Kirjoitukset avainsanalla Hyvinvointi & Terveys

Kuva: Panu Pälviä

Minulta usein pyydetään neuvoja, miten päästä eteenpäin elämässä. Tämä johtunee siitä, että olen ollut hyvinkin vaikeissa tilanteissa, mutta aina noussut pahimmasta kuopasta. Olen kamppaillut myös talousongelmien kanssa ja selvinnyt kurjistakin tilanteista. Kerron nyt, miten minä sain elämäni muuttumaan vähitellen paremmaksi.

Muutos vaatii ison ponnistuksen

Muutoksen tekeminen ei ole helppoa. On paljon helpompaa olla tekemättä mitään, koska aloittaminen on koko prosessissa vaikeinta. Töistä kotiin tullessa on helppoa rojahtaa sohvalle ja tehdä ei-mitään. Tämä koskettaa ihan jokaista elämän osa-aluetta: liikuntaa on vaikea harrastaa, jos ei jaksa lähteä siitä sohvalta mihinkään. Raha-asiat eivät parane itsestään, herkkujen ja valmisruuan ostaminen on helppoa, eivätkä vaadi mitään ponnistuksia. Ne asiat, joista saa nautintoa ja haluaa tavoitella elämässään, eivät tapahdu itsestään; niitä pitää suunnitella ja tehdä sen jälkeen konkreettisia muutoksia.

  • Esimerkki elämästäni: viime viikolla olin menossa liikuntatunnille. Koko päivän keksin syitä, miksi en menisi. Vielä puoli tuntia ennen jumppaa mietin, jos en menisikään. Ihminen keksii todella helposti syitä olla tekemättä sitä, mikä tekee hyvää mielelle ja kropalle.

Tämä kaikki vaatii valtavan alkuponnistuksen, henkisesti ja fyysisesti. Sanon aina, ettei koskaan ole harmittanut jälkeenpäin, että kävin jumpassa tai tein jotain, josta sain todellista nautintoa. Miksi on sitten niin vaikea aloittaa?

Ihminen on mukavuudenhaluinen. Ei jaksaisi ponnistella.

Koska ihminen on mukavuudenhaluinen. Ei jaksaisi ponnistella. Mutta ponnistelematta ei myöskään saa mitään. Minulle tärkein tilanne, joka sai viimein aikaan muutoksen oli, kun kävin ihan pohjalla. Kaikki asiat olivat todella huonosti. Raha, työ, koti, henkinen hyvinvointi ja tunne-elämäni. En tehnyt mitään, josta saisin nautintoa. Kun tätä oli kestänyt tarpeeksi kauan, tein päätöksen: nyt on tehtävä jotain. Tämä on minun oma elämäni, ja en nauti siitä enää.

Samalla on kuitenkin muistettava omat rajoitteet. Minulla on masennusdiagnoosi sekä fyysinen sairaus. Nämä estävät joidenkin asioiden tekemisen. Silti sairauden taakse ei tarvitse piiloutua tai jättää tekemättä asioita, joita voi. Armollisuus on silti hyväksi, itseäkin kohtaan. Aina ei ole pakko jaksaa.

Tehtävä suunnitelma ja pysyttävä siinä

Lainat, joita on tyhmyydessään ottanut, eivät maksa itse itseään pois. Urheilukengät eivät mene jalkaan ilman ponnistuksia. On tehtävä konkreettisia suunnitelmia elämänsä parantamiseksi. Jos on jokin unelma, ja haluan saavuttaa sen, ei sitä tee kukaan muu kuin minä. Mutta pelkkä suunnitelman tekeminenkään ei auta. Siinä on myös pysyttävä, myös niinä päivinä, kun ei huvittaisi yhtään.

 
 
 
 

 
 
 
 
 
 
 
 
 

Hyvää uutta vuotta ❤ #etääiti #vauvafiblogit #uusivuosi #hyvääuuttavuotta

Henkilön Etä-äiti (@etaaiti) jakama julkaisu

Tämän vuoden suunnitelmani on päästä lainattomaksi. Miten se tapahtuu? Ihan järkyttävän kovalla työllä. Lainaa on paljon ja tulot ovat rajalliset. On jätettävä ostamatta niitä kalliita herkkuja, roskaruokia ja vaatteita. Keneltä tämä on pois? Vain itseltäni. Mutta tämä johtaa johonkin parempaan. Tietenkin tämä vaatii hyvinkin tarkkaa taloussuunnitelua, jossa ei ole helppo pysyä. Mutta lopputulos vapauttaa minut lainoista. Se on sen arvoista. 

