Kirjoitukset avainsanalla ikävä

Sanoin kesän alussa, että kesäloma alkaa ja vien lapsen silti päiväkotiin. Tajusin olleeni väärässä.

Osittain. Ajattelin, että haluaisin töiden loputtua viettää omaa aikaa ja latautua. Kevät oli äärimmäisen raskas, niin raskas, etten osaa sitä tässä nyt sanoiksi kokonaan edes pukea. 

Luulin, että kesältä haluan nimenomaan sitä omaa aikaa ja nauttimista omista jutuista.

Siinä en ollut väärässä. Oli äärimmäisen tärkeää saada levättyä ne stressit pois. Sain myös haettua uutta työpaikkaa ja sekin työ tuotti tulosta. 

Mutta luulin kesän alussa, että siltä kaipaan nimenomaan omaa aikaa ja nauttimista omista jutuista, kun työt eivät enää painaneet mieltä. Olin todella väärässä. Mitä pidemmälle kesä eteni, sitä enemmän tajusin jotain: olen onnellisimmillani lasteni kanssa. Ja minulle tuli ikävä. Niin raastava ikävä, että itkin silmäni välillä pilalle. Se iski niin kovaa, että itsekin yllätyin.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Minulla on vuoroviikkovanhempana nyt lapseton viikko. Ja tänään iski niin kova ikävä, että purskahdin itkuun.😭😭😓 Paruin ja itkin sängyllä vauva-asennossa. Onneksi osaan pyytää apua lapsen isältä, pyysin lapsen kuvaa. Sainkin suloisen kuvan💚💕 (katso seuraavat kuvat). Olen tästä ikionnellinen. Huh ja vähän helpottaa.🥰🙏 Purin tuntemuksia tuoreeltaan myös blogiin 👉 @etaaiti Tässä ja siellä siis autenttista matskua tunnemyrskypäivältä. 🤷‍♀️😋🙄😊💛 Ja totuttuun tapaan storyssa lisää tuntemuksia.💙☝️ #etääiti #uusipostausblogissa #linkkiprofiilissa #itku #ikävä #vuoroasuminen #vuoroviikkovanhemmuus #yhteistyövanhemmuus #eroperhe #äiti #yksin #poika #perhe

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu

Sain viettää kesän aikana monenlaista aikaa: olin yksin, matkalla teinin kanssa, matkalla pienemmän kanssa, matkalla yksin. Ja EHDOTTOMASTI ihaninta oli olla lasten kanssa. Siksi esimerkiksi tällä viikolla olen kirjoittanut (minulle) hyvin verkkaista tahtia blogipostauksia. Olen ollut lapseni kanssa. Ja se on ollut I-H-A-N-A-A.

Olen luullut olevani sellainen, joka nauttii omasta ajasta ja rauhasta.

Tämä yllätti ja tämän sanominen yllättää ehkä myös lukijani. Siis se, että olen luullut olevani sellainen, joka nauttii omasta ajasta ja rauhasta, kun kuitenkin puhun paljon erovanhemman ikävästä ja huonoistakin puolista. Itse olen silti sisimmissäni aina tiennyt, että en ole äiti, joka haluaa olla lastensa kanssa ihan joka hetki.

Sehän on ihan ok-juttu. Äitiyden ei tarvitse viedä sitä omaa identiteettiä eikä estä elämästä omanlaista elämää. Mutta yllätyin siitä, miten kovasti nautin niistä raskaistakin hetkistä, kun olin yksin lasteni kanssa, hoisin kaiken, olin välillä väsynyt, turhautunut, ahdistunut, yksinäinen ja toivoin apua päiviin. Silloinkin tunsin, että tämä on se, mitä haluan.

Kesän parhaimpia hetkiä, kun juhannuksen jälkeen poika tuli kotiin. Kuva: Terhi Koivisto

Siksi voin myöntää, että olin väärässä. Suurin muutos tapahtui pääni sisällä. En tekisi silti mitään toisin, koska alkukesän tilanne oli juuri se, mitä sanoin: tarvitsin kovasti lepoa ja miettimisaikaa. Mutta se oli ilmeisen toimivaa: ymmärsin ja opin itsestäni paljon. Ei ole helppoa myöntää tätä, varsinkaan koska tekstini aiheutti valtavan kohun, sain paljon vihapostia ja myös media kiinnostui teemasta.

Miten kovasti nautin niistä raskaistakin hetkistä, kun olin yksin lasteni kanssa, hoisin kaiken, olin välillä väsynyt, turhautunut, ahdistunut, yksinäinen ja toivoin apua päiviin.

