Poiminta

Nimet oli valmiiksi mietitty. Viisivuotiaan Pulun mielestä veljen, jonka loppuun asti toivoi muuttuvan siskoksi, nimi voisi yhtä hyvin olla joko Lupi, Plöp tai Kakkonen. Viimeisin näistä kenties logiikalla veli numero kaksi. Ehkä. Ota näistä nyt selvää.

Pulu myös odotti eniten. Murehti samalla, että kauanko siellä sairaalassa pitäisi olla ja saahan varmasti tulla käymään. Mutta oli myös satumaisen onnellinen ja ylpeä siitä, että hänestä tulisi jälleen kerran isosisko. Ja saisi pikkusiskon. Eikö niin? Voisiko se millään kuitenkin olla sisko?

Vauva ilmoitteli tulostaan eränään keskiviikkoisena iltapäivänä. Vasta yön turvin hiippailimme sairaalalle ja isot sisarukset jäivät vielä uinailemaan isovanhempien huomaan. Olimme ajatelleet, että lepäilisin rauhassa ensimmäisen päivän ja vasta sitten sisarukset pääsisivät sairaalalle katsomaan, mutta kun selvisi, että vauva oli syntynyt, tuli myös kiire. Eikö voitaisi heti päästä tutustumaan? Äitiäkin kun olisi jo ikävä.

Ja pian sairaalasängyn päässä seisoivat univelasta tokkuraisen Isämiehen seurassa jättiläismäiseltä vaikuttava Pulu ja yhdessä yössä isoksi kasvanut Poika. Vielä eilen hän oli se äidin vauva. Tänään oli toisin, vauva olikin joku muu. ”Ja missä se vauva oikein luurii?”, kuului tiukka kysymys heti. ”Eikö se äiti olekaan täällä sinun kanssa?”. Selitin, että vauva kerää hieman voimia sokeritiputuksessa, mutta että hiippaillaan vain yhdessä alakertaan katsomaan.

Vauva oli katsastettu muutamassa sekunnissa. ”Aha, vai tuollainen. Voidaanko NYT katsoa sitä akvaariota tuolla aulassa?”. Ja voitiinhan me. Ihasteltiin kaloja ja kasveja, syliteltiin, juteltiin ja halittiin ennen kuin oli taas aika lähteä vauvan luo ja isompien isän matkaan. ”Tulette huomenna taas käymään ja sitten hakemaan äitiä yhdessä”, sovittiin. Eikä arvattukaan miten meidän kaikkien elämä muuttuisi.

Kotiinlähtöä sängyn reunalta seurasi taas kaksi innokasta silmäparia. Kuka saa laittaa tutin? Miksi sillä on noin pienet kädet? Eikö se koskaan avaa silmiä? Mihin vauva istuu autossa? Ainako se vaan nukkuu?

Kotona erityisesti Pulu oli innokas vauvan hoitaja: ”Äitiiii!!!! Vauva itkee!!”, hän karjui makuuhuoneen ovelta heti kun Pieni vähänkin inahti. ”Äitiiii! Tule katsomaan, vauvalla on silmät auki!”, hän huolehti. Ja sitten kerran, kun olin kaksi sekuntia liian hidas, nosti vauvan kaulasta ja hartioista roikottamalla pois pinnasängystä ja ehti jo puoleen väliin käytävällä minua vastaan. ”Hyvänen aika!”, ehdin huudahtaa, samalla kun mielessä risteili jo satatuhatta kauhuskenaariota. Nappasin Pienen syliin ja säikäytin tietysti Pulun samalla pahanpäiväisesti – hänhän oli vain yrittänyt auttaa.

Kenellekään ei käynyt kuinkaan. Pulun kolhiintunut isonsiskon ylpeyskin saatiin maaniteltua takaisin esiin – samalla kun tytär itse lepyteltiin ulos lelukaapista, jonne oli paennut tilannetta. ”Ehkäpä tämä pikkuveljen saapuminen on vain opettelun paikka meille kaikille”, todettiin yhdessä. Avulias isosisko jatkoi yhtä uutterana ja vastedes juostessaan tervehtimään heräävää vauvaa, vakuutteli  jo etukäteen: ”Joo, joo… ei saa nostaa vauvaa.”

Poika taas, joka aiemmin oli ollut äidin lullake paitsi kasvoi silmissämme yhden yön aikana, joutui myös yhtä pikaisella aikataululla luovuttamaan paikkansa äidin helmoista. Tilalle hän kasvatti pikavauhdilla juuret Isämiehen kainaloon. Ja onneksi oli Pulu. Oli kaveri, jonka kanssa leikkiä, esimerkki, jota seurata. Oli kanssakärsijä, jonka myös katkeranihana pikkuveli syrjäytti.

Silti, ihme kyllä, isommat eivät kiusanneet tai liiemmin kapinoineet. Vauva oli kuitenkin enemmän kiva ja ihana kuin kaiken huomion syövä kiusankappale. Tai ehkä löydettiin kuitenkin riittävästi tilanteita, joissa kainaloihin molemmin puolin mahtui yhä kuuntelemaan kirjaa, hoidettiin yhdessä veljeä, kylvetettiin ja kujeiltiin niin, että vauva oli tikahtua kikatukseensa.

Ja jostain löytyi meille vanhemmille voimavarat lisätä vielä yksi kierros enemmän päivän askareisiin. Löytyi energia valvottujen öiden jälkeen pottatreeneihin, vaipanvaihtoihin, ulkoiluun, pukemishärdelliin, ruuanlaittoon, ruokailun opetteluun, imetysmaratoneihin, kerhoiluun, kirjastoon tai kauppareissuille.

Ihana, pieni vauva ja veli, joka kuitenkin yhdessä yössä muutti kaiken. Ja jonka kohdalla välillä mietin, että miten me kaikki oikein selvittiin.

Kommentit (0)

Seuraa 

Tämä on tarina siitä, kuinka uranaisesta tuli ensin uraäiti ja viimein äiti, ilman etuliitteitä. Kuinka äiti viimein löysi paikkansa tärkeimmässä duunissaan ja yrittää nyt, kuuden vuoden kotona olon jälkeen, yhdistää työn, kolmen lapsen perhearjen ja avioliiton. Viittävaille nelkytvee äidin arkea keskisuuressa itäsuomalaisessa kaupungissa sulostuttaa lapset 6, 4 ja 2 sekä insinööriaviomies ja kuriton kissa. 

enkuvitellutkolmea@gmail.com

https://facebook.com/enkuvitellutkolmea/

https://www.instagram.com/enkuvitellutkolmea 

Teemat

Blogiarkisto

2017
2016

Kategoriat

Instagram