Kyse on siitä, mitä haluaa ja arvostaa niin paljon, että jaksaa ponnistella sen eteen.

Oikeastaan on kyse siitä, mitä haluaa ja arvostaa niin paljon, että jaksaa ponnistella sen eteen. Nyt kärsin pienestä käytettävästä rahamäärästä, koska aiemmin tuhlasin liikaa, mutta tulevaisuudessa voin käyttää enemmän rahaa, kun olen maksanut velkani. Välillinen pieni kärsimys tuo ison onnellisuuden. Sen eteen jaksaa tehdäkin töitä.

Kirjaa konkreettiset tulokset ja anna itsellesi myös lomaa

Tämä auttaa näkemään, mihin on päässyt. Saa voimaa jatkaa eteenpäin, kun näkee, että on jo saavuttanut jotain. Myös löysäilypäiviä on hyvä pitää. Ei haittaa yhtään, jos yhtenä päivänä syö epäterveellisesti, ei liiku, katsoo lempisarjoja Netflixistä ja vain on.

Välillä kannattaa levätäkin ja tehdä ei-mitään. Kuva: Panu Pälviä

Itseasiassa tämä on yksi tärkein asia. Koska elämä saa olla myös mukavaa, ei vain saavuttamista ja suorittamista. Päämäärä on pidettävä kuitenkin mielessä. Ei ole pakko säästää, liikkua tai tavoitella jotain isoa unelmaa. Mutta jos ei tavoittele, ei mitään myöskään saa.

Elämä saa olla myös mukavaa, ei vain saavuttamista ja suorittamista.

Lopuksi voisin sanoa, että suunnittelu on puolitiessä jo saavuttamista. Kirjaa konkreettisesti ylös, mitä haluat ja miten sen saavutat. Näin on helpompi alkaa toteuttamaan omia haaveitaan.

Ja tässä vielä konkreettisia neuvoja eri elämän osa-alueiden kehittämiseen:

Taulukoimalla menot ja tulot saa talouden helposti kuntoon
Kolme konkreettista vinkkiä, miten muuttaa elämän suunta
Miksi minä tein elämässä ison muutoksen?
Vinkkini vatsan hyvinvointiin

Tsemppiterveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Näin uuden vuoden alkaessa monet tekevät lupauksia laihtua, lihoa, syödä terveellisemmin, liikkua enemmän. Jos päätös lähtee itsestä ja on terveellisellä pohjalla, ovat nämä päätökset hyviä.

Jos kehonsa muokkaaminen johtuu toisten ilkeistä huomautteluista, haukkumisesta johtuvasta huonosta kehoitsetunnosta tai vääristyneestä kehokuvasta, ollaan ongelman edessä.

Jos taas kehonsa muokkaaminen johtuu toisten ilkeistä huomautteluista, haukkumisesta johtuvasta huonosta kehoitsetunnosta tai vääristyneestä kehokuvasta, ollaan ongelman edessä. Minulle kehorauha tarkoittaa nimenomaan sitä, ettei toisen ulkoiseen olemukseen saa puuttua. Vaikka olen myös sitä mieltä, että liiallisuus syömisessä, lihavuudessa tai laihuudessa tai ylipäätänsä missä tahansa on epäterveellistä, on toisen keho ehdoton rauhoitettu alue.

Siihen ei vain puututua. Ei ikinä. 

Minä tunsin olevani iso ja pullea, varsinkin, kun opettajakin sanoi, että olin isokokoinen.

Minä harrastin balettia yli kymmenen vuotta. Olen aina ollut ruumiinrakenteeltani kevyt ja laiha, mutta baletissa olin yksi isoimmista tytöistä, osittain pituuteni vuoksi. Siksi koin itseni vielä enemmän kömpelöksi ja rumaksi. Ryhmän paras tyttö oli hento ja pikkuinen. Minä taas luulin olevani iso ja pullea, varsinkin, kun opettajakin vielä sanoi, että olin isokokoinen ja siksi minusta tuskin tulisi balettitanssijaa. Olin herkkä arvostelulle, ja sanat tuntuivat minusta ilkeille. Menin kotiin ja katsoin itseäni peilistä ja minusta näytti, että olin liian iso. 

