Olen ollut kolmen lapsen kanssa kotona yhteensä viisi vuotta.

Kun Pulu syntyi olin jo päättänyt, että palaan töihin vuoden kuluttua. Mieli muuttui matkan varrella ja olisin ollut päälle vielä puoli vuotta ylimääräistä, mutta sopivan työtarjouksen tullessa tein kuitenkin valinnan työelämän puolesta ja Isämies jäi vuoden ikäisen tyttären kanssa kotiin. Päivähoitoon Pulu meni vuoden ja kahdeksan kuukauden iässä. Ja sopeutui heti.

Puoli vuotta tyttären kanssa kotona oli Isämiehen mukaan hänen elämänsä parhaat kuukaudet. Tytär tuli tutummaksi, tuli yhteisiä juttuja ja alkoi ymmärtää aivan toisella tavalla millaista oli olla lapsen kanssa kotona täysipäiväisesti. Sillä eihän se lomaa ole. Äityisloma. Ja ei kai kukaan (lue:miehet) niin nyt kuvittelekaan, mutta onhan se harhaanjohtavaa jo sananakin. Äitiys siihen liittyy, lomasta ei ole tietoakaan.

Töiden alettua tartuin kyllä hommiin enemmän kuin mielelläni ja suurella innolla, mutta samalla olin jo melko lailla ylimitoitetun vauvakuumeen kourissa. Ajattelin, että töihin paluu on vain pikainen visiitti. Pian taas viettäisin ihanaa aikaa vauvojeni kanssa kotona. Ainakin taas sen vuoden verran.

Kun sitten puolitoista vuotta myöhemmin jälleen järjestelin työpöytäni sijaista varten valmiiksi en olisi voinut kuvitellakaan, että seuraava kerran marssisin ovesta sisälle vasta neljä vuotta myöhemmin. Toisaalta olin aivan poikki. Työpaikan ilmapiiri oli huono, mahdoton jopa. Olin vuoden aikana joutunut monessa asiassa painimaan niin vaikeiden aiheiden kanssa, että takaraivossa kyti ajatus, että tähän taloon en palaisi enää. En kykenisi, elleivät asiat muuttuisi.

Kun vanhempainvapaa Pojan osalta sitten päättyi, ilmoitin suuremmitta tunnontuskitta, että olen kotona vielä toisenkin vuoden. Haavat huonoista kokemuksista olivat vielä liian kipeät ja kotona oli yksinkertaisesti mahtavaa. Puistoiltiin tutuksi käyneessä seurassa, Pulu oli päiväkerhossa muutamana päivänä viikossa opettelemassa ryhmätaitoja, ulkoiltiin paljon, luettiin ja ennen kaikkea oltiin yhdessä.

Samoihin aikoihin pohdimme Isämiehen kanssa vielä antaisimmeko mahdollisuuden kolmannellekin lapselle. Hänestä menisin töihin välissä, vasta sitten olisi hyvä aika ja ehkäpä taloustilannekin sillä hieman paranisi. Minä perustelin, että samaan konkurssiin se tässä nyt menisi ja ikäeronkin halusin pitää pienenä. Lisäksi vuoden hyppäys sorvin takana tuntui lyhyelle, turhalle jopa ja kun ei kerran yhtään huvittanutkaan. Eikä se niin itsestään selvää olisi. Ei lapsia tehdä. Ne saadaan, annetaan mahdollisuus tulla ja jos kaikki tähdet ovat yhtä aikaa jiirissä niin se tapahtuu. Ja sitten, ennen kuin ehdimme päättää, ennen kuin tulimme mihinkään tulokseen, Pieni päätti tulla. Tähdet olivat meidän puolellamme.

Niinpä onnellisena ilmoitin töihin, ettei tarvitse vielä hetkeen kaivella kulkulupaani esille.

Kaksi vuotta myöhemmin olin valmis töihin. Tiesin työilmapiirinkin muuttuneen välillä. Oli ollut aikaa hengitellä. Olin muuttunut itsekin. Prioriteetit elämässäni olivat entistä paremmin selvillä, eikä työ todella ollut ensimmäisten joukossa. Se on toki suuri osa elämää, mutta enää en antaisi sen hallita. Sillä elämä on muualla. Tärkeintä ei ole työ, vaan mitä sen ulkopuolella on.

Mutta olo oli toki haikea. Neljä vuotta kotona kolmen lapsen kanssa oli ollut ehdottomasti parasta ikinä. Olimme tiivis yksikkö, lapset ja minä. Meillä oli vakiintuneet kuviot jokaiselle viikolle ja tuntui, että elämä oli tässä, että tätä se elämän kuuluikin olla. Tuntui ehkä hankalallekin antaa työn tulla sotkemaan tuota totuttua uomiinsa asettunutta eloa vaikka tietyllä tavalla se toki houkuttelikin ja oli vaikkapa Pulun eskarin alkamisen takia aivan vääjäämättä edessä.

Kaikille pitkä hoitovapaa ei ole mahdollinen. Käteen jäävä korvaus täysipäiväisestä lastenhoidosta on naurettava ja ilman pieniä säästöjä olisi palkkatyö minuakin varmasti aiemmin kutsunut.

Mutta niille, joille hoitovapaa, lyhyt tai pitkä, suinkin vain on mahdollinen: suosittelen. Pikkulapsiaikaa – kuten muutakaan, ei saa takaisin.

Kommentit (1)

Vierailija

Minä palaan töihin tammikuussa kuuden kotoiluvuoden jälkeen. Kaikki kolme ovat silloin vielä päiväkoti-ikäisiä. Ehdottomasti tämä on ollut ikimuistoinen aika elämässä enkä päivääkään vaihtaisi pois - haikeus tämän ajanjakson loppumisesta kaivertaa jo nyt mieltä! Näinhän tämän kuuluu mennä, lapset kasvaa ja elämänvaiheet vaihtelee.

Seuraa 

Tämä on tarina siitä, kuinka uranaisesta tuli ensin uraäiti ja viimein äiti, ilman etuliitteitä. Kuinka äiti viimein löysi paikkansa tärkeimmässä duunissaan ja yrittää nyt, kuuden vuoden kotona olon jälkeen, yhdistää työn, kolmen lapsen perhearjen ja avioliiton. Viittävaille nelkytvee äidin arkea keskisuuressa itäsuomalaisessa kaupungissa sulostuttaa lapset 6, 4 ja 2 sekä insinööriaviomies ja kuriton kissa. 

enkuvitellutkolmea@gmail.com

https://facebook.com/enkuvitellutkolmea/

https://www.instagram.com/enkuvitellutkolmea 

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram