Kuva: Pixabay

Vuosi sitten tähän aikaan olin aivan rikki. Täysin toivoni menettänyt ja ennen kaikkea epätoivoinen. Olin aloittanut työt syyskuussa intoa puhkuen ja iloinnut samalla jälkikasvun mahdollisuudesta viimein perehtyä varhaiskasvatuksen mielenkiintoiseen maailmaan. Olin kuvitellut haastavia, kotimutsin työminää hiveleviä työntäyteisiä päiviä, jotka huipentuisivat päiväkodin portille iloisina vastaan juoksevien lasten hakemiseen iltapäivisin.

Todellisuus oli toinen.

Päiväkotitaivalta oli kaksi viikkoa takana, kun ensimmäisen ryhmän oveen ilmestyi lappu: ”Meillä on kihomatoja”. Seuraavalla viikolla: ”Ryhmässä vesirokkoa.” Sitten entero, norovirus, influenssa, parvorokko, kausiflunssa – koko hoito. Helmikuun alkuun mennessä olin ollut vain muutamia kokonaisia viikkoja töissä. Useimmiten viikko alkoi ennemmin viestillä pomolle, että joku kolmesta on taas sairaana. Tautiarpajaisissa meitä onnisti aina. Samaan aikaan viime vuonna olin myös itse sairastanut jo kaksi vatsatautia ja potenut lukuisat flunssaoireet sairastupaa pyörittäessä. Onneksi en vielä tuolloin tiennyt, että samalle vuodelle oli vielä kaksi muutakin mahapöpöä tiedossa. Yöks.

Kirjaimellisesti.

Mutta kuten kaikki muutkin kummeksuntaa herättävät ajanjaksot pikkulapsiarjessa: sekin oli vain vaihe.

Päiväkodin alkaessa seuraavana syksynä, oli Pienikin saavuttanut kolmen vuoden virstanpylvään. Tuona syksynä ensimmäistä korvatulehdusta hoidettiin vasta loka-marraskuussa ja lääkäri onnittelikin: ”Nyt alkaa teilläkin helpottaa. Kolmen vuoden iässä lapsen vastustuskyky kasvaa merkittävästi ja voitte tekin hieman huokaista.” Olimme kai tuttu näky vastaanotolla edellisenä vuonna.

Ja totta se on. Tänä talvena ei sairasteluja ole juuri ollut. Vasta oikeastaan nyt, talven pahimman flunssakauden saavuttaessa itäistä Suomea on katkonaisia työviikkoja ollut muutama kappale. Sairastuja ei ole poikkeuksetta ollut Pieni, vaan tauti on kenties kiertänyt koko lauman eri muodoissaan peräjälkeen. Silti, tänä vuonna olemme päässeet vähällä.

Joten: ”Se on vain vaihe”, lohduttelin myös ystävää, joka tuskaili pienen parivuotiaan poikansa jatkuvan sairastelun, korvatulehdusten ja räkäkierteen kanssa. ”Vaikkei se juuri tällä hetkellä ehkä lohdutakaan, niin tuokin vaihe on pian takana”.

Jälkikäteen on toki aina helppo hymyillä, mutta kenties myös tieto siitä, ettei mikään vaihe kestä ikuisesti auttaa eteenpäin niinä synkimpinä hetkinä, nenäliinavuoren, räkäpumppujen ja pillimehujen keskellä.

Sillä sitä se vain on. Vaihe. Usko pois.

Voit lukea lapsiperheen sairastelusta myös täältä: https://www.vauva.fi/artikkeli/vanhemmuus/taapero-voi-sairastaa-100-paiv...

Kommentit (4)

Vierailija

Kun tautien kirjo on monipuolinen niin kyse on vaiheesta ja huonosta tuurista. Jos taas listalla on pelkkää flunssa- korvatulehdus -kurkkukipu -oireilua niin hälytyskellojen kannattaa soida sillä syyllinen voi olla myös sisäilma.

Vierailija

No voi se mennä helpomminkin, oma poika aloitti vuosi sitten  reilun vuoden ikäisenä päiväkodin. Ekan kevään aikana kävi läpi kyllä 3-4 flunssaa muttei yhtään korvajuttuja, antibioottia tai vatsatautia. Silloin paljon jyllännyttä noroa ei ollut kyseisessä (melko isossa) päiväkodissa myöskään yhtään tapausta! Ja aina poika juoksi iloisesti vastaan kun tulin hänet noutamaan :) Eli ihan kivastikin voi mennä. 

Seuraa 

Tämä on tarina siitä, kuinka uranaisesta tuli ensin uraäiti ja viimein äiti, ilman etuliitteitä. Kuinka äiti viimein löysi paikkansa tärkeimmässä duunissaan ja yrittää nyt, kuuden vuoden kotona olon jälkeen, yhdistää työn, kolmen lapsen perhearjen ja avioliiton. Viittävaille nelkytvee äidin arkea keskisuuressa itäsuomalaisessa kaupungissa sulostuttaa lapset 6, 4 ja 2 sekä insinööriaviomies ja kuriton kissa. 

enkuvitellutkolmea@gmail.com

https://facebook.com/enkuvitellutkolmea/

https://www.instagram.com/enkuvitellutkolmea 

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram