Kirjoitukset avainsanalla vuoroviikkovanhemmuus

Kuva: Panu Pälviä
  • Mietipä itse, jos vuodesta toiseen, viikon välein, pakkaisit kamoja ja vaihtaisit kotia. 
  • Lapsella tulee olla yksi paikka, joka on koti. Lapsen tulee mieltää yksi paikka kodikseen.
  • Mulla itselläni on monta kotia. Siitä syystä en voisi kuvitellakaan, että mun pitäisi valita niistä yksi enkä voisi olla muualla ja pitäisi sen paikan takia ikävöidä minulle läheisiä ihmisiä. 
  • Meillä on vuoroviikkolapsi, ja hyvin sujuu. Uskon, että ihmiset ovat tärkeämpiä kuin paikka - se, että lapsi tuntee olevansa molemmille vanhemmille yhtä tärkeä. Lapselle se läsnäolo on kuitenkin tärkeintä, ja on vaikea olla läsnä, jos ei näe. 

Näitä ja lukuisia muita kommentteja ja mielipiteitä sateli tekstiini, joka käsitteli lapsen vuoroviikkoasumista. Mikään muu tekstini ei ole saanut näin paljon kommentteja tai ristiriitaisia mielipiteitä aikaan.

Miksiköhän näin on? En ole törmännyt minkään muun lapsen asumismuodon käsittelyn yhteydessä samanlaiseen ilmiöön tai mikään muu ei saa yhtä paljon tekstitilaa lapsen asumismuotoja käsittelevissä artikkeleissa tai teoksissa.

Voisi kuvitella, että ihmiset olisivat sitä mieltä, ettei lapselle ole hyväksi olla vain toisen vanhemman luona ja etääntyä toisesta.

Voisi kuvitella, että ihmiset olisivat sitä mieltä, ettei lapselle ole hyväksi olla vain toisen vanhemman luona ja etääntyä toisesta. Silti viikonloppuvanhemmuutta tai etävanhemmuutta, jossa etävanhempi tapaa harvoin lastaan, ei kritisoida julkisesti yhtä äänekkäästi kuin vuoroviikkovanhemmuutta.

Vuoroasumisessa on –haluaisin uskoa– kysymys vanhempien toiveesta siitä, että lapsi saa ja voi säilyttää läheiset välit molempiin vanhempiinsa. Vuoroviikkoratkaisua sanotaan joskus vanhempien itsekkääksi ratkaisuksi, koska kumpikaan ei halua luopua ajastaan lapsensa kanssa. Eikö lapselle ole kuitenkin vain hyväksi saada pitää läheiset välit molempiin vanhempiinsa, jos tämä vain on mahdollista?

Miten voi olla huono asia lapsenkaan kannalta, että molemmat vanhemmat rakastavat häntä niin paljon, että haluavat olla hänen kanssaan mahdollisimman paljon?

Senkin ymmärrän, ettei kaikille lapsille vuoroasuminen sovi, kuten esikoiseni kohdalla kävi ilmi. Mutta vuoroasumista kritisoidaan voimakkaasti siinäkin tilanteessa, jossa jokainen osapuoli on tyytyväinen ja hyvinvoiva, lapsi onnellinen ja vanhemmat saavat sovittua asioista hyvin. Miksi silloinkin pitää moittia vanhempien ratkaisua vuoroasumisesta?

Jos taas jostain syystä lopettaa vuoroviikkoisen ratkaisun tai ei päädy siihen syystä tai toisesta, sitäkin kuitenkin kritiosoidaan. Välillä tulee mieleen, onko vain saatava kommentoida toisten vanhempien ratkaisuja, oli tilanne mikä tahansa. Sellainen olo tässä välillä hieman tulee, koska joidenkin mielestä taas mikään muu ei ole oikea ratkaisu kuin asua lapsensa kanssa vuoroviikkoisesti. Etävanhempia, jotka näkevät lastansa vähemmän kuin lähivanhempi näkee, kritisoidaan ja voidaan kutsua jopa lapsensa hylkääjäksi.

