Kirjoitukset avainsanalla ero

Raskauteni oli erittäin toivottu.

Tätä tekstiä ei ole helppoa kirjoittaa. Mutta kirjoitan, jotta saan tämän ulos sisältäni, etten häpeäisi sitä enää. Ja ymmärtäisin, ettei ollut väärin haluta niitä.

Tämä kaikki tapahtui vuoden 2012 ja 2015 välillä, mutta ymmärtääkseni itse, mitä tapahtui, ja jotta muutkin ymmärtäisivät, on mentävä ajassa taaksepäin. Mikä kaikki oli johtanut tähän? 

Tässä tekstissä on monta paljastusta, joita en ole aiemmin kertonut. Nyt kerron.

Takana rankka parisuhde ja rikkoutunut mieli

Oikeastaan pitäisi mennä tästäkin vielä taaksepäin, mutta tämä on kuitenkin oleellisin asia, joka vaikutti kaikkeen tulevaan – oikeastaan ihan kaikkeen elämässäni. Olin jättänyt taakseni ihanan avioliiton tämän uuden miehen takia, enkä osannut tai halunnut käsitellä tuoretta avioeroa mitenkään. Tässä tapahtui ensimmäinen virheeni. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, miten asiat lähtivät jo tässä täysin väärään suuntaan.

Kuten olen kertonut, suhde oli kaikkea muuta kuin kaunis tai ihana. Vähitellen muutuin rikkonaisemmaksi ja surullisemmaksi, pelkäsin jokaista päivää ja hetkeä. Suurin merkittävä tekijä koko tulevaisuuttani ajatellen oli se, kun itsetuntoni romuttui ja luottamus itseen, elämään ja yleisesti parisuhteisiin alkoivat murentua.

Vuosi 2012.

Kun on tilanteessa, josta on pakko päästä pois, mutta ei pääse, alkaa etsimään pakonomaisesti jotain, josta tarttua – jotain, joka helpottaisi oloa ja saisi olla turvassa. Tässä tilanteessa unohtaa, että menneisyyden tapahtumat on käsiteltävä, jotta niistä pääsisi yli ja ne eivät jäisi kummittelemaan mieleen. Tämä jäi minulta tekemättä.

Tässä selitys lähes kaikkeen tulevaan, mitä minulle tapahtui.

Pakottava tarve saada onnellinen ja turvallinen parisuhde sekä oma perhe

Jokainen, joka on elänyt alistavassa suhteessa, tietää, mitä on halu saada TAVALLINEN parisuhde tai TAVALLINEN perhe ja normaali elämä. Tylsä arki olisi juhlaa ja tasaisuus olisi hurjempaa kuin kovinkaan vauhti vuoristoradassa. Minulla tuota pakonomaista halua lisäsi vielä liian nopeasti loppunut avioliitto ja menetetyt unelmat siitä, että tuo olisi se minun elämäni suuri parisuhde, jossa saisin perheen. Ei myöskään helpottanut oloani tietää, että entinen aviomieheni oli toisaalla jo perustamassa perhettä.

Vuonna 2012.

Minäkin halusin. Tuo tunne oli niin voimakas, että se peitti alleen kaiken muun. Jos joskus puhutaan pakottavasta vauvakuumeesta, niin minulla oli sellainen. Olin vuonna 2012 hyvin nopeasti tuon huonon parisuhteeni jälkeen löytänyt ihanan ihmisen, miehen, johon saatoin luottaa. Tuo luottamus on säilynyt tähän päivään asti. Toivoin, että tämä olisi suhde, joka pysyisi, jatkuisi, olisi turvallinen ja voisimme perustaa perheen.

Halusin lapsen, johon rakentaa maailman parhain ja läheisin suhde. Sitä en pilaisi ikinä. Koskaan. Nyt en epäonnistuisi.

Perheenperustamishalua lisäsi ajatus, jota en uskaltanut todellakaan tuolloin sanoa ääneen, enkä oikein kehtaisi sanoa vieläkään, mutta sanon sen viimein: koska olin menettänyt suhteeni esikoiseeni, halusin lapsen, johon rakentaa maailman parhain ja läheisin suhde. Sitä en pilaisi ikinä. Koskaan. Nyt en epäonnistuisi.