Koska olin kokenut itseni jo etukäteen liian isoksi, tuntui minusta, että minun pitäisi pudottaa painoa. Siksi aloin laihduttamaan, 12-vuotiaana. Minusta tuli lähes luuranko. Kuvat tuolta ajalta ovat huolestuttavia ja itkettäviä. Olen niin sairaalloisen laiha. Mutta näin itseni lihavana. Näin sanat, joita ei varmasti oltu tarkoitettu haukuksi, muodostuivat kohtalokkaiksi, koska ne lisäsivät tunnetta, että minun laihdutettava, jotta voin jatkaa balettia ja olla tarpeeksi pieni.

Aloin laihduttamaan, 12-vuotiaana. Minusta tuli lähes luuranko.

Lapsi saa olla lapsi, juuri sellainen kuin on. En olisi voinut muuttaa pituuttani tai ruumiinrakennettani, vaikka kuinka olisin laihduttanut. Kun katson voimistelijatyttöjä, minulle tulee paha mieli. Kuinkahan moni heistä on syömättä, laihduttaa, sairastaa anoreksiaa? Jotta olisi tarpeeksi pieni, tarpeeksi hyvä lajissaan, kelpoinen valmentajilleen?

Minun anoreksiani ei ollut vakavimmasta päästä ja loppui onneksi ennen kuin siitä tuli hengenvaarallista. Ymmärsin kuitenkin, millainen voima aikuisten sanoilla lapsiin on. En sanoisi omilleni ikinä mitään sellaista. On väärin ajatella, ettei se vaikuttaisi poikiin samalla tavalla; aivan varmasti vaikuttaisi, varsinkin herkkiin, kuten minun poikani ovat.

Lapsien, aikuisten, kaikkien kehot ovat omanlaisiaan ja arvostelun yläpuolella. Niiden täytyy antaa olla rauhassa. Aina. Sanat voivat haavoittaa todella paljon. Muistetaan myös, että oma kehopuheemme voi olla haavoittavaa, itseämme kohtaan. Arvostetaan omaa kehoamme, vaikka se onkin epätäydellinen. Arvostava puhe kehoja kohtaan alkaa aina itsestä.

Lue myös: Olen hyvin pienitissinen nainen

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (3)

Vierailija

Nää on vaikeita juttuja. Yhden tutun pieni tytär tanssi balettia, käytti kaiken vapaa-aikansa siihen ja sitten murrosiässä sai itse todeta, että hänen vartalollaan ei kerta kaikkiaan ammattimaiseen balettimaailmaan ole menoa. Ja on yhä vihainen kaikille, kun kukaan ei sitä hänelle koskaan sanonut ja hän tyhmänä tuhlasi aikaansa sellaiseen, mistä ei sitten tullutkaan mitään. Olisi kuulemma tehnyt jotain muuta, jos olisi tiennyt

Vierailija

Minäkin sairastuin anorexiaan 14-vuotiaana, lihava kouluterkkari kutsui minua 10-vuotiaana "tanakaksi" ja 12-vuotiaana luokallani ollut poika sanoi minua "vähän pulleaksi". Olin normaalipainoinen tuolloin.
Muistan nämä kommentit yhä ja ne vaikuttavat edelleen kehonkuvaani. Vihaan mahamakkaroitani ja haluan olla vaatekokoa 34. Olen 3 lapsen nelikymppinen äiti. Kuinka pitkälle kantavat seuraukset näillä kommenteilla 30 vuoden takaa olikaan.

Vierailija

En oikein usko että tällaisesta, urheiluharrastukseen liittyvästä, kehon arvioinnista on mahdollista päästä täysin eroon. Fakta kun on, että kaikista ei ole ruumiinrakenteen tai taitojenkaan puolesta ammattiballeriinaksi, ihan samalla tavalla kuin kaikista ei tule huippufutaria. Olisi mielestäni outoa jos sitä ei saisi lapselle kertoa, karsinta kun tulee eteen kuitenkin ennemmin tai myöhemmin. Enemmän mielestäni kyse on siitä miten sanat asetellaan ja asia lapselle kerrotaan.