Mitään kiveenhakattua sääntöä ei siksi mielestäni voi antaa siitä, mikä asumismuoto on lapsen kannalta paras.

Mielestäni tällainen ajattelutapa, jossa jotain ratkaisua pidetään oikeana tilanteesta riippumatta, ei toimi, koska jokainen lapsi on kuitenkin yksilö. Toki tutkimustulokset voivat antaa suuntaa antavia vinkkejä ja kertoa siitä, mikä yleisesti on nähty toimivaksi ratkaisuksi, mutta nekään eivät kuitenkaan kerro jokaisen yksilöllisen lapsen tarpeista, tunteista, toiveista ja persoonallisuudesta. Mitään kiveenhakattua sääntöä ei siksi mielestäni voi antaa siitä, mikä asumismuoto on lapsen kannalta paras ja toimivin.

Jostain syystä vuoroviikkoisuus saa kuitenkin aikaan voimakkaita tunnereaktioita puolesta ja vastaan. Miksi? Jatkan vastauksen etsimistä. 

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (2)

Vierailija

Minä olen uusperheen äiti joka pakkaa osan tavaroistaan ja oman bio lapsen tavaroista joka toinen viikko toiseen kotiin. Alkaa viikko, jolloin mieheni lapset tulee äidiltään meille ja silloin minä ja minun poika lähdetään heidän luokseen. Kun lapset lähtee viikon päästä äidilleen, minä, poikani ja mieheni lähdemme "meidän kotiin". Kodit sijaitsee n. 40km päässä toisistaan, ei siis mahdoton. Meille kaikille tämä sopii todella hyvin, saamme olla koko sakki yhdessä. Tämä tuonut pelkkää hyvää elämäämme. Joka toinen viikko vain minun työmatka ja pojan koulu matka on 40km mutta poika menee lähes joka aamu vasta 10 kouluun ja minä hänen koulun mulaan teen työni joten ei aiheuta ongelmaa. Miksikö ei muuteta yhteen, kysytty usein. On lapsia siis kolme, jokaisella jo se oma koulu, oma piiri ja omat harrastukset, yksi kolmesta käy vielä erityiskoulua (vamma) joka on vain yhdellä paikkakunnalla. Kaikki ajallaan, vastaan aina. Kyllä meillä kerran vielä on se koti josta emme pakkaa! Mutta nyt on hyvä näin, lapset tykkää, aikuiset tykkää. Kaikki toimii. Tätä menty kohta 2 vuotta. Ei kaikki ole niin yksiselitteistä :)

Vierailija

Mielenkiintoista lukea näitä, että on (edes) yritetty monenlaisia ei perinteisiä ratkaisuja, että lasten elämä pysyisi mahdollisimman vakaana. Tuokin ratkaisu, että lapset eivät muuta vaan aikuiset. Itsellä ei olisi mitenkään ollut mahdollista, kun vielä yhteisessä kodissa asuessa ja kirjoilla ollessa yllättäen kesken muuton vaihtui lukot ja puoliksi omistamani mökinkin lukot vaihtuivat minulta kysymättä. Mies halusi jatkaa omaa elämäänsä kuulemma, unohti että mä olin aloittamassa uuden elämän ilman omia tavaroitani, vaatteitani yms. Aika kauan sain kerjätä omaisuuttani enkä ikinä kaikkea saanut, osan jopa tahallaan lasten nähden rikkoi. Lapsille sanoi, että äiti voi tulla koska vaan käymään, mutta minulle antoi hetken päästä porttikiekiellon koko tontille eli ei ihan hyvin mennyt. Mies on siis olosuhdeselvittäjien mielestä se yhteistyökykyinen ja hänen luonaan lapset sitten asuvat. Sanomattakin selvää, että monet asiat ovat menneet huonoimman ja vaikeimman kautta, kun lähtökohdat ovat olleet nuo.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kuva: Panu Pälviä

Jos nyt hetki ihan rehellisesti puhutaan, en haluaisi ajatella mitään kokonaiskuvaa. En olla reilu enkä hyvä erovanhempi eks-kumppanini kanssa. Haluaisin vain olla itsekäs ja sanoa:

Et saa enää viedä tätä lasta luotani, et enää ikinä.