Vuonna 2013.

Tuo ajatus kuulostaa hurjalta ja sitähän se onkin. Ei uusi lapsi voisi korvata menetettyjä hetkiä esikoiseni kanssa tai sitä, mitä välillämme oli tapahtunut. Tietenkin tiesin sen tuolloin ja tiedän sen nyt. Mutta jätin asian käsittelemättä. Ja siksi törmäisin siihenkin vielä myöhemmin. Tuolloin halusin yrittää vielä kerran saada ydinperhe ja rakkaus, joka kestää. Vuoden 2013 lopulla päätimme, että yritämme lasta.

Olin sokeutunut ajatuksesta, että haluan perheen, enemmän kuin mitään muuta.

Olin sokeutunut ajatuksesta, että haluan perheen enemmän kuin mitään muuta. Tuossa halussa itsesään ei ole mitään väärää ja sen tunnistaa varmasti hyvin moni.  Vuoden 2014 tammikuussa olin jo raskaana.

Vuonna 2014.

Kaikki romahtaa ja haluan erota

On helppoa todeta jälkeenpäin, että kaikki tapahtui liian nopeasti, olisi pitänyt harkita enemmän ja antaa ajan kulua. Tämä kaikki on toki totta. Mutta totta oli myös se tilanne, jossa kuopukseni isän kanssa silloin elimme. Me päätimme, että haluamme lapsen. Ja me saimme hänet. 

Ei tarvitse olla ainstaini tajutakseen, että tämä ei voinut jatkoa auvoisena perhe-elämänä happily ever after.

Ei tarvitse olla ainstaini tajutakseen, että tämä ei voinut jatkoa auvoisena perhe-elämänä happily ever after. Rikkoutunut avioliittoni, hajottava parisuhteeni sekä haavoittunut mieleni ja tunne-elämäni alkoivat vaikuttaa yhä enemmän arkielämääni ja lopulta voin todella huonosti. 

Lapsemme syntyi syksyllä 2014.

En ollut kohdannut parisuhdemörköjäni ja se vaikutti minun ja kuopukseni isän suhteeseen. En osannut elää parisuhteessa ja olla onnellinen. Syytin joko itseäni tai miestäni kaikesta, mutta en osannut olla syyttämättä ketään. Minusta tuntui, että oli pakko löytää syyllinen pahaan olooni, joka itse asiassa oli seurausta käsittelemättömästä traumasta.

Minun oli päästävä pois. Tuo halu oli yhtä voimakas kuin taannoinen tunne haluta vauva. Halusin olla yksin. En halunnut ketään lähelleni. Olin liian rikki. Päädyimme asumuseroon, jolloin viimein ymmärsin, että minun on käsiteltävä menneisyyteni tapahtumat, jotta voisin elää joskus onnellista elämää. Aloin voimaan paremmin ja toivoin, että suhteeni lapseni isään voisi vielä eheytyä. Näin ei kuitenkaan käynyt ja päädyimme lopulliseen eroon.

Vuonna 2016.

Olin menettänyt jo toisen kerran mahdollisuuden saada oma perhe-elämä sellaisena, kuin sen halusin. Olin halunnut vauvan ja perheen, mutta en osannutkaan elää sitä elämää vielä tuolloin.

Nyt olisin paljon valmiimpi (ydin)perhe-elämään, mutta en koskaan sitä enää saa.

Syytän tästä edelleen itseäni, en osaa mitään muutakaan. Terapia on auttanut käsittelemään monia menneisyyden asioita ja olen onnellisempi kuin hyvin pitkään aikaan. Silti olen välillä äärimmäisen surullinen menetetystä perheestäni. Olen joutunut käsittelemään paljon ja tuskallisestkin sitä, että eroperhekin on perhe. Se on minun perheeni. Muuta minulla ei ole. Nyt olisin paljon valmiimpi (ydin)perhe-elämään, mutta en koskaan sitä enää saa.

Armollisuus itseä kohtaan

Olen opetellut paljon armoa ja suopeutta itseä kohtaan. Tiedän, että minun olisi pitänyt tehdä asiat toisin päin. Käsitellä ensin mennyt parisuhteeni, tai oikeastaan se ja päättynyt avioliittoni, ennen kuin aloittaa uutta suhdetta. Enhän ollut lähelläkään valmista aloittamaan mitään pysyvää. 