Siksi oikeastaan kehotan teitä vanhempia ottamaan sitä omaa aikaa, viemään lapsen hoitoon, vaikka olette itse kotona, miettimään, meditoimaan, mietiskelemään, tunnustelemaan erilaisia tapoja elää. Voit löytää itsesi ja sen, mikä merkitsee eniten. Ja se on äärimmäisen tärkeää.

Purin kesän aikana tuntojani päivittäin Instagramiin ja sen storyihin. Tulethan mukaan seuraamaan , jos haluat nopeat päivitykset päivieni tunnelmiin.

Ihanaa loppukesää jokaiselle!

Terveisin Helka

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Minulla on vuoroviikkovanhempana nyt lapseton viikko. Ja tänään iski niin kova ikävä, että purskahdin itkuun. Onneksi sain helpotusta, lapsen isältä.

Olen ollut nyt viisi päivää erossa lapsestani. Niin kauheasti kun olenkin NAUTTINUT (siis ihan oikeasti, tämä ei ollut sarkasmia), tänään se iski.

IKÄVÄ. Minulla harvoin ehtii tulla ikävä vuoroviikkolastani, varsinkin, kun yleensä näemme kerran lapsettomankin viikon aikana. Nyt kesällä ei tätä yhden päivän tapaamista ole lomamatkojen vuoksi. Ja arjessa ei ehkä ehdi pysähtymään samalla tavoin kuin näin lomalla.

Tänään sattui niin paljon, että käperryin sängylle vauva-asentoon ja itkin ja paruin.

Oli mikä oli, tänään sattui niin paljon, että käperryin sängylle vauva-asentoon ja itkin ja paruin. En ole pitkään aikaan kokenut näin kovaa ikäväntunnetta nuorimmaistani kohtaan.

Onneksi sain helpotuksen, koska näinä hetkinä osaan pyytää lapsen isältä vaikkapa yhtä kuvaa lapsesta. Se auttaa hieman. Tiedän, että lapsella on kaikki hyvin ja sen jälkeen minullakin jälleen on.

Sain tämän kuvan kuopuksestani tänään.

Näette siis tässä postauksessa tältä päivältä ihan autenttista matskua. Minä itkemässä ja kuopus isällään. Tällaista on meillä, vuoroviikkoperheenä.

En aina osaa varautua näihin tunnekuohuihin, tänään se tuli niin yllättäen. Siksi tämä ensiapu oli äärimmäisen tärkeää. 

Miten onnellinen olenkaan, että isä aina lähettää näitä kuvia, jos pyydän. Se on minulle äärimmäisen tärkeää. Huh, kun jo helpottaa, vaikka vähän itken edelleen. En aina osaa varautua näihin tunnekuohuihin, tänään se tuli niin yllättäen. Siksi tämä ensiapu oli äärimmäisen tärkeää. 

Kiitos.

Lue myös: Kiitos lapsieni isät

Terveisin Helka

Facebook II Instagram

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Vuoroviikkovanhemmuutta kutsuttaneen usein "helpoimmaksi" erovanhemmuuden muodoksi. Sitä myös saatetaan kadehtia pienten lasten ydinperheissä. Miksi vuorovanhemmuus voi kuitenkin uuvuttaa?

Saatuani valtavan määrän sekä positiivisia ja kannustavia mutta myös ihmetteleviä kommetteja siihen, miten vuoroviikkovanhempi voisi uupua ja luettuani Instagramistani paljon viestejä siitä, että vuorovanhemmuus on väärinymmärretty vanhemmuuden muoto, koen pakoksi kirjoittaa vielä kerran tästä aiheesta.

Se mikä näyttää ulospäin tältä: saa levätä joka toinen viikko, nukkua miten huvittaa, saa tehdä mitä haluaa, saa olla sekä lapsen kanssa mutta on silti itsellekin aikaa, voi totuus olla oikeasti täysin jotain muuta ja samaan aikaan myös kaikkea näitäkin asioita.

On täysin absurdia kuvitella, että vuorovanhempi ei voisi väsyä lapsiviikoillaan.