Olin laittamassa viime viikolla viestiä kuopukseni isälle, että voisiko poika olla vähän enemmän luonani kuin aiemmin olemme sopineet. Samaan aikaan hän laittaa viestiä, että voisiko hän olla pari päivää kuukaudessa enemmän kuin nyt on ollut.

Katsoin kännykkääni ja jäi viesti laittamatta. Meillä on niin ihana tilanne, että molemmat vanhemmat haluavat olla lapsen kanssa ja lapsi haluaa olla molempien vanhempiensa kanssa. Voisiko ihanteellisempaa tilannetta ollakaan?

Kaikki toimii hyvin muuten paitsi minun pääni sisällä. Koska haluaisin olla itekäs ja omia lapsen itselleni.

Ei tietenkään voi. On lapsen oikeus ja etu sekä meidän vanhempienkin parasta, että kaikki toimii hyvin. Ja kaikki toimii hyvin muuten paitsi minun pääni sisällä. Koska haluaisin olla itekäs ja omia lapsen itselleni. Edes tämän lapsen. Hän on luonani edes sen viikon kerrallaan. Hän on perheeni enemmän kuin mikään muu. Saisinko edes hänen kanssaan olla ihan koko ajan?

Ja samaan aikaan tiedän, etten voi. Kun en vain voi. Voisin tällä hetkellä taas manata tämän eroperheilyn ihan johonkin maan alimpaan koloon. Miksi teit sitten lapsia, miksi sitten erosit, jos nyt on niin kamalaa? kuuluvat pääni sisällä kommentit, jotka voisivat olla itse kirjoittamiani. Niin, miksi ihmeessä lähdin siihen jälleen?

Miksi vaaransin jälleen sydämeni ja rakastuin lapseeni niin palavasti, että kun ero tuli, tiesin, että repeydyn siitä täysin rikki?

Miksi vaaransin jälleen sydämeni ja rakastuin lapseeni niin palavasti, että kun ero tuli, tiesin, että repeydyn siitä täysin rikki? Olin sen jo kerran kokenut– sen, mitä on olla erossa lapsestaan. Olinko hullu, kun lähdin vielä senkin jälkeen rohkeasti kohti perheunelmaa – kohti sellaista perhettä, jossa ei tarvitsisi olla erossa lapsestaan?

Ja kun auto on jo poissa näköpiiristä ja lapseni on jälleen viikon isänsä luona, tekee mieli lähettää se viesti, olla se kamala vanhempi. Sanoa, että nyt muutetaan tämä järjestely. Mutta en sano. Vain hiljaa mielessäni toivon, ettei minun tarvitsisi kokea tätä ikävää kahta viikkoa kuukaudessa. 

Lue myös: En uskalla enää tehdä lapsia

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (1)

Heli R.

Tsemppihalaus! Tiedätkö, ymmärrän tuon tunteen ja tilanteen täydellisesti! Itsekin ollut jo viestiä laittamassa ja ehdottamassa itsekkäitä muutoksia - ja jättänyt sitten laittamatta, koska se olisi vain itsekästä. Lapsella (meidän tapauksessa lapsilla) on kaikki niin hyvin kuin voi ja isälläkin on yhtä paljon oikeus olla vanhempi kuin minulla äitinä. Siksi olen ollut laittamassa sitä viestiä, pyörinyt ja itkenyt ja surrut omaa surkeaa oloani ja ikävää lukemattomia kertoja. Jaksanut ja kestänyt aina yhden viikon tai kerran kerrallaan ja aika on armollisesti kulunut. Ja päässä jyskytti/jyskyttää se ajatus, että en ole tähän maailmaan lapsia tehnyt ollakseni heistä erossa. Ja silti olen vain ollut, hetki kerrallaan, kun oikeudentaju ja rakkaus lapseen ei ole antanut muuta tehdä. Nyt lapset ovat jo hieman isompia ja tiedän, että olen tehnyt kaiken oikein. Asumme niin lähellä exän kanssa, että lapset voivat kulkea itsekseen ja oman halunsa mukaan tätä väliä. Toiset pitävät paremmin kiinni viikoistaan, toiset eivät. Joten kovasti jaksamista ja ikävän kestämiseen kärsivällisyyttä sinulle! 💕💕

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

En olisi halunnut tänään tulla kotiin. Heti en tullutkaan. En oikeastaan pitkään aikaan. Keksin kaikenlaista tekemistä. Elokuva oli hyvä. Kahvi oli maistuvaa. Kirjakin oli mielenkiintoinen.