Mutta elin jokaisen hetken niin hyvin kuin niillä resursseilla osasin. Haluni ja toiveeni saada perhe oli hyvin normaali ja hyväksyttävä. Kuka osaa sanoa, milloin kukakin on valmis perheeseen? Ehkä sellaista hetkeä ei tule ikinä. Jokainen tuore vanhempi on ihan yhtä ulalla uudesta arjestaan, vauvasta ja perhe-elämästä. Mutta valmiudet vastaanottaa uusi perheenjäsen voi jollakin olla parempi kuin jollain toisella. Sen ymmärrän nyt.

Minun elämäni on mennyt näin ja ulkopuolisesta se varmasti vaikuttaa hurjalta ja epästabiililta. Olen kuitenkin aina pyrkinyt olemaan rakastava äiti ja paras mahdollinen vanhempi lapsilleni, niissä olosuhteissa, mitä minulla on ollut. Enempää en vaadi eikä kenekään tulisi vaatia itseltään.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu

Lue myös:
Miksi erosin etäpoikani isästä?
Raskausaika kuopuksestani oli painajaismainen
Miksi minusta tuli etä-äiti?

Terveisin Helka

Facebookiin

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (12)

Vierailija
1/12 | 

Lapsellasi on eroperhe. Tai oikeastaan kaksi perhettä, ilman mitään liitteitä. Sinun perheesi on lapsesi. Ei ex-miehesi. Menneisyydessä ei kannata elää kenenkään.

SiruH
2/12 | 

Kiitos Helka tästä kirjoituksesta! Vähän samoja latuja tallanneena voin samaistua noihin tunteisiin, mitä olet matkan varrella kokenut. Tuota oivallusta olen itselleniki koettanut muistuttaa, että olen tehnyt parhaani mihin olen kyennyt, kulloisessakin tilanteessa. Joskus huomaa jälkikäteen, että olisi ollut parempi valita toisin, mutta se ei muuta sitä, että sinä menneenä hetkenä se oli sen hetkisellä tiedolla ja ymmärryksellä paras valinta. Oon myös lohduttautunu ajatuksella, koskaan ei voi tietää kaikkea, mitä ei tiedä. Eli, asioihin voi vaikuttaa sellaisiakin tekijöitä, joiden olemassa olosta en edes tiedä. Joskus joku jopa tarkoituksellisesti pimittää tällaisten faktojen olemassaolon. Ei kukaan voi ottaa huomioon asioita, joita ei tiedä, ja siitä on turhaa syyllistää itseänsä. Onneksi puutteellisin tiedoin tehdyt valinnat eivät oke vieneet mun tai lasteni henkeä. Oma terveyteni niistä on kyllä vahvadti kärsinyt. Elämä on ihanaa, mutta reilua se ei ole.

Vierailija
4/12 | 

Hei Helka! Mietitkö koskaan miten entiset kumppanisi kokevat avoimen tilityksesi? Asioissa on aina kaksi puolta.
Kirjoituksesi pysyvät somessa. Mietitkö, miten lapsesi kokevat kirjoituksesi isompana?
Oletko ottanut huomioon, että tämä suhteiden julkinen ruotiminen saataa karkoittaa sinusta kiinnostuneet miehet pois? Siihen voi olla kaksi syytä. Vakaata suhdetta etsivät saattavat pelästyä epävakauttasi ja toisaalta moni varmaan miettii, ettei halua päätyä julkisuuteen listasi jatkoksi.
Ihailtavaa, että työstät kipujasi mutta sen voisi tehdä toisten yksityisyyttä kunnioittaen.

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Moikka! Kaikkia näitä olemme miettineet ja toisen hlökohtaisista asioista en puhukaan koskaan. Itse rajaan toki mitä kerron. Ja lapset tietävät ja tulevat tietämään mikä tilanne on ollut koska eroon on päädytty. Avoimuus on meille tärkeää.
Se mitä mahdolliset kumppanit ajattelevat niin oikeastaan en välitä. Olen ollut epävakaa ja en häpeä sitä. Nyt 4ssa vuodessa olen paljon päässyt eteenpäin ja se merkitsee minulle paljon. Mitä muut tuntemattomat ajattelevat ei ole minulle edes niin tärkeää.
Jos onkun kumppanin löydän hän hyväksyy myös blogini. Ja kenestäkään en kirjoita ilman lupaa. Edellisenkin kumppanin kanssa sovimme mitä kirjoitan ja mitä en.
Kiitos tärkeän aiheen esille tuomisesta.

