Kuva: Panu Pälviä

"Jotta lapsesi muistaisi sinut huomenna, sinun pitää olla läsnä hänelle tänään", tai jotain sen kaltaista luin jostain Facebook-meemistä. Hyvin sanottu, toki.

Mutta ahdistavasti samalla. Olenko menettänyt mahdollisuuteni läheiseen suhteeseen etälapseni kanssa, koska en ole hänelle joka päivä läsnä? Ja toisaalta tarkoittaako läsnäolo fyysisesti paikalla olemista vai jotain suurempaa kokonaisuutta? Lapsen tietoisuutta siitä, että äiti on paikalla aina häntä varten, vaikkei nähtäisikään usein? Vai sitten oikeasti sellaista läsnäoloa, että tietää lapsen päivittäiset asiat ja on joka päivä mukana tämän elämässä?

Mutta entä, kun hän on aikuinen? Minkälainen suhde meillä silloin on? Vaikuttaako nykyinen etävanhemmuuteni siihen?

Tämä ei ole mikään pikkukysymys, koska haluan olla lapseni mielessä vielä huomennakin. Nyt varmasti en joka päivä ole. Mutta entäpä, kun hän on aikuinen? Minkälainen suhde meillä silloin on? Vaikuttaako nykyinen etävanhemmuuteni siihen, ettemme ehkä ole läheisiä, kun poika on varttunut jo aikuisikään?

Minulla ei ole vastauksia näihin kysymyksiin. On vain isoja kysymysmerkkejä pää täynnä. Haluan olla mukana poikani elämässä mahdollisimman hyvin, vaikka emme asu yhdessä. En kuitenkaan vielä ole osannut ratkaista edes itselleni sitä asiaa, onko tämä tarpeeksi, mitä teen nyt, vai pitäisikö meidän kehittää suhdettamme eri tavalla, kuin tällä hetkellä kehitämme? Ja mikä se eri tavalla olisi? Olisi ihanaa ja samalla tärkeää kuulla muiden etävanhempien mielipiteitä ja kokemuksia tähän asiaan.

Isäni oli minulle etäisä ja monen asian takia ei kovinkaan läheinen. Yksi iso syy tähän kuitenkin oli, ettemme nähneet kovinkaan usein. Tunteekohan poikani minut samalla tavalla etäiseksi kuin minä tunsin isäni olevan? Se on jotenkin todella pelottava ja surullinenkin ajatus. Nyt aikuisena olisin kaivannut isänikin läsnäoloa ja tunnetta siitä, että hän olisi ollut niin läheinen, että olisin voinut jakaa vaikeitakin asioita hänen kanssaan. Valitettavasti tätä hän ei kuitenkaan koskaan minulle ollut. Onko pojallani tämä sama edessä minun kanssani?

Onko hän aikuisena katkera minulle siitä, etten ollut läsnä enemmän?

Olen monta kertaa kirjoittanut siitä, miten lapseni alkaa tuntua vieraalle, koska en ole hänen jokapäiväisessä arkielämässään mukana. Tämä on osa sitä luopumista, jota olen joutunut tekemään etävanhemmuuteni takia. Entäpä hän? Onko hän aikuisena katkera minulle siitä, etten ollut läsnä enemmän? Nämä ovat todella isoja ja tärkeitä kysymyksiä, joita olen yhä enenevässä määrin alkanut viime aikoina miettimään.

Kukapa ei haluaisi olla lapsensa elämässä mukana ja hänelle se tärkein ihminen. Todellakin haluan, että hän muistaa minut huomennakin. Mutta muistaako? Etävanhemmuus tuo tähän enemmän hankaluuksia kuin mitä lähivanhempana olisi. Kovasti ainakin yritän, että muistaa. Tänään hän tulee luokseni. Ehkä onnistun luomaan yhden muistijäljen hänen mieleensä, meidän yhteisen hetken, jonka hän muistaisi aikuisenakin.

Lue myös:
Miten luoda läheinen kiintymyssuhde teiniin etäpoikaan?

Terveisin, Etä-äiti

Facebook || Instagram || Twitter

 

Kommentit (2)

Anne (Kivun kahdet kasvot-blogi)

Minulla pyörii etä-äitinä osittain samat kysymykset mielessä. Kuitenkin tosiasia on myös se ettei kaikki "saman katon alla" etenkin teini-ikäisten lastensa kanssa elävät vanhemmat ole yhtään sen enempää läsnä nuorensa elämässä, kuin etävanhempi. Saatika, että olisi yhtään sen läheisempi lapsen kanssa.
Se on etä-vanhempana osin lohduttavaakin, mutta samalla niin surullista niiden monien nuorien kohdalla, keiden lähivanhemmat eivät ole paljoakaan läsnä henkisesti tai fyysisesti tai itsenäisyyden opettelun "nimissä" eivät välitä/ole tarpeeksi kiinnostuneita nuorisonsa asioista.
En tiedä, olenko aikuisena miten läheinen lapsieni kanssa tai vaikuttaako etä-äitiys siihen negatiivisesti. Toivon kuitenkin sydämestäni, että se kaikki rakkaus, tuki ja kiinnostus nuorteni asioihin kantaa yli etä-äitiyden mahdollisten negatiivisten puolten ,yli murkkuiän kiemuroiden ja voisimme olla aikuisenakin läheisiä! Olen kokenut ainakin tähän mennessä, että olemme läheisiä poikien (15 ja 17 vuotta) kanssa♡♡♡

Vierailija

Minä ja 11-vuotias etälapseni (ollut jo 9 vuotta etä) olemme paljon läheisempiä kuin itse olen koskaan oman äitini kanssa ollut, vaikka äitini (ja isäni) kanssa asuin ekat 20v saman katon alla.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Etä-äitiys on vähän puhuttu aihe edelleen. Miltä etä-äitiys TUNTUU oikeasti? Millaista on olla eroperheen ja kahden pojan äiti, joilla on eri isä?

Tämä blogi vastaa näihin kysymyksiin. Käsittelen aiheita eroperhe- ja uusperhe-elämän haasteista, etä-äitiydestä, vuoroviikkoäitiydestä sekä elämäni tapahtumista, jotka ovat johtaneet etä-äitiyteeni.

 

etaaiti@gmail.com

Facebook

Instagram

Twitter

Kiinnostaako sinua kaupallinen yhteistyö tämän blogin kanssa? Ota yhteyttä Sanoma Lifestylen mediamyyntiin! Bloggaajaan saat yhteyden tästä.

Blogiarkisto

2018
Huhtikuu
Tammikuu
2017