Kirjoitukset avainsanalla Raskaus

Kärsin raskausajan masennuksesta.

Olen vasta jälkeenpäin ymmärtänyt, että minulla oli raskausajan masennus toisen raskauteni aikana. Raskauteni ei ollut helppo, ja vaikeudet saattoivat vaikuttaa masennuksen puhkeamiseen.

Ihan kohta on tulossa jotain ihanaa elämään – miten joku saattaa masentua?

Raskauden aikana ei saisi masentua. Onhan ihan kohta tulossa jotain ihanaa elämään – miten joku saattaa masentua? Siksi tätä sairautta ei edelleenkään tunneta hyvin. Sen olemassaolosta ei puhuta; ei sen sairastaja eikä sen havainnoija. Jos henkilö on ollut aiemmin herkkä masentumaan, voidaan vedota siihen – sinä nyt olet taipuvainen masennukseen.

Tämä on kuitenkin virhe, koska raskausajan masennus on oma sairautensa, oireet erilaiset ja hoito erilaista kuin muiden masennusten kanssa. Raskauden takia hormoonitkin tekevät oman osuutensa ja hoito voi jäädä hyvin pinnalliseksi, jos yleensä saa minkäänlaista hoitoa. 

Mahan kasvun mukana kasvoi häpeä ja syyllisyys.

Kaikkein eniten raskausajan masentuja tarvitsisi henkistä tukea. Hänelle tulisi sanoa uudelleen ja uudelleen, ettei sairautta tarvitse hävetä, ettei ole huono äiti, vaikka raskaus masentaisikin. Minulle valitettavasti sanottiin usein, että miten voi masentua, kun on kauan odotettu lapsi tulossa. Tämä vain pahentaa oloa ja syyllisyyttä. Mahan kasvun mukana kasvoi häpeä ja syyllisyys. Neuvoloissa mitattiin mahaa ja kiloja, mutta mieltäni ei kuunneltu ollenkaan. On outoa, että terapiaa sain vasta raskauden jälkeen. 

Raskausajan masennuksesta oli tullut mörkö, joka löi kiilaa niin raskausonneeni, äiti-lapsi -suhteeseeni kuin parisuhteeseenikin.

Minulla oli jo ennestään yksi lapsi ja en kyennyt hoitamaan häntä kipujeni ja masennukseni takia. Tämä entisestään lisäsi pahaa mieltä. Raskausajan masennuksesta oli tullut mörkö, joka löi kiilaa niin raskausonneeni, äiti-lapsi -suhteeseeni kuin parisuhteeseenikin. Lääkärit kyllä hoitivat kipuja sen minkä pystyivät, mutta henkinen puoli jäi hoitamatta. Kuka tietää, vaikuttiko tämäkin siihen, että esikoiseni alkoi viettämään yhä enenevässä määrin aikaansa isänsä luona. Kuka sellaisesta ei kokisi syyllisyyttä?

Raskausajan masennusta ei tarvitse tai saa hävetä. Uskalla puhua siitä; apua saa, jos sitä osaa itse pyytää. Myös Äidit irti synnytysmasennuksesta Äimä ry:stä voit saada apua. On tärkeää ymmärtää, ettei kyse ole huonosta äitiydestä vaan sairaudesta. Sen tiedostaminen voi auttaa. Vaadi mahan mittauksen lisäksi myös mielesi hoitamista; tämä on todella tärkeää, jotta voit muodostaa läheisen suhteen syntymättömään vauvaan masennuksesta huolimatta.

Ja, niin, kliseehän se on, mutta – kyllä se palkintokin on upea. Vaikka sen ajatteleminen matkan varrella ei aina autakaan, sen tiedän paremmin kuin hyvin.

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (4)

Vierailija

Olettehan tarkistaneet rautavarastot(ferritiini) ja b12- vit arvot verestä. Puutteet voivat aiheuttaa masennuksenkaltaisa oireita. Viitearvot ovat liian alhaisia. Facen raudanpuutosryhmässä hyvää tietoa asiasta!