Terveisin, Etä-äiti

Vierailija
5/12 | 

Kirjoituksistasi saa sen käsityksen, että menet koko ajan sen perässä, mitä sinä haluat. Haluat miehen, haluat lapsen, haluat suhteen, haluat eron, haluat asua lapsen kanssa, et halua asua lapsen kanssa, haluat käsitellä asioita puolen maailman kanssa, et halua käsitellä asioita ollenkaan jne. Ei aikuisten elämässä kaikki pyöri oman itsen ja omien haluamisten ympärillä. Kyllähän ihminen haluaa milloin mitäkin. Jos aina lähtee toteuttamaan omia impulssejaan, niin löytää itsensä kyllä melkoisista syvänteistä. Toivon sydämestäni tasapainoisempaa jatkoa sinulle.

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Moikka! Olet oikeassa, juuri sitä ihmisen pitää tehdäkin, mitä hän haluaa. Juuri sitä ajatusta vastsaan taistelen, ettei omista toiveistaan ja haluistaan saa pitää kiinni. Itselle tässä maailmassa eletään ja kuka sanoo jotain muuta, on minusta väärässä.

Oletko sinä parisuhteessa tai sinkku, koska ITSE et sitä halua? tai vanhempi, koska et halunnut lasta? Lapsen haluaminen ON itsekäs halu. ei se vauva halua tähän maailmaan. Mutta niin sen pitääkin mennä.

Parisuhteet tai -suhteettomuudet, vanhemmuus, työpaikka, harrastukset, mitä syöt...loppujen lopuksi me päätämme mitä me ITSE HALUAMME. Elämässä saa ja pitää olla itsekäs. Haudan partaalla ei auta ketään jos olet elänyt elämää, jota et ole halunnut. Minua ärsyttää ne marttyyri-ihmiset, jotka sanovat, että haluaisivat tehdä sitä ja tätä, mutta eivät voi, koska tuo ei halua tai tuo estää. Mitä elämää se on

Ja en aina elä kuten haluan. Halusinko etä-äidiksi tai narsistin uhriksi? En. Ehkä ne olivat päätösteni seurausta, mutta silti en niitä halunnut. Olenko aina impulsiivinen? Mietimme lasta 2 vuotta. Menimme asumuseroon. Onko se impulsiivisuutta? Ei todellakaan. Ja kyllä, olen oppinut nyt 4 vuoden aikana hyvin paljon. Miettimään, harkitsemaan. Joten siinä olet oikeassa, olen oppinut paljon.

Ja mitä jaan ja en jaa tänne tai someen, sekin ihan mun asia :D 

Terveisin, Etä-äiti

Vierailija
7/12 | 

Kyllä ihmiset yleensä ratkaisuissaan ottavat huomioon muitakin kuin itsensä, esim. ei erota heti kun suhde alkaa vähän ärsyttää tai jostain löytyy mukavampi mies, koska ajatellaan myös lasten etua. Ja kyllä sun somekirjoittelut on kaikkea muuta kuin pelkkä oma asiasi. Näissähän on koko ajan juttuja lapsistasi, existäsi jne. Tokikaan se ei minua häiritse, mutta tällaisia huomioita olen tehnyt.

Vierailija
8/12 | 

Ja tosiaan Helka vastauksena kysymykseesi: itse en esimerkiksi ole eron jälkeen halunnut edes etsiä parisuhdetta, koska se ei mielestäni sovi lasteni elämäntilanteeseen (eron jälkeinen kriisi,isä löysi uuden naisen ja tapaamiset hänen kanssaan jäivät melkein kokonaan, kummankin murrosikä). Myös eroa pohdin aikanaan pitkään ja asettelin asioita vaakakuppeihin. Niissä vaakakupeissa painoi eniten lasteni hyvinvointi, sitten itseni ja ex-mieheni.