Vastuuta on myös meillä vanhemmilla, että osaisimme hoitaa kasvatuksen niin että lapset osaisivat suhtautua tällaisiin takaiskuihin oikein, sillä niitä on ihan varmasti tiedossa. Jos ei ruumiinrakenteeseen liittyen, sitten johonkin muuhun, kuten taitoihin liittyen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Kun eilen tulin ystävieni luota iltaa viettämästä onnellisena ja väsyneenä, menin vessaan pesemään hampaitani. Hiukset pörröisenä ja silmät jo unisena otin iltalääkkeitäni. Sillä hetkellä nousi ajatus yhtäkkiä mieleeni: syönköhän lopunelämääni mielialalääkkeitä?

Masennus lymyää jossain sisälläni hiljaisena mutta jollain tavalla silti pelottavana, koska se ei ole lähtenyt pois, se on vain juuri nyt hiljaa.

Olen sairastunut masennukseen muutamia kertoja ja jossain vaiheessa ymmärsin, että masennus on usein krooninen sairaus, joka ei välttämättä ikinä lähde kokonaan pois minusta. Samalla tavalla kuin reumani on välillä lepotilassa, mutta voi koska vain jälleen pahentua, samalla tavoin masennus lymyää jossain sisälläni hiljaisena mutta jollain tavalla silti pelottavana, koska se ei ole lähtenyt pois, se on vain juuri nyt hiljaa.

Kun viime viikolla tapasin pitkäaikaista tuttavaani ja hän kysyi miten voin, mietin, että voin oikeasti sanoa, että ihan hyvin. Hän kuitenkin muistutti, että en ehkä koskaan pääse kokonaan eroon masennuksestani. Niin, tiedän.

Kun raudat, kilpirauhasarvot, kaikki mahdolliset muut tekijät on mitattu ja poissuljettu, on jäljelle jäänyt se tosiasia, että masennus on osa minua. En usko hetkeäkään siihen hölynpölyyn, että masennus olisi vain jokin päätös sairastaa sitä että siitä pääsisi irti, jos vain nousisi ja tekisi. Se on pahimmillaan lamauttava, toimintakyvyn vievä sairaus ja helpoimmillaankin alakuloa ja jaksamattomuutta aiheuttava tila. 

Olin kiitollinen, että on lääke, joka vie sen pahimman tuskan pois.

En häpeä sitä, että syön mielialalääkkeitä. Kun keväällä sain pahan paniikkikohtauksen ja masennukseni palasi rytinällä, olin kiitollinen, että on lääke, joka vie sen pahimman tuskan pois. Ne oikeasti auttavat. En ole lääkevastainen, en tässä enkä reumassanikaan, vaan uskon lääketieteen voimaan, koska olen omassa elämässäni kokenut sen avun.

Oli kuitenkin erikoinen tilanne eilen vessassa seistessä syödä lääke, kun olo oli hyvä. Mitähän tapahtuisi, jos en söisikään? Miten minun kävisi? Kuinka kauan kestäisi, että alkaisin voida jälleen huonosti? Miksi mieleni ja kroppani toimii niin, etten voi hyvin ilman lääkkeitä? Miksi minun kohdalleni ovat tulleet juuri nämä sairaudet?

Miksi mieleni ja kroppani toimii niin, etten voi hyvin ilman lääkkeitä?

Sairauksien edessä ei kannata katkeroitua, eikä antaa niiden määritellä sitä, kuka on. Jonkinlaista nöyryyttä se kuitenkin aiheuttaa, että tietää olevansa vajavainen ja apuatarvitseva. Häpeää se ei silti minussa aiheuta. Tiedän olevani vahva sairauksistani huolimatta.

Lue myös: F33.0 diagnoosini

Siitä huolimatta mietin: seuraako masennus minua lopunelämääni?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (3)

Vierailija

Minua ainakin seuraa, se on osa minua, tekee minusta juuri minut. Ja siltikin voin sanoa et nyt voin hyvin ja jopa nautin elämästä.

Vierailija

Samat aiheet itseäkin mietityttänyt viimeviikkoina. Milloin voisi lääkitystä lopettaa tai edes vähentää? Mikä olisikaan olotilani, jos en lääkkeitä söisikään tai annostusta pienentäisi? Olisiko tähän joku ratkaisu, joka selvittäisi masennuksen syyn, eikä vain poistaisi oiretta?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

On vaikeaa olla puhelias, äänekäs ja nauravainen mutta samaan aikaan erityisherkkä. Tällaisena joutuu erikoisiin tilanteisiin. Varsinkin, jos vierellä on ihminen, joka haluaa käyttäytyä hiljaisesti, hillitysti ja kaikkien taiteen sääntöjen ja käyttäytymismallien mukaisesti.