On täysin absurdia kuvitella, että vuorovanhempi ei voisi väsyä lapsiviikoillaan. On outoa ajattella, että jos on viikon yksin niin miksei muka jaksa väsymättä lapsen kanssa seuraavaa viikkoa. Minulle lapselliset viikot ovat raskaita: hoidan kaiken yksin kuten yksinhuoltaja (kyllä tiedän, yh on JOKA VIIKKO yksin): työt, kaupassakäynnit, harrastukset, hoitamiset, pienemmän kanssa valvomiset, saikkupäivät jne. Tämä on raskasta varsinkin autottomana ja ilman suurempaa apua.

Vuoroviikkovanhemmuus on yhtä muutostilaa. Kuva: kuopukseni.

Siksi lapsellisella viikoilla voi yhtäkkiä uupua. Yksinolosta intensiiviseen yhdessäoloon on niin iso muutos, että se väsyttää. Tämä ei todellakaan tarkoita, ettenkö haluaisi olla lapseni kanssa. Se ei liity mitenkään siihen, vaan tähän: seitsemän päivää täysin yksin vastuussa lapsestaan ja asioista – kyllä, voin sanoa, että se väsyttää.

Elää jatkuvaa muutostilaa ja tunteiden vuoristorataa.

Lisätään soppaan vielä eroviikkojen yksinäisyys, ikävä, syyllisyys ja huoli siitä, voiko lapsi hyvin; tunteiden vuoristoratakin väsyttää. Vuoroviikkovanhemmuus on erovanhemmuuden muoto, jossa saa olla paljon lapsensa kanssa, mutta on yhtä paljon erossakin. Kuten lapsella, aikuisellakin muuttuu tilanne jatkuvasti. Tästä puhutaan kuitenkin vähemmän. (En käsittele tässä, onko vuoroviikkoisuus lapselle hyväksi vai huonoksi. Olen käsitellyt sitä muun muassa tässä tekstissäni.)

Myös lapsella saattaa mennä sopeutumiseen muutama päivä, joka voi aiheuttaa kiukuttelua ja ärtymystä. Vaikka vanhempi ymmärtää tämän reaktion, on se väsyttävää kohdata joka toinen viikko yksin. Näitä kokemuksia olen kuullut paljon varsinkin Instagramini kautta. 

Siinä missä etävanhemmuudessa ikävöi lastansa enemmän ja on paljon yksin, on vuorovanhemmuus erilaista. Juuri kun tottuu, että lapsi on täällä, hän jo lähteekin.

Siinä missä etävanhemmuudessa ikävöi lastansa enemmän ja on paljon yksin, on vuorovanhemmuus erilaista. Ikävä ei ehdi kasvamaan kovin suureksi, mutta muutos on viikottaista. Etävanhemmuudessa ehtii tottumaan yksinäiseen elämäänsä, omiin aikatauluihin ja tyhjään lastenhuoneeseen. Vuorovanhemmuudessa näkee lastansa enemmän, mutta se uuvuttaa fyysisesti ja joskus henkisestikin enemmän: juuri kun tottuu, että lapsi on täällä, hän jo lähteekin. Arki on täysin arjetonta ja jatkuvaa muutostilaa.

Kukapa siinä ei välillä olisi uupunut?

P.S.Olen sitä mieltä, ettei ole helppoa tai vaikeaa vanhemmuutta, koska tämä ajattelumalli vie oletukseen, että erilaisia vanhemmuuksia voisi vertailla. Miten se olisi muka mahdollista? Jokainen tilanne on kuitenkin niin uniikki ja erilainen. Kirjoitan omasta kokemuksestani, toinen vuorovanhempi voi olla jo ihan eri mieltä. Ja sekin on ihan täysin ymmärrettävää: ovathan lapset erilaisia, työtilanne erilainen, suhde eksään erilainen ja valtavan monia muita seikkoja, jotka aina vaikuttavat kokonaistilanteeseen.

Lue myös: 
Vuoroviikkovanhemmuus ei ole mitään lomailua
Vuoroviikkolapsemme arjen järjestelyt

Terveisin kohta lapsettomalle viikolle kurvaava Helka

Facebook

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

”Kukapa siinä ei välillä olisi uupunut?”

Hep! En ole uupunut.
Tykkään olla lasteni kanssa, tykkään olla miesystäväni kanssa, tykkään olla ystävieni kanssa ja tykkään olla myös yksin. Tykkään töistäni, tykkään vapaa-ajastani. Täällä siis yksi vuoroviikkovanhempi, jota ei uuvuta yhtään.