Vierailija

Sain kaksi lasta lapsettomuushoitojen avulla. Masennuin jo ennen ensimmäistä raskautta loputtomien hoitojen aikana, mutta en ymmärtänyt että olin masentunut. Vasta toisen lapsen syntymän jälkeen, kuopuksen ollessa puoli vuotta, tajusin hakea apua. Sitä ennen kuuntelin haukkuja silloiselta puolisolta, vanhemmiltani, että olen hullu ja tyytymätön. Osa ystävistä arvosteli minua, miten muka voin masentua, kun olen saanut mitä halusin, ihanat lapset. Jos yritin hakea lepoon tukea läheisiltä, että olisin esim. yön nukkunut ilman vastuuta, puoliso vain sanoi että kun hänellä on töistä vapaata, se on hänen vapaa, ei minun.

Lopulta vain itkin päivät ja siivosin ja silitin, hoidin lapset. Yksi päivä kesken silittämisen tartuin puhelimeen ja soitin mielenterveystoimistoon ja sain heti akuuttiajan. Siitä lähti toipuminen. Joskin läheisteni ensisijainen huoli oli se, että heitä minä en saa keskusteluissa mainita ja mies haukkui, kun sain lääkityksen toipumiseni tueksi.

Kauheaa aikaa. Puoliso on nyt exä ja vanhempieni kanssa en ole tekemisissä. Elämä lasten kanssa on ihanaa arkea ja ilmapiiri keveä, olen onnellinen. Olen onnellinen, että elän, koen ja näen. Uusi upea ihminen on vierellä ja tukena, ollut jo vuosia.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kaupallinen yhteistyö Sanoma Magazinesin kanssa

Olenkin kertonut, miten toinen raskauteni vuonna 2014 oli aivan kamala. Kaiken lisäksi sen vuoden kesä oli ennätyksellisen kuuma. Raskausaika kului sängyssä tai sitten rannalla varjossa iltamyöhään asti.

Kuvassa näkyy, kuinka makaan jälleen yhtenä iltana rantatuolissa ei-niin-ison raskausmahan kanssa, mutta mahan, joka tuotti minulle aika paljon päänvaivaa. Aikani kuluksi luin paljon lehtiä, vauva-aiheisia, tietenkin. Tuli selattua monien julkaisijoiden tuotoksia.

Yksi nousi ylitse muiden.  Sanoman Vauva-lehti.

Se vain kiinnosti eniten, niin paljon kuin jaksoin kiinnostua lukemisesta. Siinä oli vain ne parhaat jutut! Tämä oli yksi syy, miksi halusin nimenomaan Vauvan blogiyhteisöön bloggaamaan, kun aloitin kirjoittamisen. Arvostan Vauvan asennetta ja ideologiaa. Vauvan ja Meidän Perhe -lehden asenteena on perhelähtöisyys, elämänmyönteisyys ja lapsen arvostaminen. Siksi täällä on helppo olla.

Voin siksi hyvillä mielin kehoittaa sinua odottaja tai vauva-arjessa eläjä tilaamaan Vauva-lehden itsellesi kotiisi. Jos lehti ei miellytäkään, voi puolen vuoden tilausjakson jälkeen sen lopettaa. Puolen vuoden tarjous on nyt 29€, normaalisti se on yli 50 euroa, joten etukin on aika hyvä.

Kokeile! Minun raskausajan tuo lehti kyllä pelasti!

Tilaa kuvaa napsauttamalla!


 

Antoisia lukuhetkiä!

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Toinen raskauteni oli painajainen. En minä sitä muulla sanalla voi kuvata.

Mutta miten minä selvisin siitä?

 

Tuskien alkuraskaus

Raskausviikot 5-12 olin muhevan raskauspahoinvoinnin kourissa. Makasin sängylläni silmät kiinni ja toivoin, että ehkä tämä tästä. En paljoa töissä käynyt. Mies kantoi kotiin jos minkälaista teetä, smoothieta, hedelmää ja juomaa toivoen, että jokin vähentäisi pahaa oloani.

Mutta pahoinvointikin väistyy, kuten aina, jossain vaiheessa. Pääsin töihin takaisin. Tuntui hyvältä. NYT varmasti pääsisin nauttimaan raskaudestani.