En mennyt kotiin. En vain voinut.

Eilen illalla pidin lastani kädestä kiinni, makasin hänen vieressään ja katsoin häntä. Lapsi oli nukkunut jo jonkin aikaa. En vain voinut lähteä pois huoneesta. Tiesin, että huomenna häntä ei täällä ole. Lastenhuone on tänään tyhjä. 

Makasin siinä,  ja en olisi halunnut päästää irti. 

Jalat kastuivat tänään ulkona sateessa samaa tahtia kun kyyneleet kostuttivat poskiani. Edessäni kulki nainen lapsi käsipuolessaan. Lapsi puhui, puhui lakkaamatta ja nainen vastasi lapselle, en tiedä mitä, mutta varmaan jotain kivaa, koska lapsi kikatti. Lapsi pomppi kuralätäköissä. Punaiset kumisaappaat välkkyivät sadepisarien loisteessa.

Ei ole minun kotonani tänään pikkuisia kumisaappaita. 

Tyhjä koti pelottaa.

Junassa teinit juttelivat ehkä vähän liian kovaa, vähän liian paljon kirosanoja käyttäen. Teinit, hymähdin. Ja käänsin katseeni äkkiä pois. Omani on siellä jossain.

Tyhjä koti pelottaa. Tämä lapseton syli sattuu. "Miten sä osaatkin olla noin reipas, suhtautua tähän kaikkeen noin hyvin?" olen kuullut. No kuulkaa, en kyllä osaa. En yhtään. Mä en osaa tätä enää.

Ei ole pikkuisen sängyssä tänään nukkujaa.

Sade ropisee täällä tyhjän kodin seinissä. Ei ole pikkuisen sängyssä tänään nukkujaa. Minulla on niin ikävä – niin kova ikävä lapsiani. Tottuukohan tähän ikinä? 

Minulla on ikävä teitä, lapseni.

Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (2)

Vierailija

Raastaa niin syvältä ja niin käsittämättömän rajusti ettei sitä voi tietää jos ei ole jounut sitä kokemaan. Voimia selviytymiseen

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kirjoitan tätä tekstiäni silmät kyynelissä. Edessäni istuu kuopukseni ja mutustaa iltapalaleipäänsä. Hän lähtee huomenna isänsä luokse. On ollut luonani nyt poikkeuksellisesti lähes kolme viikkoa. 

Voiko rakkaus sattua näin paljon?

Voiko rakkaus sattua näin paljon? Katson lastani ja sydäntä puristaa. En halua, että hän lähtee! Minulla on ollut viime viikkoina todella vaikeaa. En osaa olla erossa lapsistani. Ennen osasin, nyt en enää. Mitä tapahtui? Eroäiti, vihaan tuota sanaakin. En halua olla erossa heistä. Odotan kauhulla sitä hetkeä, kun he lähtevät. Mikä minua vaivaa?

Tahtoisin halata häntä enkä päästää ikinä irti. Miten naurettavaa. Eihän lasta voi koko aikaa halata. Mutta kun haluaisin. En halua päästää irti. Sattuu.

En enää tiedä, mitä tekisin, kun lapset eivät ole luonani. Miten oikein kuluttaa aikaa? Pyörin kotona orpona ja ihan eksyneenä. Voiko lapsiaan rakastaa kipuun asti? Nyt tuntuu siltä.

Miten naurettavaa. Eihän lasta voi koko aikaa halata.

