ääni, hänen vartalonsa ei ole vauvani vartalo. En osaa kirjoittaa mitään etä-äitiydestäni, koska olen ihan hukassa äitiyteni kanssa. Kuka äiti sanoo, ettei tuo minun lapseni näytä yhtään minun ikiomalta lapseltani, en tunne häntä, en enää vietä hänen kanssaan aikaa?

Ja yhtäkkiä ymmärsin aivan järjettömän helpottavan seikan: kaikki muutkin teinien äidit ovat ihan yhtä hukassa, muutkin sanovat noita ihan samoja lauseita. Eräs teinitytön äiti kertoi minulle, että hänen vauvansa näyttää naiselle ja on ottanut hänen pikkutyttönsä paikan, muttei ole kuitenkaan se sama pikkutyttö. Ja kun luin vielä Vauva.fin artikkelin teinin äidistä, joka on suloisesti sekaisin lapsensa kanssa, purskahdin helpottuneeseen itkuun.

En ole mikään friikki etä-äiti – olen teinin äiti ja koen samoja fiiliksiä ja suruja kuin muutkin vastaavassa tilanteessa olevat äidit.

Olenkin ihan tavallinen tavallisen teinin äiti. Olen hukassa, joudun päästämään irti, luopumaan, ymmärtämään, että lapset ovat lainaa vain. Mutta ihan jokainen teinin vanhempi tekee samaa suru- ja irtipäästämistyötä. En ole mikään friikki etä-äiti – olen teinin äiti ja koen samoja fiiliksiä ja suruja kuin muutkin vastaavassa tilanteessa olevat äidit.

Miten ihanaa tietää, ettei ole mikään erikoistapaus tunteidensa kanssa. Että muutkin tuntevat samoin. Olen tavallinen äiti. Se on kauneinta, mitä olen pitkään aikaan tajunnut.

Kiitos, kiitos te muut teinien äidit. Yhdessä tässä samassa veneessä ollaan

Olen äärimmäisen kiitollinen tuosta pyynnöstä kirjoittaa positiivinen etä-äitiys-teksti. Löysin tämän oivalluksen, joka on elämässäni yksi havahduttavimmista ja tärkeimmistä hyvin pitkään aikaan.

Kiitos, kiitos te muut teinien äidit. Yhdessä tässä samassa veneessä ollaan. Ollaan vain hukassa. Kyllä me vielä löydämme äitiytemme; se muuttuu ja on erilaista, mutta yhtä arvokasta kuitenkin.

Lue myös:
Teinin etä-äitinä koen, etten välillä tunne lastani enää ollenkaan
Teinin etä-äitinä ja leikki-ikäisen vuoroviikkoäitinä koen tiettyjä erityishaasteita elämässäni

Onnellisin terveisin, teinin etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017