Masentunut mutsi
10/12 | 

Musta on tosi rohkeaa tehdä sellasia päätöksiä joista tietää että ne ei oo helppoja, mutta pakollisia jotta ite voisi paremmin. Kuka susta pitää huolta jos et itse sitä tee?

Swoman
Liittynyt28.8.2019
11/12 | 

Enpä sitten malttanut olla kommentoimatta. Kirjoitat näennäisen avoimesti, mutta jätät paljon tulkittavaa rivien väliin. Ja niiden rivien välien perusteella itseäni todella ihmetyttää seuraava asia.

- Miten voit olla väleissä lasten isien kanssa? Kummallakin on todella hyviä syitä vihata sinua. Tosin eihän siitä ole kuin sinun väitteesi, että ovat väleissä kanssasi.

Ja saas nähdä mitä lapsesi tuumivat, kun kasvavat aikuisiksi. Itsekin aloin vihaamaan isääni vasta aikuisena, kun kävin oikein läpi, että mitä kaikkea harmia siitä minulle on ollut.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen säilyttänyt molemmat hääalbumini.

Hääalbumit, hääkuvat, yhteiset parisuhdekuvat. Jos ero tulee, mitä kuville tapahtuu? 

Kyselin tätä teiltä Instagramissani, koska kaikki suhteisiin liittyvät muistot ja tavarat kiinnostavat: mitä niille kuuluu tai saa tehdä? Säästääkö vai hävittää? Entäs uusi kumppani, miten hän suhtautuu, jos hyllystä löytyy kumppanin edellisen suhteen hääalbumi?

Kuvat kertovat menneestä elämästä ja ovat tärkeitä muistoja

Minulle kaikki valokuvat ovat tärkeitä muistoja. Varsinkin valokuvat, jotka on teetetty ovat muistorikkaita ja tärkeitä. Säästän kaikki digikuvatkin, jopa elämäni kamallimman parisuhteen kuvat.

Miksi?

En halua unohtaa mitään menneestä, eletystä, tapahtuneista ja kokemuksistani. Myös kipeät muistot ovat tärkeitä. Niistä voi oppia, niihin voi palata, niitä voi muistella jossain vaiheessa jo ilman katkeruuttakin. Vaikka eron jälkeen voi tuntua, että revit varmasti kaikki kuvat ja ihan heti ja tuhoat kaikki tiedostot, joihin yhteiset muistot on talennettu, harkitse silti, kannattaako se kuitenkaan?

Kun eron aiheuttama pahin viha ja ahdistus laantuu, voi harmittaa, että muistot on tuhottu.

Kun eron aiheuttama pahin viha ja ahdistus laantuu, voi harmittaa, että muistot on hävitetty. Viidenkymmnenen vuoden päästä jokin vanha parisuhdekuva voi olla tärkeäkin: tuollaistakin tuli koettua. Voihan kuvat laittaa jonnekin syrjään, muttei hävittää? Jos parinkymmenen vuoden päästäkin on halu hävittää kuvat, ehkä sen voi tehdä silloin!

Instassa saamiani vastauksia:

"Ne on sitä elettyä elämää...muistoja."

"Se on osa elettyä elämää. Kaikki koetut asiat ovat tuoneet minut tähän. Mukava katsella myöhemmin."

"Miksi tuhota muistoja ajoilta, kun olimme onnellisia."

"En halua muistella sitä ja haluan elää tätä hetkeä."

"Tärkeä osa omaa historiaa. Ne hyvät hetket siellä."

"Kiteytyy niin paljon muistoja. Ehkä ne vois hävittää."

Muistoja lapsia varten

Hääkuvista monet sanoivat, että ne ovat muistoja myöhempää varten, kenties yhteisiä lapsia varten. Tämä onkin äärimmäisen hyvä pointti. Lapsia voi myöhemmin harmittaa, etteivät he näe, miten vanhemmat ovat olleet joskus yhdessä. Lapset eivät eroa vanhemmistaan avioeron jälkeenkään ja vanhempien häät ovat tärkeä osa heidän historiaansa. 

Poikamme ei muista lainkaan aikaa, jolloin me (hänen vanhempansa) seurustelimme, joten hän rakentaa omaa elinhistoriaansa ja perheidentiteettiään täysin kuvien kautta.

