Poiminta

Erossa lapsia koskevissa päätöksissä ja puheessa käytetään paljon verbejä, kuten jäädä, antaa, luovutetaan, saada, hylätä, ottaa. On lukemattomia erilaisia syitä, miksi pariskunnat päätyvät milloiseenkin lasten asumis- ja huoltamisjärjestelyihin, kun ero tulee.

On niitä tapauksia, joissa etävanhempi olisi halunnut olla lähivanhempi, muttei saanut lähivanhemmuutta syystä tai toisesta.

On tapauksia, joissa sovitaan vuoroviikkosysteemistä molempia tyydyttävällä tavalla.

On tapauksia, joissa toista vanhempaa ei voisi vähempää kiinnostaa olla lapsiensa kanssa. Yksinhuoltajaksi jäävä voi tuntea tästä katkeruuttakin sekä huolta siitä, miten lapset reagoivat, kun eivät enää näekään toista vanhempaansa ollenkaan.

Sitten on niitä tapauksia, kun lapsi saa ja hänen annetaan kertoa oma mielipiteensä. Ja lapsihan ei voi asua molempien luona eron sattuessa, näin se vain on. Toinen vanhempi jää aina etävanhemmaksi, vaikka olisi kyse vuoroviikkoisuudestakin. Toki on sitten niitäkin tapauksia, kuten meillä, että toinen vanhempi on selkeästi enemmän lapsen kanssa.

 

Miltä tuntuu, kun lapsi sanoo, että haluaa asua mieluummin toisen vanhemman luona?

Meidän tapauksessahan kävi näin. Palasimme hetkeksi myös takaisin vuoroviikkoiseen systeemiin, mutta lopulta sekään ei toiminut. Aloin huomaamaan, että poika viihtyi enemmän isänsä luona. Tuli myöhään kotiin, viestitteli paljon isälleen luonani, alkoi ikävöidä selkeästi isää ja isänsä puolisoa, kun oli luonani.

Aloin huomaamaan, että poika viihtyi enemmän isänsä luona.

Aluksi en liiemmin kiinnittänyt siiihen huomiota. Mutta se alkoi olla aivan selkeästi voimakkaampaa ja voimakkaampaa, ja kun päätös tehtiin, että muutamme silloisen mieheni ja vauvamme kanssa toiselle paikkakunnalle, ei yllättänyt, että poikani halusi jäädä isänsä luokse, tuttuihin kuvioihin ja tutulle paikkakunnalle.

Olin sitä jo jonkin verran työstänyt mielessäni, mutta olihan se shokki kuulla. Ensimmäisellä kerralla etä-äidiksi jäätyäni sen ymmärsin ja sitä toivoinkin, kun itse olin niin huonossa kunnossa henkisesti. Mutta tämä toinen kerta oli vaikeampi. Oli vaikea luopua ajatuksesta, ettemme olisi poikani kanssa enää se ydinperhe, joka niin pitkään olimme olleet.

Oli vaikea luopua ajatuksesta, etttemme olisi poikani kanssa enää se ydinperhe, joka niin pitkään olimme olleet.

Omaa tilannettani helpotti se, että minulla oli silloinen perhe ja kuopukseni luonani. En jäänyt ihan yksin kuitenkaan. Esikoisen muutto isänsä luokse oli silti kova, kova pala.

Monet ajatukset pyörivät tuolloin mielessäni:

Olenko ihan vallan kelvoton äiti, vaikka olimme pärjänneet poikani kanssa tosi hyvin ensimmäiset vuotemme kahdestaan? Mitähän muut tästä ajattelevat? Näenköhän poikaani enää ikinä? Unohtaako poikani minut nyt? Näkeeköhän pienempi poikani veljeänsä tarpeeksi usein? Muodostuuko heidän välilleen kiintymyssuhde, jota toivon lapsieni välille syntyvän?

 

Pahimpana pelko, että sinut unohdetaan

Sitä pelkäsin ja pelkään edelleen eniten. Että toisen vanhemman luona onkin niin mahtavaa ja ihanaa asua, että minut ihan unohdetaan. Ei enää tullakaan niin usein käymään, perutaan tapaamisia. Että viihdytään niin hyvin sen toisen luona, että minun kotini tuntuukin ihan tylsältä.

