Kirjoitukset avainsanalla alkoholi

Punaviiniglögiä. Punaviiniä. Terästettyä glögiä. Jouluoluet.

Alkoholi kuuluu useiden jouluun; monien joulupöytään tulee monenmoista tarjottavaa juomienkin osalta. Kyllähän se punaviini maistuu hyvältä kinkun kanssa. Ja vahva glögi piparin seurana.

Minä en taida kuitenkaan tänä jouluna juoda alkoholia.

Miksi?

Jouluseurueeseemme kuuluu lapsiakin. Ja minä en enää halua ottaa alkoholia lasten nähden. En pidä sitä huonona, jos joku oman harkinnan mukaan yhden tai kaksi annosta ottaa. Itse en näin kuitenkaan tee. En enää. Koska join kerran liikaa lapseni nähden. Sen jälkeen en ole juonut alkohlia lapsien ollessa läsnä.

 

Oli monta vuotta, että minulla meni kännissä joulut.

Mutta sitten on vielä muutakin. Oli monta vuotta, että minulla meni kännissä joulut. Jo hyvissä ajoin ennen aattoa aloitin ja tapanina aloin miettimään, että joko kohta lopettaisin. Koska minulla ei ollut mitään muutakaan. Ei ollut paikkaa, missä viettää joulunsa. Ei ollut sitä toista, kenen kanssa suunnitella joulua. Oli vain yksinäisyys tai sitten toisina jouluina vaikean parisuhteen mukanaan tuoma ahdistus ja suru. Silloinkin vietin joulun yksin. En ansainnut sen toisen läsnäoloa edes jouluna, kuulemma.

Ja alkoholihan on viekas. Ensin ottaa yhden. Ajattelee, että rentoutuu. Sitten toisen, että tuntuisi vähän vähemmän yksinäiseltä. Lopulta on mennyt koko pullo. Toinenkin. Ei tuntunut joulut enää niin pahoilta.

Minä, joka rakastan jouluja, päädyin juopottelemaan joulun pyhät. Joulun aika assosioitui krapulaan, nousuhumalaan, krapularyyppyihin. Siitä oli aika kaukana se joulumieli, jota oikeasti halusin tuntea.

 

Ilman viinaakin voi olla hauskaa, eikö niin?

Noista ajoista on jo onneksi kauan aikaa. Mutten enää halua, että joulu tuntuu ollenkaan tuollaiselle. Edes häivähdystäkään noista lasisista jouluista en halua jouluihini mukaan. Ehkä olisi tunnelmallista ottaa se punaviinilasillinen. Ehkä voisin ottaakin. Mutta onko se edes tarpeellista, eihän sitä pakko ole juoda. Ilman viinaakin voi olla hauskaa, eikö niin? Ja en minä mikään absolutisti ole, mutta tietyt tilanteet ovat sellaisia, joissa en enää alkoholiin koske.

Joulu on perheiden ja juhlan aikaa, lapsien riemua ja yhdessäoloa. Mennyttä on ne ajat, kun piti ahdistus hukuttaa kuningasalkoholiin. Ja haluan lapsillekin raittiit aikuiset jouluksi ympärilleen.

Tämä jouluni on erilainen. Tämä jouluni ei ole lasinen. Tänä jouluna voin olla onnellinen eikä tarvitse olla yksin.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva: Pixabay

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Alkoholi ja lapset. Tai alkoholin juonti lasten nähden. Alkoholi perheessä. Voiko lasten nähden juoda?

Paljon puhuttanut aihe. Ja syystä. Minulla on aivan erityinen suhde tähän kysymykseen.

Ei siksi, että olisin nähnyt ikinä vanhempiani humalassa. Itse asiassa näin isäni vain muutaman kerran koko elämänsä aikana juovan ylipäätään yhtään mitään ja silloinkin ne kerrat olivat sellaisia, että hän joi saunaoluen, yhden. Äitiäni en ole koskaan nähnyt juovan, paitsi ehkä yhden kuohuviinilasillisen juhlissa.

No miksi minä kirjoitan tästä aiheesta?

Kerroin ehkäpä vaikeimmassa postauksessani "Äiti, saanko mennä isin luokse asumaan?" vaikeasta elämäntilanteestani, jossa olin noin 6 vuotta sitten. Kerroin, miten olin pohjalla ja baarit kiinnostivat liikaakin. No, ei aina baaritkaan. Mutta alkoholi.

"Olin pohjalla ja baarit kiinnostivat liikaakin. No, ei aina baaritkaan. Mutta alkoholi."