Älä lähde, tekisi mieli huutaa, mutta en minä huuda. Katson vain tuota lasta, joka on niin rakas, huomenna jo muualla. Kyynel vierähtää jo syliini ja kädet vapisevat. On vaikea kirjoittaa.

En haluaisi jakaa näitä lapsia kenenkään kanssa. Haluan omia heidät ja pitää heidät itselläni. Älkää lähtekö.

En halua ajatella sitä huomista hetkeä, kun vien lapsen päiväkotiin. Isi hakee sinut tänään, sanon ja kurkkuun sattuu, koska ikävä kuristaa sitä jo. Sanonta ikävä kuristaa kurkkua on totta. Se todella kuristaa. Tuntuu, ettei voi hengittää. 

Juoksen päiväkodin nurkan taakse ja purskahdan itkuun. En halua mennä töihin, en halua liikkua enkä tehdä mitään. Haluan hakea lapseni takaisin ja halata vielä kerran. Ja sitten astelen töihin ja kukaan ei näe tuskaa sydämessäni.

Eroäiti. Vihaan tuota sanaa.

Ja sitten he tulevat takaisin. Hetken saan olla heidän kanssaan. Kunnes he taas lähtevät. Tämä kiertokulku, oman elämäni vaikein, toistuu uudelleen ja uudelleen. 

On vain jaksettava. Vaikka ei kestäisi enää sekuntiakaan. Ikävä. Herrajumala se sattuu. Ja tämä rakkaus. Voiko tähän hukkua? Tulen kotiin töistä ja vastassa on vain ruokapöytä, jonka nurkassa näkyy pieni leivänmurunen. Siinä se minun lapseni eilen istui. Nyt istuu isänsä luona.

Menen sängylle ja käperryn peiton alle. Aika, kulu nopeasti.

Lue myös: 
Riittämättömyys, tuska, suru
Kaikki muuttui, ja minusta tuli äiti-ihminen

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

Kommentit (4)

Vuoden Äiti

Voin vain yrittää kuvitella, miten pahalta sinusta tuntuu.

Minä saan olla lasteni kanssa joka päivä ja silti aloin itkeä, kun lapseni puhui siitä, miten hän 10 vuoden päästä muuttaa pois kotoa. Liian pian! Et lähde! En tietenkään sanonut mitään.

Halauksen tahdon sinulle jättää.

Vierailija

Voimia sinulle kohtalotoverini. Tunnen ja tiedän tuskasi. Yhtä vaikeaa täällä. Olen yrittänyt ajatella mitä voin tehdä lapsen hyväksi, vaikka hän välillä onkin poissa: suunnittelen yhteisiä retkiä, valmistelen jotain kivaa häntä varten tms. Ja toisaalta, ovat jotkut työnkin takia viikon erossa lapsistaan. Tsemppiä! Aika voi helpottaa myös asiaa.

Vierailija

Voimia sinulle, tiedän miltä sinusta tuntuu, en kestä ajatustakaan että lapseni ei ole luonani... Sydän särkyy aina kun. He lähtevät..

Laura86

En sano että tiedän miltä sinusta tuntuu kun en voi tietää, en ole samassa tilanteessa. Vaan aivan päinvastaisessa. Lapseni isä on toisessa maassa ja välit minun vanhempiini meni vastottain. Tyttäreni on luonani koko ajan. Tuntuu että välillä tukehdun vaikka osaamme jo antaa toisillemme hyvin omaa aikaa ja tilaa. Silti tunnen jotain samaa joka kerta kun hän lähtee yökylään. Mitä jos sattuu jotain? Kukaan muu ei tunne lastani kuin minä. Miten he pärjää kun eivät kulmien asennosta jo tiedä mitä seuraavassa sekunnissa tapahtuu.

Kasvata tunteitasi, vaali niitä. Niiden on tarkoitus kehittää sinua. Voiko tilannetta muuttaa? Edes väliaikaisesti. Odota innolla, rakasta puhki kun lapsesi on paikalla. Kaikki tunteet on sallittuja ja yleensä niillä on jokin tarkoitus. Mieti mikä tarkoitus näillä on?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017