Unohtaako lapsi, miten olimme yhdessä hänen ensimmäiset vuotensa, miten MINÄ hoidin häntä, miten MINÄ luovuin paljosta? Miten minä olin se, joka hänet halusi, vaikka hän tuli yllätyksenä tähän maailmaan? Etten kuunnellut muiden vetoomuksia siitä, että on järkevää tehdä abortti. Että minä oikeasti halusin olla hänen äitinsä, kävi mitä kävi?

Unohtaako hän äitinsä?

Tämä pelko on kaikkein konkreettisin kaikista peloista.

 

Miltä isästäni mahtoi tuntua, kun neljä lasta halusi jäädä äidin luokse asumaan?

Oman etävanhemmuuteni tiimoilta olen ajatellut paljon tätäkin. Meitä on neljä siskosta ja isän ja äidin erotessa meiltä kysyttiin, kumman luona haluamme asua. Kaikki me sanoimme, että äidin luona. Ei tullut mieleenkään, että olisi joku mennyt isän luokse ja muut jääneet äidin luokse.

Miltähän isästä tämä mahtoi tuntua? Hän muutti ihan yksinään uudelle paikkakunnalle asumaan. Alussa emme edes nähneet isää niin usein, kuten tekstissäni olen kertonut. Hänellä on varmasti ollut tosi paha olla. Myöhemmin huomasimme, että hän oikeasti haluaa olla kanssamme ja rakastaa meitä lapsia. On varmasti ollut tosi raskas isku kuulla, etteivät lapset haluakaan asua hänen luonaan.

En voi sanoa isälleni, että ymmärrän häntä nyt, koska hän on menehtynyt jo kauan aikaa sitten vaikean sairauden takia. Mutta haluan sanoa sinne jonnekin, jossa hän nyt on, että minä ymmärrän. Ja minä rakastan häntäkin, ei se päätös jäädä äidin luokse asumaan tarkoittanut sitä, ettenkö isästäkin välittäisi. Ei pieni lapsi osaa ajatella niin kamalan monelta kantilta asioita vanhempien eron sattuessa. Ja tyttöinä meidän oli ehkä helpompi päättää jäädä asumaan äidin luokse.

Ehkä poikani päätös osittain myös johtui siitä, että hän on poika ja haluaa asua isänsä kanssa.

 

Monenlaisia tunteita

Etävanhemmaksi jääminen herättää todella paljon tunteita, varsinkin, kun usein samaan tilanteeseen liittyy myös eron tuomat vaikeudet.

Ja jos lapsi sanoo itse, että haluaa asua muualla, silloin herää paljon syyllisyyttä. Koska silloin lapsi viestii, että jokin syy on, että toisen vanhemman luona asuminen tuntuu miellyttävämmälle. Toki ymmärrän, ettei lapsi voi ajatella erotilanteissa kaikilta kannoilta asioita, eikä tarvitsekaan. On tärkeää kuunnella lasta ja taata hänelle asuinympäristö, jossa hänen on hyvä asua ja olla.

Meillä lapsemme oli jo isompi kuin esimerkiksi itse olin vanhempieni erotessa. Siksi häntä kuuntelimmekin ja teimme lopulta sen ratkaisun, että hän muutti isällensä asumaan.

Lähivanhempi tekee paljon uhrauksia henkilökohtaisessa elämässään, kun ottaa lapset luoksensa asumaan. Etävanhempi taas kamppailee enemmän syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteiden kanssa.

 

Terveisin, Etä-äiti

Facebook-sivuni, seuraathan jo minua?

Kuva: T-A Bech

 

Kommentit (1)

Vierailija

Itse olisin halunnut isäni luo. Hän kuitenkin muutti pieneen kaksioon, jossa minulle ei olisi ollut tilaa. Olin 13, ja tarkoitus oli viettää joka toinen viikonloppu isäni luona. En viettänyt, eihän minulla ollut mitään yksityisyyttä siellä. Kapinointi isääni vastaan oli kovaa koko teiniaikani. Nykyään olemme väleissä, mutta en voi väittää isäsuhteeni olevan tai olleen ihanteellinen itsetuntoni kehityksen kannalta. Paljon on hampaankolossa ja itkisin varmasti, jos tähän alkaisin kaikkea avata.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017