Kuningasalkoholi. Se oli pakokeino. En ollut ikinä ollut paljoa juova, humallun helposti ja en pidä siitä tunteesta, kun olen kontrolloimattomassa tilassa. Joten tuo vaihe elämässäni, kun aloin juomaan liikaa, oli itsellenikin outo ja vaikeasti käsiteltävä. Pakenin pulloon. Tölkkeihin, laseihin. Viiniä, kaljaa, viskiä. Yleensä tätä tein silloisen mieheni kanssa, josta olen kirjoittanutkin teksteissäni Kuolemanvaarallinen ote ja Kupla, joka hajosi. Joskus join yksin. Humala toi helpotuksen, hetkellisen rauhan. Joskus kun heräsin aamulla krapulaan, etsin tölkin pohjalta apua. Se helpotti, pääkipu lakkasi, oli helpompi hengittää.

Tein tämän aina, kun lapseni ei ollut paikalla.

"Pakenin pulloon. Tölkkeihin, laseihin. Viiniä, kaljaa, viskiä."

Paitsi yhden kerran. Oli ollut aamu. "Kai nyt yhden voi ottaa, aamupalaksi, on niin pitkä aika iltapäiväänkin", mietin. Alkuillasta lapseni tulisi. Mutta yksi vaihtui kahdeksi, kolmeksi. Kello kävi. Ajattelin, etten olisi niin kovin humalassa. Tiedättehän te sen olon, kun oikein kontrolloi tekemisiään, käyttäytyy liioitellun selväpäisesti. Mutta kaikkihan sen näkevät, olet humalassa. Käyttäytyminen on naurettavaa. Ajattelin, ettei minusta sitä näkisi. Jälkeenpäin ymmärsin. Näkeehän sen kilometrin päähän.

Kaikki ovat varmasti lukeneet tekstejä, jos eivät ole itse kokeneet sitä: humalassa oleva vanhempi tai aikuinen on pelottava näky lapselle. Turvallinen aikuinen muuttuu pelottavaksi, käytös muuttuu, hän on vieras ihminen. Lapsi pelästyy. Voin vain kuvitella, miltä lapsestani on tuntunut, nähdä äiti humalassa, äiti, jonka kanssa oli elänyt monta vuotta kahden, turvallisesti, symbioosissa. 

Itse olen, jo aikuisiällä, nähnyt yhden kerran lapsuuteni tärkeän aikuisen humalassa. Vaikka olin jo aikuinen, se tuntui oudolle. Läheinen, turvallinen ihminen on kuin ihan toinen. Se pelottaa. Se tuntuu pahalle. Miksi toinen muuttuu niin paljon? Ja nyt tuolloin, minun oma 7-vuotiaani näki minut humalassa. 

"Äiti, jos et joisi enää silloin, kun olen täällä."

Tuo lause. Kerran lausuttu. Se herätti. Se sattui enemmän kuin mikään, mitä ikinä olen kokenut.

Sen jälkeen meni monta monta vuotta, että hänen nähtensä join edes yhtä olutta saunassa. Edelleenkin tuntuu vaikealta hänen seurassaan juoda yhtään mitään. Nyt hän on 13-vuotias, ja olen joskus silloin tällöin ottanut yhden kakkosoluen tai viinilasillisen hänenkin ollessa kotona. Olemme myös jutelleet tästä tapahtuneesta, ja hän vaikuttaa olevan ihan kunnossa. Silti, arvet meillä on molemmilla, se on selvää. Paranevatkohan ne ikinä?

Blogistimme Terveisin äiti kirjoittaa kirjoituksessaan Jokainen lapsi ansaitsee selvän aikuisen tästä, mistä mainitsin. Lapsi ei osaa suhtautua humalassa olevaan aikuiseen. Turvallisuus vaihtuu epävarmuuteen ja pelkoon. Tämä on syytä pitää mielessä meidän ihan jokaisen vanhemman.

Teehetkien koti kirjoittaa lapsensa reaktiosta, kun lapsi näki humalaisen aikuisen julkisella paikalla. Kannattaa lukea tuo bloggaus, hyvin silmiäaukaisevaa lukea, miten pieni lapsi pelästyy alkoholin vaikutuksen alla olevaa aikuista.

Jyllannin suomineito taas pohtii suomalaisen ja tanskalaisen juomakulttuurien eroja.

Taaperoni ei ole nähnyt minun juovan ikinä. Vaikka hän olisi jo nukkumassa, vältän juomista. Mistä minä tiedän, milloin hän herää. Silloin hänen äitinsä olisi joku eri ihminen. Missä äiti, kuka tämä on? Tuollaisia ajatuksia en hänelle halua, en ikinä. 

"Silloin äiti olisi joku eri ihminen. Missä äiti, kuka tämä on?"