Poikani on ollut kiinnostunut kaikista niistä kuvista, joissa minä ja hänen isänsä olemme yhdessä. Hänhän ei muista lainkaan aikaa, jolloin me seurustelimme, joten hän rakentaa omaa elinhistoriaansa ja perheidentiteettiään täysin noiden kuvien kautta. Meille se on ollut äärimmäisen tärkeää. Poika voi saada kuvat halutessaan myöhemmin itselleen.

Esikoiseni oli toisten häideni sulhaspoikana. Tämä on tärkeä muisto meille molemmille.

Lukijoiden vastauksia hääkuvien säilyttämisestä:

"Säästän lasten isän kanssa otettuja kuvia lapsia varten. Muuten en."

"Lasten kiva katsoa äitiä nuorena."

"Säästän koska ne voivat merkitä lapsille jotakin."

"Osa mun lasten historiaa."

"Säästin tasan kaks kuvaa. Poika saa ne sit mukaansa jos haluaa."

Hääkuvien säästäminen, vaikkei liity lasten historiaan

Ja tämähän on täysin minuun kohdistuva tilanne. Olen ollut kaksi kertaa naimisissa, kumpikaan puolisoista ei ollut lasteni isä. Olen silti säästänyt molemmat hääalbumit ja hääkuvat. Minulle ne ovat äärimmäisen tärkeitä.

Ensimmäiset hääni. Olin 18-vuotias.

Ensimmäiset häät kertovat nuoruuteni yhteisöstä ja erilaisesta elämästä, jota silloin vietin. Tuo aika on tärkeä koko elämäni kannalta, joten en aio häivyttää tai hävittää noita muistoja. 

Ensimmäiset hääni.

Toiset häät oli elämäni tärkein hetki ja koko suhdekin minulle todella tärkeä. En aio heittää kuvia pois. Ne kertovat siitä, kun olin onnellinen ennen kuin pahimmat hetket elämässäni alkoivat. Miksi hävittää niitä?

Ne kertovat siitä, kun olin onnellinen ennen kuin pahimmat hetket elämässäni alkoivat. Miksi hävittää niitä?

Jos mahdollisen tulevan kumppanini kanssa tulisi näiden kuvien takia ongelmia, voin sanoa, ettei henkilö ole silloin minulle oikea. En aio hävittää tärkeitä osia elämästäni kenenkään takia. Muistot eivät ole osa lasteni historiaa, mutta osa tärkeitä hetkiä omasta elämästäni. Tässä tekstissä näkyvät kuvat ovat kahdesta eri hääalbumistani.

Toiset hääni.

Lukijoiden vastauksia, jos häät eivät liity lasten historiaan:

"En säästä."

"Ei liity lapsiini enkä halua niitä muistella."

"En säästä. Muistaa tarpeeksi hyvin omassa päässään."

"Osa elettyä elämää, säästän."

Toisten häiden hääpuku.

Lue myös: Säästän eksiltäni saadut korut ja sormukset

Kiitos kaikille vastanneille! Miten on, säästätkö sinä vanhoja suhdekuvia?

Terveisin Helka

Facebook II Instagram

Kommentit (3)

Sallukka
1/3 | 

Huomasin hauskan sattuman.. Ensimmäisissä häissäsi seisoit Kosmoskukkien takana . Nyt Kosmos liittyy elämääsi kirjasi kautta.

Kesä
2/3 | 

Olen säästänyt ja mukava niin! Vuosiin liittyy paljon muitakin muistoja kuin silloiset suhteet. Ajan mentyä eteenpäin ei kuvatkaa herätä minkäänlaisia tunteita, ainoastaan eletty elämä joka silloin oli 👌😊