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Moikka! No näinpä :) kuten kirjoitinkin tuossa lopussa, toinen vuoroviikkovanhempi voi olla jo ihan eri mieltä! Tilanteita on niin erejä ja me otamme myös tilanteet eri tavalla. Ihanaa kuulla että voit noin hyvin <3

Terveisin, Etä-äiti

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Kyllä nyt taas riipasee sydämestä niin maan p-leesti. Välillä menee pitkiä aikoja niin mukavasti ja olen vuosien mittaan oppinut elämään tämän jutun kanssa. Nimittäin sen, etten näe lasta juuri KOSKAAN.

No koskaan ja koskaan, mutta siltä tällä hetkellä taas tuntuu. Ehkä se johtuu siitä, että totuin liian hyvään, kun hän oli luonani kolme viikkoa putkeen. Siis hei, KOLME KOKONAISTA VIIKKOA LUONANI. Siihen sitten totuin: että oma lapsi on luonani. Ja olemme puhuneet jo muutamaan otteeseen, miten näkisimme enemmän.

Sitten tuntuu tulevan jumalaton takapakki koko hommaan ja tuntuu, etten näe ikinä lastani.

Sitten tuntuu tulevan jumalaton takapakki koko hommaan ja tuntuu, etten näe ikinä lastani. Nyt se riippaisi entistä enemmän, kun sain viestin, että lapsi on kovasti kuumeessa ja tosi kipeänä. Ja minä jossain ihan muualla. En ole siellä auttamassa, ostamassa lääkkeitä ja hoivaamassa. Salaa katsomassa teiniä, joka on vielä niin pieni, vaikka onkin jo niin iso. Kun en voi olla tuota tekemässä, kuinka silloin tuntuukaan, että on niin väärässä paikassa kuin vain voi olla.

Sairas lapsi saa vanhemmassa jonkin iki-iäisen hoivavietin päälle. Olipa lapsi sitten minkäikäinen tahansa, on pakottava tarve saada auttaa ja hoivata. Saapa sitten hoivavietti päälle, kun ei voikaan hoitaa lastansa. Kun tietää, että ihan toinen ihminen siellä hoivaa. Itse istuu jossain sohvalla yksinään ja miettii, että miten ihmeessä tämä kaikki menikin näin? Miten jouduin tähän tilanteeseen? Eikö minun oikeasti pitäisi olla se, joka hoitaa kipeää lastaan?

Saapa sitten hoivavietti päälle, kun ei voikaan hoitaa lastansa. Kun tietää, että ihan toinen ihminen siellä hoivaa.

Yksi riipaisevimmista tunteista on odottaa tietoa siitä, miten lapsi voi, miten lääkärissä meni ja milloin hän pääsee kotiin. Onko jotain todella pahasti vialla ja pääseekö hän luokseni nyt pitkään aikaan? On hyvin voimaton olo, kun ei voi tehdä mitään, ei voi nähdä lastansa eikä olla hänelle tukena. Riittämättömyys ja paskamutsi-fiilis satuttavat tuolloin aika lujaa.

Paskamutsi-hetki. 

Itken, itken, itken sängyllä.

Itkin, itkin, itkin sängyllä. Lapsi kuulosti kovin kipeältä. Onneksi sentään soitti minulle. En tiedä, olisinko voinut jatkaa koko elämistä, jos en olisi saanut tietoa, ettei välitöntä vaaraa ole. Kävin tuon päivän aikana niin monta tunnetta läpi, etten tiedä, onko enempää olemassakaan. Päällimmäisenä kuitenkin voimattomuus ja suru. Olisinpa ollut auttamassa poikaani. Ja nyt jo sovittu tapaaminenkin peruuntui sairastumisen takia. Tosi kurja fiilis.

Huh, ja hengitystä päälle. Kyllä tästäkin jälleen selvitään, kun on pakko. Kun vähän rauhoituin, ymmärsin tietenkin, että onpa ihana, että lasta on kaksi vastuullista aikuista hoitamassa, he kykenevät antamaan tärkeää hoivaa ja auttamaan. Saan pitää yhteyttä lapseeni ja hän pitää minuun. Hetken aikaa kuitenkin tunsin olevani ihan liian kaukana. Etäällä. Etä-äiti.

Hetken aikaa kuitenkin tunsin olevani ihan liian kaukana. Etäällä. Etä-äiti.

Terveisin, Helka

Facebook II Instagram

Kommentit (1)

Koululaisten ja opiskelijan et...
1/1 | 

Minä olen joskus iloinnut siitä kun lapsi sairastuu just mun luona. Paljon parempi kun saa hoitaa ja lohduttaa lasta sen sijaan, että kuulee lapsensa olevan kipeä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017