Opin vaikeimman kautta. On liian monia koteja, joissa lapsi joutuu kohtaamaan alkoholistivanhemman. Minun kotonani tällaista ei tule tapahtumaan, sen voin vannoa. Toivottavasti ei kenenkään kotona. Vaikka karuahan se on kuulla, että se on arkipäivää monessa perheessä. Karua ja kamalaa. Se on äärimmäisen surullista. Se lapsen pelko ja ahdistus tuntuu minun sydämessäni asti.

Olen pyytänyt anteeksi ja olen saanut anteeksi. Olen oppinut ja olen kärsinyt, ruoskinut itseäni. Jospa joku oppisi tarinastani jotain ja ei joutuisi samaan. Aina on oikea aika lopettaa tai olla aloittamatta.

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo facebook-sivujani?

Kommentit (6)

Vierailija

Kertoessani isäni alkoholismista ihmiset surkuttelevat. Itse en ajattele asiaa kokonaan niin. Toki alkoholi toi omat ongelmansa (mm. kotona ei ollut ruokaa ja uuttakaan ei saanut, koska maitopurkkiinkaan ei ollut rahaa putken aikana), mutta isä persoonana oli silloin helpompi. Vanhempi hän ei sanan aidossa merkityksessä ole ollut minulle koskaan mitenkään. Kun isä joi, hän haukkui kaikki, kaikin mahdollisin sanoin, mutta silloin ei tarvinnut varoa; sai olla vihainen, sai itkeä, sai nauraa, sai kävellä koko jalkapohjaa käyttäen, äiti sai tiskata asiat pelkäämättä kolistelua. Tällaista ei muuten kotonamme sallittu. Kun isän humalatila kasvoi, hän sammui tai lähti kylälle hakemaan lisää viinaa. Silloin lopulla perheellä oli juhlat. Kuunneltiin musiikkia, naurettiin, katsottiin lastenohjelmia jne.
En tarkoita kirjoituksellani puolustella vanhempien juomista, en todellakaan, en hetkeäkään. Mutta näin jo aikuisena voin sanoa, että omassa lapsuudessani isäni alkoholismi antoi ne ainoat vapaat hetket elää edes jokseenkin normaalisti. Ilman niitä hetkiä olisin vielä enemmän rikki ja vaikutukset elämääni näin aikuisena, puolisona, ystävänä ja muutenkin, olisi vielä vaikeammat.

Hilary

Miten minulle tulee aina mieleen näitä etä-äidin juttuja lukiessa eläinmaailmasta käki?

Hilary

Miksi juuri käki :) Käen kukunta kantaa kauas, mutta jostakin hyvin kaukaa, salojen ja sydänmaiden piiloista käki aina tuntuu kukkuvan. Kaikki tuntevan käen, mutta kukkuvaa käkeä varsin harvat ovat oikeasti nähneet. Käki on lisäksi taruissa erityisesti naisten lintu, joka helkähtelee naisten sepittämissä lauluissa. Käkeä toivottiin ennen muinoin aina lähelle laulamaan, sillä käen kukunta oli erityisen onnekasta, varsinkin jos pääsi ihan lähelle: tällöin kaikki toivomukset toteutuivat. Ja onhan käki myös omanlaisensa etä-äiti. Käki on ristiriitainen eläinmaailman edustaja. Toisaalta sitä ihaillaan ja toisaalta sen tapoja paheksutaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Miltä tuntuu, kun oma lapsi sanoo näin? Mikä oli niin paha tilanne, että se johti tuollaiseen pyyntöön?

Olen kertonut, miksi minusta tuli etä-äiti. Mutta se ei ole koko tarina. Sitä ennen tapahtui. Paljon.

Olen kertonut myös tarinaani vaikeasta parisuhteestani: Kuolemanvaarallinen ote ja Kupla, joka hajosi. Tarinat kertovat ajanjaksosta, jolloin elin elämäni vaikeinta aikaa. Miksi tilanne eskaloitui niin pahaksi, että lapseni ei halunnut enää asua luonani?

Voin tuolloin todella huonosti. Elin pelokkaana ja itseni hukanneena. Jokainen päivä oli vaikea. No, ei ihan jokainen päivä. Eihän kukaan jaksa elää suhteessa, jossa jokainen päivä on paskaa. Mutta niiden ihanien päivien jälkeen oli kolmekymmentä kamalaa päivää. 

"Elin pelokkaana ja itseni hukanneena."

Lisänä kuvioon astui masennus. Sen puhjettua pakenin todellisuutta myös vähän liiaksi baareihin. Oma minuus hävisi. Sitä alkaa kuvittelemaan, että on itse syypää kaikkeen siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Koko elämä murenee ympäriltä ja vanhat ystävät ja perhekin jää, kun ei ole energiaa mihinkään muuhun, kuin tuohon vallitsevaan tilanteeseen.