Vierailija
3/3 | 

Alunperinkään hääkuvia ei saatu seinälle. Aina keskeneräisten remonttien takia niille ei ollut paikkaa eikä myöskään pienelle kaapille, joka oli hääkimpputaulu. Tottakai erossa ne olin ottamassa mukaan, muistoksi lähinnä lapsille, mutta isompien tavaroiden muuttopäivänä se taulu "jännästi" katosikin muuttokuormasta ja seuraavana päivänä olikin jo lukot vaihdettu, tekosyyllä että mies halusi jatkaa elämäänsä. Niin varmaan, kun sen eronkin halusi, mutta aika vaikeaksi se eron jälkeinen elämä meni minulla, kun piti omia vaatteita ja muuta henkilökohtaista omaisuutta kerjätä kuukausi ja vuositolkulla, saati että vuoroviikkolapsille ei yhtäkkiä ollut mitään, vaikka kolmeen kotiin jaettavaksi olisi ollut. Sain minä sen kaapin vuosien päästä lastenvaihtotilanteessa silmieni edessä pikkubussilla päälle ajettuna. Vielä myöhemmin osituksien aikaan, entisestä tyhjillään ja myynnissä olevasta kodista oli lupa hakea omia tavaroita tai muuta mitä haluaisin. Pannuhuoneesta löytyi paperikassi, jossa oli hääkuvat, isot ja pienet kaikki erittäin huolellisesti millilleen keskeltä taiteltuna. Siinäpä on muistot lapsille ja joskus tuleville lapsenlapsille.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Prinsessa Dianan kohdalla puhutaan paljon myös vaatteista. Mm. siitä, että hänellä on ollut ns. kostomekko. Eli upea puku, joka ei ainakaan näytä surua, jos Diana sellaista tunsi kuultuaan, että hänen aviomiehensä oli pettänyt häntä.

Huomasin, että kah, minulla ei kylläkään ole ollut kostomekkoa, mutta eromekko kylläkin. Katsokaapas tätä kuvaparia: olen vasemmalla puolella juuri eronnut viimeisimmästä parisuhteestani. Mekko on vartaloamyötäilevä ja lyhyt. Olen laittanut myös korkeat korot jalkaan. Oikealla puolella olen samassa paikassa vuoden jälkeen. Vaatetus on selkeästi hillitympi. 

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

🤩Aina ei muutoskuviin tarvi kymmenien vuosien eroa. Tässä eroa on vuosi, sama paikka. Muistan kuinka vuosi sitten olin juuri eronnut, itsetunto alhaalla, alakuloinen, työ oli epätyydyttävää ja olin kummallisen ärtynyt.😥 Molemmat kuvat on ottanut teinini ja kummassakin olen iloinen yhteisestä matkasta.💜🙏 Mutta mun sisäinen matka ja kasvu on HUIMA. nyt tunnen olevani itseni, uskallan sanoa, mitä MINÄ haluan, toteutan itseäni ja piutpaut välitän mitä PITÄISI TEHDÄ.🥰💪 Onneksi uskalsin pyrkiä kohti helkuutta. Se toimii. Ja näkyy. Ja tuntuu tunteena sydämessä.💜 #etääiti #vauvafiblogit #muutos #muutoskuva #change #minä #elämänmuutos #hyvinvointi

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu

Kuvateksti kertookin, että muutos näkyy muuallakin kuin vaatteissa: suru ja pettymys on kaikonnut ja tilalle tullut onnellisempi Helka.

Onko vaatteilla surun tai uhmakkuuden esilletuominen järkevää?

Muistan selkeästi tuon päivän, kun puin mekon päälleni. Ero oli tuoreempi kuin 20 tuntia. Päätin, että minähän en pilaa lomamatkaa suremiseen tai kaapuun pukeutumiseen. Halusin näyttää, että minä pärjään kyllä, yksinkin.

Ensimmäinen uhmareaktio itseä suojeleva. Itku ja tuska ei iske heti liian kovaa.

Olin tietenkin äärimmäisen surullinen. Mutta ensimmäinen tunne oli uhma. Tämä on tavallista juuri eronneelle. Vaikka jokainen tietää, että suru tulee, on ensimmäinen uhmareaktio itseä suojeleva. Itku ja tuska ei iske heti liian kovaa. Ja samalla halusin myös selvitä yhteisestä matkasta poikani kanssa. Mekko auttoi jaksamaan.

Suru tuli myöhemmin. Uhma oli tiessään.