Silloin tällöin töissä seisoessani huomasin kiristävää tunnetta mahassa, josta ei paljoa vielä raskaus näkynyt. Istahdin. Hengästytti. Eihän tässä vaiheessa voinut vielä supistella, ei millään. "Ei sulla juuri mahakaan näy, miten muka supistelee

Lopulta oli pakko mennä lääkäriin. Sain kaksi päivä huilimisaikaa kotona. Kaksi päivää töissä, kaksi kotona. Yksi päivä töissä, kaksi kotona. Kaksi viikkoa kotona, yksi päivä töissä.  Lopulta kirjoitettiin sairausloma äitiyslomani alkuun asti.

Alkoi elämäni painajainen.

 

Elämäni sängyssä

Kaksikymmentä viikkoa nyt tätä, sängyssä makaamista. Sitten tuli se pahin. Munuaiskivut. Se kipu on pahempaa kuin mikään, pahempaa kuin synnytyskivut ikinä. Kohtuni painoi munuaista, joka ärtyi ja tulehtui. Makasin sängyssäni, munuaisiin lämpöpussia ja kiristävään mahaani kylmäpussia. Koetin jotenkin taiteilla siinä niiden pussien välissä.

Ja kasvava sikiö liikkui jo paljon ja aiheutti joka liikahduksellaan kovat supistelut, kyllä, jo viikolla 20. Ja 21. Ja 22, 23, 24..Ja kun pikkuinen potkaisi munuaiseen..

Auuu...

Elämäni piiri supistui kotiporukkaan. Kun sattuu koko ajan, ei jaksa enää mitään muuta. Itkin tätä vankilaa, jonka vartaloni oli minulle tehnyt.

Ja sitten vielä se vuosisadan pahin helle. Hellettä yli 40 päivää putkeen, pisin hellejakso nais- tai miesmuistiin. Ja minä elin pahinta raskausaikaa ikinä. Kiitos karma.

Jouduin munuasivaivojen takia muutamaan otteeseen sairaalaan.

 

Äidin ja pojan suhde syvenee

Elämäni sankari astui peliin.  Kukaanhan ei voi poistaa kipuja toiselta, mutta toisen läsnäolokin on tärkeää. Poikani jaksoi pitää seuraa minulle silloisen mieheni kanssa.

Ja esikoisen ilo siitä, että äiti lähti hänen kanssaan johonkin, oli niin sydäntälämmittävää, että siinä unohtuivat kaikki kivut.

Söimme yhdessä mehujäätelöä pahimman helteen aikana. Joimme limppariaJa eräänä päivänä päätin, että nyt haluan antaa tälle esikoiselleni kivan päivän. Menimme uimarannalle. Ja se esikoisen ilo siitä, että äiti lähti hänen kanssaan johonkin, oli niin sydäntälämmittävää, että siinä unohtuivat kaikki kivut. Ehkä tunniksi vain, mutta unohtuivat.

Lapsen suhtautuminen elämään on suoraviivaista. Otetaan asiat niin kuin ne ovat. Turha spekulaatio tai jossittelu ei kuulu heidän ajatusmaailmaansa. Jos äiti on kipeä, hän on, mutta hänen mahassaan on lapsi ja se tulee kohta ulos. Nyt on tämä tilanne. Otetaan tästä irti se, mikä voidaan. Tämä elämänfilosofia auttoi minua selviämään pahimman yli.

Järkyttävimmän helteen aikana piilouduimme makuuhuoneeseeni, laitoimme verhot kiinni ja ilmastointilaitteen pyörimään. Kylmä ilmavirtaus hiveli ihojamme. Nauroimme ja katsoimme Netflixiä.

Hän oli se, ketä siedin lähelläni pahimpienkin päivien aikana.

Minun oli hyvä olla. Jota ei usein tapahtunut tuon raskauden aikana.

 

Kipujeni raskaus toi mukanaan positiivisen asian elämääni. Lähenin uudelleen poikani kanssa, joka virallisesti asui tuolloin luonani vielä vuoroviikkoisesti, mutta useimmiten oli jo isänsä luona suurimman osan aikaa. Mutta tuona kesänä me vietimme monia päiviä yhdessä. Hän oli se, ketä siedin lähelläni pahimpienkin päivien aikana.