Olen huomannut tämän monta kertaa tämän syksyn aikana, kun minulle on huomautettu puheliaisuudestani tai käyttäytymisestäni. Olen pahoittanut mieleni useammin kuin kerran. Mutta sanoinko tästä henkilölle, joka satutti minua? En sanonut. Hymyilin, kuten aina, pyysin anteeksi ja katsoin pois päin.

Ja pyyhin äkkiä kyyneleet pois silmäkulmastani.

Olen sosiaalinen, mutta herkkä. Haluan jutella ihmisille ja samalla aistin kaikki tunnetilat ja toisten ajatukset hyvinkin herkästi. Ja paheksunnan. Ai että sen paheksunnan huomaa.

Hymyilin, kuten aina, pyysin anteeksi ja katsoin pois päin. Ja pyyhin äkkiä kyyneleet pois silmäkulmastani.

Kun olen koko elämäni kamppaillut tarkkaavaisuudessa ja keskittymisessä ongelmien kanssa, olen oppinut, että niistä huomautellaan. Alakoulusta asti oli tarkoitus istua hiljaa ja sekoittua massaan. No enhän minä ole lainkaan sellainen. Ja usein sitten istuinkin nurkassa erossa muista. Puheliaisuudestani rangaistiin. Tästä jäi jälki. Se jälki on seurannut minua aikuisikääni asti.

Ja siksi pahastun herkästi, jos juuri näihin piirteisiini puututaan. Kun muutamia viikkoja sitten huikkaisin iloisesti julkisessa tilassa tutulleni, vieressäni paheksuttiin tätä. Ole hiljaa, muiden pitää keskittyä. Nyökyttelin: niin joo, totta, anteeksi, olinpa hölmö. Ja sisälläni kuohui.

Koen arvostelun todella henkilökohtaisesti. Tunnen oloni huonommaksi. Huomaan herkästi, milloin olen muiden mielestä vähän liian erilainen, vähän liian iloinen, vähän liian kovaääninen. Ja samaan aikaan tiedän, ettei minussa oikeasti ole mitään vikaa. Miksen saisi olla tällainen kuin olen? Joku toinen on toisenlainen, ja minä tällainen.

On vaikea yhdistelmä olla ujo mutta sosiaalinen, herkkä mutta vahva ulospäin, puhelias mutta helposti arvostelusta pahastuva.

On vaikea yhdistelmä olla ujo mutta sosiaalinen, herkkä mutta vahva ulospäin, puhelias mutta helposti arvostelusta pahastuva. Olen tämän vuoden aikana joutunut miettimään ja käsittelemään paljon näitä piirteitäni, joita olen oppinut arvostamaan, mutta jotka asettavat arjelleni isojakin haasteita. Olen onnekseni löytänyt samanhenkistä seuraa, jossa olen voinut avoimesti purkaa näitä mieleni pahastumisia ja itkujakin. On helpottavaa tietää, että on muitakin samanlaisia.

Ei ole turhaan sanottu, että erityisherkkyys on vahvuutta. Kun tuntee niin voimakkaasti ja samalla vielä aistii ympäristöään niin herkästi, on vähän koko ajan ikään kuin valmiustilassa, aistit herkkinä ja mieli avoimena haavoittumaan. Mutta myös tuntemaan paljon.

Kun tuntee niin voimakkaasti ja samalla vielä aistii ympäristöään niin herkästi, on vähän koko ajan ikään kuin valmiustilassa.

Siksi minunkin on aika ajoin vetäydyttävä omaan rauhaan levähtämään. Jolloin voin kaiken sisääni kätketyn ottaa esiin ja käsitellä ne. Ja tulla entistä vahvemmaksi.

Lue myös: En olekaan hullu, olen erityisherkkä

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (2)

Add ja Hsp samassa paketissa

Juuri kuin minä💓💓💓 Välillä ihmettelen mikä minussa on vikana.. koska mielestäni minulla on hyvä itsetunto, pidän itseäni arvossa, puhun suoraan ja näin saatan käydä ihmisten hermoille. Se stressaa kun tiedän että olen ärsyttävä 🙄 Meitä juuri tällaisia on paljon? Joskus kun tapaisi edes yhden!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Syyskuu
Huhtikuu
Tammikuu
2017

Instagram