Poikani näki tämän kaiken. Hän näki pahan oloni ja kamppailuni, kun olin eksyksissä elämältä. Lopulta en kyennyt hoitamaan edes omaa lastani. Hän halusi isänsä luokse. "Äiti, saanko mennä isin luokse asumaan?"

Luojan kiitos on isä, joka on tasapainoinen ja mahtava huoltaja. Poikani vietti useita kuukausia lähes kokonaan siellä. Vieraantuuhan siinä. Sain myöhemmin elämäni takaisin raiteilleen kovan ponnistelun ja ammattiavun kautta. Mutta jotain säröä oli jo tapahtunut.

Se särö pieneni, mutta se oli siellä. Isästä alkoi tulla pojalle yhä tärkeämpi. Minä löysin hyvän miehen, joka auttoi ja paransi osat haavoista. Jotkut haavat eivät häviä koskaan. Palasimme takaisin lapseni isän kanssa yhteisen poikamme hoidossa vuoroviikkojärjestelyyn ja se toimikin oikein hyvin useita vuosia.

"Isästä alkoi tulla pojalle yhä tärkeämpi."

Kun muutto uuden vauvamme ja perheemme kanssa oli ajankohtainen, halusi poika jäädä tuttuun ympäristöön ja isänsä luokse. Tämän ymmärsin hyvin. Ystävät, isä, koulu ja isovanhemmat asuivat samassa kaupungissa. Miksi hän olisi siitä halunnutkaan lähteä pois?

Ymmärsin tämän. Ja aiemman särön takia tämä ei ollut yllättävä pyyntö pojaltani. Toistamiseen poikani pyysi: saanko asua isin kanssa.

Hän sai.

Nykyään suhteemme on todella läheinen ja hän käy luonani säännöllisesti. Murrosiän ja kasvamisen myötä kaverit ovat yhä tärkeämpiä, joten ei hän kovin usein jouda äitiään katsomaan, mutta esimerkiksi nyt lomani aikana vietimme lähes kuukauden yhdessä. Se on minulle todella paljon, ja äärimmäisen tärkeää. Tämä kesä voimaannutti minua kovasti ja suhteemme läheni paljon. 

"Nykyään suhteemme on todella läheinen ja hän käy luonani säännöllisesti."

Poikani, asut isäsi luona, mutta minä olen äitisi. Anteeksi kaikesta, jota olet saanut kokea ja nähdä. Mutta elämä ei ole täydellistä. Se on täynnä säröjä. Säröt tekevät siitä aidon. 

Lue tekstini äitimyytistä ja perinteisen äitiyskäsityksen rikkomisesta täältä.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook-sivuni

Kommentit (4)

Vierailija

"Jotkut haavat eivät häviä koskaan." Olen eri mieltä. Kaikesta voi selviytyä ja ns. päästä yli. Asiat eivät välttämättä unohdu koskaan, mutta lopulta ne eivät ole enää haavoja vaan korkeintaan arpia. Ja sanon tän sellaisen ihmisen ominaisuudessa, joka on kokenut masennuksen, vaikean suhteen vanhempiin, kymmenen vuoden työkyvyttömyyden, raiskauksen, psykoosin, psykiatriset sairaalahoidot lepositeineen jne. Myös narsisteista on kokemusta. Mutta elämä voittaa aina, kunhan terapoi itseään tarpeeksi. Hienoa, että elämäsi on jo parempaa. Tsemppiä viimeisten haavojen arpeutumiseen!

Eeva

Kirjoitat niin lohduttavasti, kun kerrot, miten vaikeaa sinulla on ollut äitiytesi ja lapsesi huoltajuuden rooleissa. Siis se, että olet kokenut samaa kuin minä joskus, auttaa minua olemaan itselleni armollisempi. Elämä heittelee haasteita ja niistä selvitään, vaikka se välillä koskee, joskus liikaakin.

Etä-äiti
Liittynyt10.5.2017

Kiitos Eeva ihanasta kommentistasi. Elämä antaa ja ottaa, ja mustavalkoinen ajattelutapa ei johda hyvään, sitä mieltä olen. Olen joutunut paljon miettimään näitä asioita. Ihanaa, että tekstini voi lohduttaa sinua <3

Terveisin, Etä-äiti

Sami Väyrynen

Motivoivaa lukea, kuinka elämä on sua kolhinut monelta suunnalta ja pystyt olemaan noin vahvana! Siinä on hyvä roolimalli lapsille, suomalainen sisu ja rehellisyys. Sun tarina tuo varmasti monelle lohtua, ja voimaa jatkaa tilanteessa missä kaikki näyttää toivottomalta. Toivon sulle kaikkea hyvää, ja jaksamista tulevaisuuteen! :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017