 

No, jokainen raskaus päättyy aikanaan. Niin tämäkin.

Ja siitä alkoikin aika, jonka muistaminen sulattaa sydämeni edelleen.

Isoveli sai pikkuveljen.

Se kaikki oli ollut sen arvoista.

 

Terveisin, Etä-äiti

Kommentit (2)

Duuo

Aina kuulee niitä onnellisia raskaustarinoita joita aina itkua pidätellen luen. Suurimpia huolia on muutaman viikon rakkaus pahoinvointi ja liitoskivut ja sen jälkeen on babyshowereita ja ootetaan ilolla. Mun raskausaika oli myös yhtä painajaista. Pahoinvointi alkoi RV7 ja kesti viikolle 21. Kun pahoinvointi loppui alkoi
kipeät supistukset. Menin neuvolaan kysymään onko normaalia. Kohdunkaulankanava oli lyhentynyt 1,2centtiin, mutta neuvolatäti ei ollut huolissaan. Vastasi, että varataan parin viikon päästä tarkistuskäynti lääkärille. No omakin huoli laantui kunnes supistukset pahenivat tosi rajuksi. Sattui ihan järkyttävästi ja supistukset tulivat tosi tiheiksi. Sairaalassa lyötiin supistustenestolääkkeet ja kortisonit. Kohdunkaulankanavaa oli jäljellä vaja sentti enää. Lähdin suoraan yliopistolliseen, koska olin vasta viikolla 22 ja lähisynnärillä ei voinut synnyttää niin pienillä viikoilla. Makasin viikolle 36 kaukana läheisistä. Oksennus oli palannut,että oksensin aina kun supisti ja minua supisti vähintään puolentunnin välein. Kukaan ei antanut ensin ennusteita edes päivistä. RV 29 juhlimme kakkukahveilla. Kukaan kätilö eikä lääkäri ei ollut uskonut, että tähän päästiin, RV 32 juhlimme taas kakkukahveilla. Viikoilla 30 alkoi myös epäilyttää miksei lapsemme painoarvio nouse. Eikä se noussut enää. Pääsin viikoksi kotia ja 36+6 lähdin synnyttämään. Missään raskaudenvaiheessa (tai ennenaikaisuuspelon jälkeen) en uskaltanut toivoakkaan, että saisin tytön syliin heti. Olin tuudottautunut jo viikkoja ajatukseen, että olisin valmis, kun lapseni kiidätetään esimerkiksi teholle. Voi sitä onnenmäärää, kun hänet annettiin minun syliin suoraan ilman mitään toimenpiteitä.

IFeelYou

Voi luoja mitä ****
Mulla oli kans yks hiton moinen raskaus.. Onneks ei ollu pahoinvointia mutta kaikkea muuta senki edestä.
Painon nousu hirvitti..
Tästä syystä en lopulta kyennyt tekemään mitään. Turvotus vei voimani. Kävely oli hankalaa, istuminen ahdisti. Makaaminen
Ainoa mikä tuntu hyvältä vartalotyynyn hommaamisen jälkeen omassa sängyssä. Oli pelastus.
Kasvohermohalvaus ja järkyttävät käsi kivut haittas loppu raskautta. Yöt meni valvoessa kun kaikkialle särki. Lopulta sain käynnistyksen kun oma kunto ei enää kestäny.
Siinä meni 4pv.. sectioon.. sain vihdoin heräämössä pari tuntia vietetyn ajan jälkeen sen oman pienen syliin. 💙 olin myyty ☺️
Haluaisin toisen lapsen joskus mutta kokemuksen jälkee en tiedä uskallanko kokea samaa uudestaan.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

En ole aina asunut erillään lapseni kanssa.

Joskus asuimme yhdessä. Joskus olimme vain me kaksi.

 

Ja ihan aluksi. MINÄ taistelin hänen puolestaan.

Minä halusin hänet. Minä sanoin:

tämä lapsi pidetään.

 

Hän sai alkunsa vähän yllättäen. Viisitoista vuotta sitten se tapahtui.