Dianan reaktio oli kenties samanlainen. Minähän selviän ja en pukeudu säkkiin. Hänet nähtiin heti pettämiskohun jälkeen julkisuudessa. Upeana. "Monet olisivat jättäneet osallistumatta iltamenoihin Charlesin uutisten jälkeen. Diana kuitenkin päätti edustaa tilaisuudessa häikäisevänä. Se oli hänen kannanottonsa asiaan, useita Dianan iltapukuja jälleenmyynyt Kerry Taylor totesi", kirjoittaa Ilta-Sanomat.

Niinpä. Varmasti Dianallekin se suru myöhemmin tuli. Ensireaktio kuitenkin auttoi pahimman tuskan yli.

Tärkeintä mielestäni näiden mekkojen jälkeen on miettiä: muistanhan surra myös rauhassa?

Lue myös:
Minullahan oli selvä erotukka!
Mielialani näkyy pukeutumisessani
Facebook-kuvat kymmenen vuoden ajalta kertovat eletystä elämästä

Terkut, Helka (huge Diana-fani)

Tästä Facebookiini

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Viimeisimmästä (ja toivottavasti viimeisestä) erostani on nyt tasan vuosi. Vuoteen on mahtunut hyvin paljon. Mitä minulle kuuluu nyt?

Onhan tähän vuoteen mahtunut paljon surua, yksinäisyyttä ja ahdistustakin. Joskus olen kuullut, että eron käsittelyyn menee vähimmillään vuosi, ja se taitaa olla totta. Menee aikaa käydä läpi ne pettymyksen, surun, ahdistuksen, vapauden, epäilyn, vihan ja ilon tunteiden tunneskaalat.

Olen rakastunut häneen uudelleen, olemme tulleet ystäviksi, olen käsitellyt paljon erojani ja erojen anatomiaa, tunnustellut sitä, mitä minä haluan. Olen myös miettinyt, voiko minusta koskaan tulla uusperheen äitiä, haluanko sellaista ja jos en, onko mahdollista aloittaakaan seurustelua kenenkään kanssa.

Joskus yksinäiset hetket sattuu ihan helvetisti.

En voi sanoa, että aina olisin onnellinen. Joskus yksinäiset hetket sattuu ihan helvetisti. Olisi ihanaa, että olisi joku, jolle jakaa elämän vaikeat asiat. Joka sanoisi, että rakastan sua ja tästä selvitään. 

Useimmiten kuitenkin olen jo onnellinen. Olen löytänyt ilon yksinelosta ja olen saanut aikaa itselleni. Miettiä, mitä MINÄ haluan. Ja nyt ei enää olekaan mitään hinkua päästä parisuhteeseen. Joskus tuntuu jopa että joutuisi, jos sellainen kohdalle tulisi. Niin hyvin olen elämäni saanut järjestettyä itselleni ja yksin.

Parisuhde ei ole asia, jonka haluan määrittävän onnellisuuteni tai sitä, onko elämäni hyvin vai huonosti.

Parisuhde ei ole asia, jonka haluan määrittävän onnellisuuteni tai sitä, onko elämäni hyvin vai huonosti. Sellainen lisäisi parisuhteelle ihan tarpeetonta painolastia. Haluan olla onnellinen yksin. Sitten olen valmis johonkin uuteen, jos haluan.

Olen oppinut, että olen paljon arvoinen. En halua tyytyä vähään tai tyydyttäväänkään, koska ei ole pakko. En tarvitse kumppania, jotta elämäni olisi täyttä. Jos joskus vielä rakastun, on se lisä hyvään elämääni, täydennystä ja ekstraa. Sellaisena hyvän parisuhteen näenkin. 

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän myös tavallaan pelkään, etten enää edes halua ketään rikkomaan tätä tasapainoa, jonka viimein olen löytänyt. Miksi haluaisin? Sehän olisi vallan typerääkin ehkä.

Ja toisaalta tiedän, että jos se JOKU vastaan tulee, ei siinä kysellä, onko tämä viisasta vai ei.

Ja toisaalta tiedän, että jos se JOKU vastaan tulee, ei siinä kysellä, onko tämä viisasta vai ei. Sitten sen taas tietää.

Tähän luotan.

Mutta juuri nyt hyvin voidaan ja elelen onnellista sinkkukesää!

Terkut, Helka

Tästä Facebookiini

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Helka Belt (@etaaiti) jakama julkaisu

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kirjoittaja: Helka Belt

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2019
2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017