Ja minulle sanottiin:

-tee abortti

-et tule selviämään

-olet hullu jos pidät tämän lapsen

-tulette niin pilaamaan elämänne tällä lapsella

-varmaan vaan unohditte ehkäisyn, teinit on just noin holtittomia.

 

Näitä kuuli. Paljon. Ja hyvinkin lähipiiristä. En minä mistään juuri saanut tukea, en edes kotoani.

Lapsi oli mahassani ja oli kaksi vaihtoehtoa: pitää tai ei pitää. 

 

Ja minähän pidän hänet, päätin.

 

Teiniäidit! huokailtiin minun ympärilläni. Juuri noin vastuuttomia ja piittaamattomia. Pilaamassa koko elämäänsä.

Tämä teini kuitenkin päätti pitää lapsensa.

En hetkeäkään miettinyt, pitäisinkö. Hän oli minulle kaikki kaikessa jo tuolloin. 

 

Ehkäpä uhrasin alkavan parisuhteen siinä. Niin siinä saattoi käydä. Mutta olin sokea. Sokea millekään muulle kuin sille tiedolle, joka oli päässäni, tiedolle, että tämä lapsi oli jotain erityistä ja erikoista, hän haluaa tähän maailmaan.

Ja minä halusin hänet tähän maailmaan. Enemmän kuin mitään muuta. Koko nuoren naisen tarmollani taistelin tämän lapseni puolesta. Pitäköön muut puheensa, aivan sama minulle. Tämä lapsi oli minun.

Huokailut jatkuivat neuvoloissa, synnytyssairaalassa, synnyttäneiden osastolla, kotona, lähipiirissä, perheen sisällä. Ihan joka paikassa.

Siinä olin. Huokailujen keskellä vauva sylissäni. Juuri täyttämässä 20 vuotta.

Ei kaduttanut sitten yhtään.

 

Minäpä selvisin. Minäpä en pilannutkaan elämääni. Minä pidin huolta tästä lapsesta.

Minä halusin hänet tähän maailmaan.

 

Joten nyt kun kuulen, että olen hylännyt lapseni, en rakasta häntä, olen huono äiti kun olen etä-äiti, tekisi mieli haistattaa paskat. Kuulkaa, minä olen taistellut tämän lapsen puolesta, taistelen edelleen ja tulen aina taistelemaan. Kaiken mitä teen, haluan tehdä hänen hyväkseen.

Minä halusin hänet tähän maailmaan ja minä saatoin hänet tähän maailmaan.

 

Se teiniäiti halusi pitää lapsensa. Onneksi halusi. Ja onneksi piti.

 

Terveisin, Etä-äiti

Seuraathan jo Facebook-sivujani?

 

Kuva:Pixabay

Kommentit (6)

Teiniäiti myös

Täällä on aivan samanlaisia aatoksia ja kokemuksia!
Siinä sitä 16-vuotiaana ihmeteltiin käärö sylissä että miten tästä selviää kun kaikki mmuisti sen kertoa etten varmasti selviä. Nyt 9 vuotta myöhemmin minulla on ihana ja vilkas pieni miehen alku ja on selvitty!

Kysympävain

20v ja teiniäiti? Ennenvanhaan tuo oli melkein jo vanhan piian ikä.. Harva laskee tuota kyllä enään teiniksi..😀 Ymmärtäisin jos puhuttaisiin, jostain 16-vuotiaasta.

Vierailija

En minäkään miellä kakskymppistä teiniksi, ihan aikuinen on kyllä jo. Sain esikoiseni 21-vuotiaana eikä kukaan kauhistellut enkä kokenut olevani liian nuori.

Vierailija

Heiaikaa ja pidän siitä kun kirjoitat juuri niin kuin sinusta tuntuu❤️
Minä sain esikoiseni 20v ja odotin häntä siis 19v mutta en saanut kyllä teiniäidit leimaa otsaani, olipa sinulla huono kokemus. Minä kasvatin esikoisen tyttöni yksin ja olen ylpeä siitä että hän nyt 22v seisoo omilla jaloillaan😍.
Ole sinäkin ylpeä lapsistasi äläkä mollaa itseäsi😍 meitä on moneen junaan ja sillä sipuli❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017